Litorina.org

Home
Seppo Mononen CV
Kekkosen linjalla Suomi jatkaa dualistista kaksoiselamaa
Organized.fi
Human Rights Court
pics - siru hampaassani
Pirjo Sandström
1993 ohjelmoitu kriisi jatkuu 2018
Tamminiemen trollitehdas
Lottien Natsimiljoonat
Ministerille
Polttamaton Pirtti
ilkka_rehabilitoi.html
natsi-lääketiede_Suomessa
Tyttöjen oudot kuolemat EP:lla
Hl AnitaSimonen
Inger Karumo sadistilääkäri VKS:ssa
International Conspiracy
Suposta jouduttaja Eduskuntaan
Ilkeys tappaa
Väkivalta johtuu alistamisesta
Yle sensuroi
miksi Mikko on paha?
"Näytit Maailmalle"
Ehdokkaista
Vilpillisyys
"Tulvasuojelu": Niinistö suositteli
Vääriädiagnooseja
Suomi kriisissä
Kunniaton Eduskunta
Hamlet
UKK-vallankumous
"Tulevaisuusseminaari"
Naapurin Heikki kuoli 1944
Tulvasuojelu - puhallus
29.9.2012/sm
Poliisin huumejuhlat
Voi meitä ...
Yksi tietää aina
Poliittinen yle
Suomi toimii häikäilemättä
1993 Kriisi
Polttamaton pirtti
Miksi Suomea ei oteta tosissaan
Syöpä Suomessa
Inhimillinen kehitys alkaa kohdussa *
Moraali vai Etiikka
oikeusvaltioko
Lentokone hajosi ilmassa - 8 kuoli Suomessa
tuskalliset_maitohapot
Kehitys johtaa sivistykseen
Euroopan vapauttamisen muistopäivänä 11.11.
vilpittömät
sanoma riosta
Natsismi
Olkaamme suomalaisia!
Finlandia on Bolivian kansallishymni
Saatanan tunarien koti?
Ylen taantumasta
Vaasan Nais Mafia
Salaisen Poliisin kiusaamana
Huumeita Floridasta
evoluution todiste
Evoluutio
salaliittok
Sensuuri Suomen tietoverkoissa
VAASAN HOVIOIKEUS v.2004
Parempi ymmärtää
Miksi koulu ei toimi
Maanpuolustuskurssiyhdistys
Tavallinen ihminen on tärkeä
rahastusta lääkkeillä
Helsingin 1975 henki
Arktinen talvihenke
Tarpeeton sota
Tavallinen ihminen
Lapin kesää
Nobel-juhlista
Ilman oikeutta
Elektr. valvontaa ilmajoella
jordsskorpan
Itsemurhista
Pakolaisten henkinen pääoma tervetullut
Luovuus on ratkaisu
Ehdollinen refleksi hengenpelastajana
edustuston ongelmat
tiedottajoen syy?
Konsensus ja köyhyys
Talvisodan loppu
Mandela
propaganda
Elilitti käki on ..
sotatragediat
Talvisota
Itsenäisyys on eliitin vapautta
Conzita
SUOMI-URKINTA
Ihminen on ...
Darwinin pulma ratkesi
ilkeys
Urkintayhteiskunta
Sisuair
Vai mitä se on
Väkivalta - Verboten! *)
POLIISIOSASTO - kaavio(!) 2010
LitorSE
Litorina geologiaa
vouti
Projekti
Pako
Rosa
Iluminada
29.9.2012 /sm WHO:
"NÄYTIT MAAILMALLE"

Projekti

Seppo Mononen
 
Melankolia, neljä novellia William Shakespearen teemasta
 
1. Projekti, talvinen hanke arktisessa Kanadassa;
2. Pako,yksinlento Amerikan mantereen halki;
3. Rosa, sisukas kaunotar tarjoutuu auttamaan, Puerto Rico;
4. Iluminada, rakastettava viisas nainen ei vaadi mitään...

Edmontonin kaupunkikentältä lähti se vanhuuttaan natiseva nelimoottorinen Lougheed Electra — niin, juuri se jossa matkustamon takaosassa ei ole pesuhuoneita vaan puolikaarena kiertävä sohvapenkki — joka kolmosmoottori savuten vei minut ryhmineni pohjoiseen toteuttamaan sitä kerran elämässä kohdalle sattuvaa Suurta Työtä. Projektien projektia. Seikkailujen seikkailua.

Palliserhotelli on ollut Calgaryn kohtaamispaikkana siitä asti kun Tyynenmeren Canadian Pacific rautatie valmistui. Se on harmaakivinen möhkäle uudenaikaisen ostoskeskuskompleksin länsipäässä. Pitkän liikkeitä ja ravintoloita täynnä olevan käytävän toisessa, itäpäässä on kolmikymmenkerroksinen moderni toimistotorni, Palliser Square. Myymäläkäytävän keskipisteessä, siinä missä Centre Street, eli Keskuskatu kulkisi, on Calgary Tower, piikkinokkainen satametrinen torni.

Niagaran ja New Yorkin myöhäiskesän vaihtuminen Calgaryn syksyksi ei haitannut minua kun kävelin hotellista käytävää pitkin toimistotorniin. Työnantajani Calgaryn toimisto oli yksi niistä kuudesta konsultista jotka oli valittu tutkimaan Jäämerelle vievää Mackenzien maantien linjaa Luoteisterritorioissa, saman nimisen joen laaksossa. Kuusisataakahdeksan mailla linjaa tekisi sata kullekin. Minä olin vastuussa alimmaisesta ja siksi minulle annettiin vielä nuo ylimääräiset kahdeksan.

Tiettyä kiireellisyyttä tehtävälle antoi se että talvi oli pohjoisessa jo tekemässä tuloaan. Ensimmäinen osa työkokonaisuudesta olisi maastomuotojen ja maalajien kartoitus ilmakuvia käyttäen. Tähän taas kuului normaalina osana maastotarkistus joka olisi tehtävä kentällä ennen kuin lumi peittäisi maan.

Asiakkaan hitaudesta johtuen urakoitten myöntäminen oli viivästynyt siinä määrin että ilmakuviakaan ei ollut vielä saatavissa. Luonteva työjärjestys olisi ollut se että ensin suoritettiin toimistolla kartoitus ilmakuvatulkintana, jonka jälkeen tulkinta käytäisiin maastossa vahvistamassa ja tarkistamassa. Nyt ei ollut varaa odottaa yhtään päivää, vaan olisi lähdettävä maastoon heti ja tehtävä varsinainen työ sen jälkeen. Siis takaperoisessa järjestyksessä.

Sen päivän vietin toimistolla pitkään iltaan kaikki saatavilla olevat raportit tutkien ja keräten mahdollisimman hyvät kartat mukaani otettavaksi. Niitä ei ollut paljon. Paras oli erään raportin lopusta irti repäisemäni ilmakuvayhdistelmä johon reitti oli merkitty. Tähän päädyin.

Se oli sivunkorkuinen ehkä kokonaisuudessaan kymmenen metriä pitkä, mutta siististi taitettu ja muistiinpanojeni pohjakartaksi sopiva kun helikopterilla lentäisin linjan ylihuomenna.

Matkajärjestelyt oli puolestani tehty valmiiksi mutta lentojen harvalukuisuudesta johtuen huominen päivä kuluisi matkustamiseen. Mukanani seuraisi projekti-insinööri Don, joka minun maastossa ollessani keskittyisi tutkimaan tulevan tutkimusleirin tukitoimintoja. Kaikki rakennettaisiin minun ympärilleni, sillä minä olin tämän projektin tähti. Pienintäkin vihjettäni kuunneltiin uskollisesti: minä tiesin, sillä minä olin ollut pohjoisessa ennenkin! Tiesin täsmälleen mitä tarvittaisiin ja kuinka paljon. Missä ja mihin aikaan. Miten, ja vielä miksi, jos joku sattui kysymään.

Päivää myöhemmin heräsin Fort Simpsonin parhaassa ja samalla myöskin ainoassa hotellissa hyvissä ajoin. Kuudelta aukeavassa kloorin ja mäntyöljyn tuoksuisessa kafeteriassa olimme päivän ensimmäiset asiakkaat. Minä ja helikopterilentäjä Bill, jonka olin ohimennen tavannut jo illalla.

Bill oli irlantilainen jo kypsässä iässä oleva yksityisyrittäjä joka lensi omalla helikopterillaan. Pikaisen aamiaisen jälkeen työnsin eväsvoileivät taskuuni ja olin valmis lähtöön Heliportille, helikopterien laskupaikalle. Bill oli juonut vain kahvin.

Billin vaaleanpunainen Jet Ranger oli historiallisesti arvokas. Hän oli sillä Irlannissa ollessaan lennättänyt itseänsä presidentinrouva Kennedyä. Muutenkin kone vaikutti käytetyltä. Maalia lohkeili suomuina tuulessa. Mieltäni rohkaisi tieto siitä että Bill oli myöskin insinööri, hän huolsi itse koneensa. Vasta paljon myöhemmin tulisi mieleeni että tämä ei tainnutkaan olla varsinainen etu, sillä rahapulassa oleva Bill saattoi ylläpitoa varten vaadittavissa lokikirjoissa hyväksyä sellaisen kuluneen osan joka olisi pitänyt vaihtaa. Tämä toimisi niin kauan kunnes tutkijalautakunta onnettomuuden jälkeen toteaisi osan pettäneen. Bill ei ehkä silloin olisi enää murehtimassa asiaa, enkä sen puoleen minäkään. Mutta tätähän minä en ollut osannut pelätäkään. Silloin.

Varttuneeksi mieheksi Billin lentotaito oli hyvä. Mutta oliko hän kuullutkaan autorotaatiosta jota joku Vietnamissa palvellut pilotti oli minulle esitellyt käytännössä. Tämä oli ollut seurausta väittelystä, kun minä en uskonut että helikopterin voisi tuoda turvallisesti maahan sen jälkeen kun moottori oli ilmassa sammunut. Nyt tiesin että voi, mutta tiesikö Bill kuinka?

Muistelin mielessäni vakuutussummaa joka oli työsopimuksessani vahvistettu. Olisihan ainakin se... En muistellut opiskelutoveriani joka oli palanut helikopterin maahansyöksyssä. Se oli tapahtunut Suomessa. Silloin en ollut osannut ajatella sisua. Olisiko Bill ollut sisukas? Tuskin hän olisi elänyt tässä ammatissa näin vanhaksi ellei olisi ollut joka hetki oivalluskykyinen.

Viisitoista minuuttia Fort Simpsonista länteen sätkyteltyämme aloin terästää tarkkaavaisuuttani kaksi kilometriä leveän Mackenziejoen pohjoisrannan suuntaan. Sieltä pitäisi linjan pään löytyä.

Löydänkin sen. Ja kadotan samassa. Silloin Bill vasta sanoo lentäneensä linjan toissapäivänä asiakkaan kanssa. Merkistäni hän kääntyy takaisin ja lenkin tehtyämme aloitamme uudestaan, pienemmällä nopeudella.

Kun karttaa polvillani katsottuani tai muistiinpanoja tehtyäni kadotin linjan hetkeksi silmistäni, Billin etusormi kiinnitti katseeni kapeaan, tuuheassa lehtimetsässä luikertelevaan aukkoon. Näin päästiin yhteisymmärryksessä työn alkuun. Emme olleet kumpikaan ensikertalaisia. Mutta en ollut koskaan uneksinutkaan tekeväni työtä näin nurinkurisesti. Tavallisesti maasto olisi ollut ilmakuvilta tuttua, olisin tiennyt mitä etsiä. Olisin merkinnyt tarkistettavat kohteet karttaani etukäteen huolellisesti.

Nyt minulla ei ollut aavistustakaan mitä edessä oli. Kynä savuten tein muistiinpanoja kaikesta näkemästäni. Ja huomasin että kävihän se näinkin. Bill osoittautui hyväksi lentäjäksi. Syrjäsilmällä hän seurasi koko ajan edistymistäni ja kun epäröin ei minun tarvinnut muuta kuin nostaa kynäni pystyyn, niin välittömästi hän pysäytti kiitävän ajokkinsa ilmassa etujalat ylös nostaen. Pään nyökkäys taas ja hän jatkoi eteenpäin. Kynän tai pään pyöräytys ja hän kääntyi takaisin ja otimme palasen linjaa uusiksi.

Näin jatkoimme pohjoiseen päin ohi Nahannivuorten kuumien lähteiden, lähellä puurajaa. Pari kertaa laskeuduimme näytteitä ottamaan ja hengähtämään.

Kääntöpaikasta takaisinpäin tullessa tein kaiken toistamiseen karttaani taaksepäin selaten. Huoleni alkoi osoittautua aiheettomaksi. En ollut havainnut mitään sellaista muodostumaa joka ei olisi välittömästi saanut kynääni piirtämään varman merkin kartalle. Ilmassa ei ole paljon aikaa miettimiseen, eikä sankkaan metsään voi laskeutua miettimään. Tämän taitoni takia minut oli nimenomaan valittu tähän tehtävään.

Insinööri-Donin naama levisi lähes teeskentelemättömään hymyyn kun hän kurkisti sisään baarin ovesta. Minusta oli ollut helppo nähdä että tehtäväni oli onnistunut hyvin. Siksi palkitsin itseäni oluella kaupunkiin lähtöä odotellessa. Olin tehnyt kaiken tarpeellisen täällä. Lumisade voisi puolestani alkaa.

Jos olisin ollut tarkkaavainen, olisin pannut merkille pari asiaa joilla saattaisi olla merkitystä tulevaisuuden suhteen. Billin kanssa linjaa alaspäin lentäessämme olimme poikenneet Wrigleyn miehittämättömälle lentokentälle koska polttoaine alkoi olla vähissä. Bill etsi ja etsi muttei löytänyt tynnyreitään, niinpä hän joutui lainaamaan jonkun muun varastosta. Fort Simpsonissa hän tankkasi taas ja maksoi luottokortilla joka ei ehkä ollut kunnossa. Näin ainakin kieli Billin helpottunut ilme kun ostokuitti oli allekirjoitettu.

Vaikutti siltä että hänen oli täytynyt työn saannin varmistamiseksi tehdä alhainen tarjous. Jos olisin tästä ottanut opiksi olisin pitänyt silmällä sitä minkälaisia hankintoja tehtiin leirivarustusten suhteen.

Samanlainen epätoivoinen tarve varmistua halvimman tarjouksen tekemisestä ja urakan saannista oli ollut työnantajallani. Tämän takia leirivarustuskin oli oltava mahdollisimman edullinen. Mutta siinäkin oli raja, sillä halpa saattaa olla huonoa, ja leirissä olisi ihmisten asuttava talven pakkasissa, jotka saattoivat olla viisikymmentä astetta. Tämä ei huolettanut Donia, sillä hän ei tulisi itse leirissä asumaan. Minä keskityin kokonaan omaan tehtävääni luottaen sisukkaasti että kyllä ‘ne’ huolehtivat kaikesta muusta. Tulisin saamaan opetuksen. Taas kerran. Mutta oppisinko koskaan?

Pino ilmakuvia oli saapunut ja aloin toden teolla ansaita palkkaani.

Ilmakuvat ovat lentokoneesta suurella kameralla pystysuoraan maan kamarasta otettuja kuvia. Kuvan suurentamaton koko on kaksikymmentäkolme senttimetriä neliö. Siinä näkyy kaikki mitä maassa on, jos vain osaa katsoa, jos on oppinut niitä tulkitsemaan. Kahta kuvaa joissa sama maastonkohta näkyy, katsotaan yhtaikaa jolloin syntyy syvyysvaikutus, eli nähdään maasto kolmiulotteisena. Aivan samoin kuin kahdella silmällä ympäristöä tarkkaillessa voimme arvioida etäisyyksiä. Tämä johtuu parallaksi-ilmiöstä, eli siitä että kumpikin silmä katsoo kohdetta eri kulmasta ja nämä kaksi kuvaa yhdistyvät aivoissa yhdeksi kolmiulotteiseksi kuvaksi.

Syvyysnäkö on sitä tarkempi eli parallaksi sitä suurempi mitä suurempi on silmäväli. Ihmisellä silmäväliä rajoittaa esimerkiksi pään koko. Kun lentokone lentää linjaa ilmakuvia määrätyin aikavälein napsien, kahden kuvanottopisteen välistä tulee silmäväli. Se saattaa olla satoja metrejä, jopa kilometrejä jos kuvaus tapahtuu korkeammalta. Täten syvyysnäkö on erinomainen. Ilmakuvista voi havaita niin pieniä maanpinnan korkeuseroja joita ei paljaalla silmällä näe edes itse paikalla.

Näin kuvien katsojalla on kolmiulotteinen maasto liioiteltuine korkeuseroineen aivojensa näkökeskuksessa. Korkeuserojen lisäksi muotoja, värisävyjä ja kaikkia mahdollisia johtolankoja hyväkseen käyttäen asiantuntija tulkitsee tästä kuvasta tarvitsemansa tiedot.

Tällä tavoin rajasin maanpinnan geologiset muodostumat ja merkitsin rakentamiseen ja kulkemiseen vaikuttavat havaintoni tielinjan ja sen lähiympäristön käsittävältä alueelta, joka parisataa metriä leveänä suikaleena poimuili kumpuilevassa erämaassa. Liikkuvan operaation tarvitsemat leiripaikat valitsin kahdenkymmenen kilometrin välein suojaisista aukeista joissa oli lähde tai talvellakin virtaava uoma lähellä.

Oli mieltä virkistävää, tyydyttävää olla jossa edettiin askel kerrallaan niin että jatkosuunnitelmat tehtiin järkevästi sen perusteella mitä oli siihen mennessä saatu selville. Niinpä merkitsin harkintani mukaan tehtäviä kairausreikiä vain yhden tai muutaman samaan rajaamaani muodostumaan.

Kairaus on kallista puuhaa ja tarpeetonta työtä tuli välttää. Näin reikien lukumäärä oli huomattavasti pienempi kuin jos olisi jäykästi lähdetty kairaamaan määrävälein. Samalla saatavan tiedon taso olisi huomattavasti luotettavampi kuin jäykässä sisumenetelmässä.

Kun geologinen muodostuma oli määritelty ja rajattu, tästä seurasi että maalaji tällä alueella olisi määrätynlaista, tuolle muodostumalle tyypillistä. Kairaus viime kädessä osoittaisi mitä se oli. Joskus sattui että maalaji kairauksessa osoittautuisi aivan toiseksi kuin mitä olin viisaudessani kuvatulkinnan perusteella ehdottanut. Täällä kuitenkin oli yleisenä se käsitys, että kairausten tehtävänä oli tarkistaa ja täydentää ilmakuvilta tehtyä tulkintaa, ei osoittaa sitä vääräksi. Pieni mutta tärkeä periaate-ero. Tulkinta on tulkintaa, ei sitä kukaan väitä totuudeksi.

Väkeä kävi kauempaakin ihailemassa työskentelyäni. Moni ei ollut uskonut sitä yleensä mahdolliseksikaan, joku oli kuullut mutta oli silti yllättynyt ja hämmästeli kuinka paljon ilmakuvasta voi saada tietoja.

Olin tärkeä. Olin hyvä. Parhaan mielen saisin kuitenkin myöhemmin leirissä kun kokki kävisi kiittelemässä veden laatua. Hän oli keittänyt elämässään paljon seisovaa suovettä! Ympäristöministeriön tarkastaja ihailisi leiripaikkojamme yleensä, kun vertaisi niitä toisten, kilpailijoittemme leireihin.

En voinut sille mitään että olin niin hyvä! Olin tärkeä. Nautin asemastani toimistolla. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt työskentelemään insinööreille ja muille teknisille henkilöille tarkoitetussa avoimessa toimistosalissa, linnoittauduin johtoportaan puolelta tyhjänä löytämääni yksityistoimistoon. Siellä oli kokolattiamatto, jalopuupöydät, pehmeät nahkatuolit ja miellyttävä seinää kiertävä neulataulu johon voin karttojani ja kuviani aistikkaasti sommitellen ripustella. Don, joka oli lähistöltään minulle työtilaa järjestänyt, näytti ensin otetulta, mutta tyytyi sitten todellisuuteen. Olin tärkeydeltäni hänen yläpuolellaan, vaikka hän oli esimieheni, tavallaan. Kukaan muukaan ei vihjaissutkaan että minun pitäisi siirtyä tavallisten ihmisten joukkoon.

Elin kuin kuningas. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen asuen kaupungin parhaassa hotellissa, söin päivälliseni, usein lounaanikin kaupungin parhaissa ravintoloissa. Illat kuluivat mukavasti huvittelu- ja virkistyshuoneistoissa, joita Palliser Squaressakin torniravintolat ja -baarit mukaan lukien oli kymmenkunta. Jos ne eivät riittäneet, niin ulkoilmaa uhmaamalla oli lisää löydettävissä lukematon määrä.

Kun työpäivän päätettyäni laskeuduin toimistotornista ja suunnistin hotellia, kotiani, kohti joko työkavereitten kanssa tai useimmiten yksin, johtui se pelkästään siitä ettei muuta mahdollista suuntaa ollut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut mennä hotelliin suoraan ainakaan.

Poikkeus baariin, sitten toiseen. Ehkä ruokailemassa käynti. Sitten taas toiseen baariin. En edes vielä ollut käynyt joka paikassa kun puolenyön maissa vihdoin päätin lähteä nukkumaan.

Vain viikonloput muodostivat poikkeuksen. Lauantaisin saatoin lähteä kaupungillekin ja kotiuduin milloin mitenkin. Sunnuntaisin taas anniskelupaikat olivat lakimääräisesti suljettuina, joten tämänlainen viihde rajoittui ravintolassa käyntiin ruoka-aikoina. Sunnuntai oli lepopäiväni.

Paitsi edustavaa hotellihuonetta, kertyi työnantajani ja, viimekädessä, asiakkaan maksettavaksi ravintolalaskuni sikäli, että kululaskelmaani sisältyi päivittäinen aterioitten hinta. Tämän laitoin pääasiassa omantunnon mukaan, mutta elinympäristöni huomioon ottaen tavanomainenkin ravintolassa ateriointi oli kallista. Alkoholia ei käytännön mukaan voinut vaatia korvattavaksi kuluksi. Siihen riittävän viikoittaisen määrärahan ansaitsin tekemällä muutaman tunnin ylitöitä viikonloppuna. Makea elämä ei siis maksanut minulle tässä mielessä yhtään mitään. Säännönmukaisesti jätin aamiaisen syömättä koska en jaksanut herätä tarpeeksi ajoissa. Toimistosta en ollut koskaan myöhässä, ja työni näytti sujuvan erinomaisesti.

Lähempänä joulua aloin käydä ostoksilla tavarataloissa ja myymälöissä. Lumihiutaleitten leijuessa ja hymy huulilla kanniskelin paketteja hotellihuoneeseen jossa ne käärin somiin joulupapereihin.

Sisässäni koko syksyn särkenyt suru alkoi varovasti kääntyä toiveikkuuden suuntaan. Ero lapsista oli ollut raskasta. Nyt pääsisin heitä katsomaan kun toimisto olisi suljettuna joulun ja uudenvuoden välisen ajan. Muutaman päivän ylimääräistäkin olin onnistunut saamaan. Olisin heidän luonaan pari päivää ennen joulua.

Takaisin lähtiessä olin vähällä myöhästyä junasta. Torontosta poikkesin tulomatkalla kotitoimistolla Niagaralla. Siellä oli otettu uusi mies töihin. Arvelin hänen olleen siltä varalta että minä en palaisi joulunvietosta. Pohdin olisiko suomalainen palkkani riittänyt edes vuokranmaksuksi rannan rivitaloasunnosta jonka Kaarina oli hyvällä maullaan sisustanut. Takaisin Calgaryyn. Illalla Bourbon Streetille, joka oli suosittu New Orleansin tyylinen ravintola Palliser Squaressa. Siellä oli Minnesotalainen viihderyhmä jonka vetäjä kuultuaan että olin suomalainen, sanoi että hänen ryhmänsä toinen tyttö oli itse asiassa suomalainen myöskin. Hyvä on, onhan Minnesotassa paljon suomalaisten jälkeläisiä, olen tietävinäni.

Olin jo aivan tosissani, kun hän ilmoittikin laskeneensa leikkiä. Olinkohan niin latautunut suureen tehtävääni vai johtuiko se hänen aikaisemmin tapaamistaan maanmiehistäni, mutta vaikutti siltä että hän ei suhtautunut minuun asiallisella vakavuudella. No, otettiin taas.

Eräänä iltana helmikuun toisella viikolla istuin hämärässä oluttuvassa. En ollut yksin vaan ympärilläni oli puolisen tusinaa käsittävä ryhmä. Nämä miehet eivät olleet tottuneet loistokkaisiin cabaret-saleihin vaan pitivät kylmästä oluesta tupakansavuisessa krouvissa. Jotkut eivät juoneet edes olutta.

Tämä oli osa iskuryhmää joka lähtisi kanssani Mackenzielle toteuttamaan operaatioiden operaatiota. Projektien projektia.

Juttelu oli hiljaista. Kaikilla oli mielessä huolensekainen ajatus siitä mitä oli tulossa. Totinen odotus oli niin sakea että se puuroutti keskustelua. Kysymyksiin olin vastannut sikäli kuin voin, nyt vain istuskeltiin mietteliäinä ja välillä kostuteltiin ajatuksista kuivuvia huulia oluella. Samanaikaisesti latauduttiin ja tutustuttiin olemaan toistensa lähellä. Sillä edessä olisi viikkoja, kukaan ei tiennyt tarkkaan kuinka monta, jolloin työn ohella muuta seuraa ei tulisi olemaan.

Päivällä olimme käyneet urheilu- ja ulkoiluliikkeestä valitsemassa arktiseen talveen sopivat tamineemme. Jokainen sovitti itselleen haahkanuntuvatäytteiset housut, hupputakin, paksut käsineet, pipon, huopaeristetyt jalkineet, lämpimät alusvaatteet ja muuta tarpeellista. Eskimoiden eleganssista oli näkyvimpänä piirteenä untuvatakin huppu joka kojootinkarvatrimmauksineen ulottui pitkälle kasvojen eteen. Turkistrimmaus ei siinä ollut näön vuoksi vaan siksi että se muodosti eristävän renkaan hupun suulle joka ei huurtuisi ja jäätyisi hengitysilmasta, kuten eräälle kysyjälle selitin. Taskunsuissa tiukkaan sulkeutuvat tarranauhat estäisivät tavaroitten hukkaamisen mutta voitiin avata käsineitä poistamatta, kuten sanoin toiselle.

Käytännön mukaan konsultti, työnantajani, minä, on vain konsultti. Se tarkoitti sitä että emme varustaneet kuin itsemme niin sanotusti kynä ja lehtiö kädessä. Kaikki muu oli urakoitu toisilta. Niinpä kairausurakoitsija varusti porakoneet miehistöineen, työnjohtajan ja mekaanikon sekä kulkuneuvot. Toinen urakka oli tehty itse leiristä joka käsitti makuuvaunut, keittiö-ruokasalin, pesu- ja WC-vaunun sekä generaattorivaunun. Kolmas urakoitsija varusti kokin, apulaisen, ruoan, vuodevaatteet ja siivouksen. Vielä eri urakkana oli puskutraktorit sekä polttoaineet. Expeditööri huolehti postin ja varaosien kulusta Fort Simpsonin ja leirin välillä. Asuntovaunut, porakoneet, kulkuvälineet ja kaikki muu tarpeellinen varustus oli hyvissä ajoin ajettu etelästä työseudulle.

Olin tökännyt etusormeni kartalla kolmeneljäsosaa ylöspäin linjaosuuttamme. Siihen halusin ensimmäisen leirin. Siitä lähtisimme ylöspäin tuoreella tarmolla ja uutuuden innolla. Olisi rohkaisevaa kun puolet puolesta olisi valmiina vaikka itse asiassa vasta neljäsosa koko linjasta olisi tehtynä. Psykologia on tärkeä tekijä vaikeissa oloissa. Kaukaisin pää linjasta tehtynä loppu olisi menoa kotiinpäin.

Pienintäkään epäröintiä ei näkynyt joukkueessani kun aamuhämärissä kokoonnuimme lentokentälle. Sähäkän 737 lentobussin suihkaus Edmontoniin, ja kirkkaana helottavan aamuauringon suupieliä varovaiseen hymyyn poimuttaessa nousimme nelimoottoriseen Electraan. Mitä pitemmälle matkamme edistyi, sitä vakuuttavammalta joukkomme näytti. Oli rauhoittavaa nähdä että pohjoisessakin paistoi aurinko. Se teki sen pilvettömältä siniseltä taivaalta. Päättäväisyys vahvistui, projekti tulisi onnistumaan mikäli se meistä riippui. Ja se riippuisi meistä.

Vain puolet kerralla mahtui expeditöörin pikkubussiin seitsemän tunnin ajelulle talvitietä myöten leiriin. Kun minä loppujoukon kanssa saavuin sinne seuraavana iltana, oli kaikki valmiina. Oli kuin nappia olisin painanut käynnistääkseni koneiston keskellä erämaata. Kuinka kauan töitä oli tehty että kaikki oli saatu paikalle ja käyntiin, voin vain aavistaa.

Nyt töitä tehtäisiin kellon ympäri, ja mieheni olivat keskenään sopineet kaksitoistatuntisten yö- ja päivävuorojen jaosta. Näin ollen illallisen jälkeen kellään ei näyttänyt olevan kysyttävää. Ensimmäiset reiät porattaisiin aamulla.

Väki alkoi käydä levolle, paitsi mekaanikko-Ernie, jota etsittiin ja huudeltiin vähän väliä auttamaan lämmityskamiinoitten sytyttämisessä. Ernie auttoi ja neuvoi. Kamiinat sammuilivat. Nyt totesin vaunujen korkean iän. Nurkissa oli suuria kolhuja ja ulkovuorauksessa jopa repeämiä. Kamiinoiden polttimot olivat loppuun kuluneet.

Sen verran oli Don huolehtinut että nukkumista varten jokaiselle oli haahkanuntuvainen makuupussi. Henki ei olisi alttiina paleltumiskuolemalle. Seuraavien viikkojen aikana totuimme heräämään kymmenen pakkasasteisissa makuukammareissa. Pukeutumisessa ei totisesti viivytelty. Uusin moneen kertaan sotaväkiajan kämpänmestaruuteni pukeutumiskilpailuissa.

Pesuhuone suihkuineen ja vessoineen oli jäässä suurimman osan salolla olon ajastamme. Tarpeet tehtiin hangelle rivakasti, aikailematta. Pakkanen pysytteli melko tasaisesti viidenkymmenen ja viidenkymmenenviiden Celsiusasteen välillä. Tulisimme oppimaan että teräs haurastuu viidenkymmenenkahden asteen paikkeilla kun generaattorivaunun akseli napsahti poikki leirin muutossa.

Kolmen vuorokauden kuluessa aloittamisesta tuli ensimmäinen luku henkilötappioittemme tilastoon. Toimistolla aina niin rempseäpuheinen ja asiantunteva piirtäjä-Jim, joka halusi seikkailua toimistotyön vastapainoksi tuli vakavana puheilleni. Hän sanoi hiljaisella äänellä haluavansa kotiin. Sanoin vakuuttelevasti ettei tarvinnut olla siitä moksiskaan, joka kymmenes uusista miehistä ei kestänyt erämaata valoisan suven ihanassa lämmössäkään, saati sitten nyt kun sai pelätä sekä kylmää että pimeätä. En sanonut hänelle että yleensä suurimmat asiantuntijat ja kovimmat puhujat lähtivät ensimmäisinä. Jim lähti helpottuneena pakkaamaan tavaroitaan.

Toinen, korvaamaton tappio pari viikkoa myöhemmin olikin sitten kaluston puolella. Melkein uusi neliveto särkyi korjauskelvottomaksi ja vandalisoitiin varaosiksi toisiin ajoneuvoihin. Hylky jätettiin lumipenkkaan talvitien viereen odottamaan rauhallisempia aikoja jolloin joku ehtisi sen noutamaan pois.

Radioyhteyttä Calgaryn toimistoon emme pystyneet saamaan aikaan moneen viikkoon. Viallinen radio varmisti sen että emme voineet valittaa asuntovaunuista ja muista epämukavuuksista koko Luoteisterritorioitten kuullen. Kun radio vihdoin saatiin korjatuksi, oli siitä lähinnä viihtyä toimistovaunussa työskenteleville kun he voivat kuunnella öljynporaajien keskusteluja Jäämereltä kotitoimistoihinsa etelässä. He raportoivat reikiensä edistystä ja löydöksistä koodikielellä. Teksasin leveä murre oli vallitsevana ja sinänsä rauhoittavaa kuunneltavaa.

Ajoneuvojen radiot toimivat, ja hyvä yhteydenpito joudutti työtä. Varsinkin huoltomiehen ja varaosien paikalle saanti nopeasti tarvittaessa oli elintärkeää. Mekaanikko-Erniellä oli kysyntää ja hän joutui olemaan liikkeellä useinkin kellonympärystät läpeensä. Epäuskon sekaisella ihailulla joskus seurasin kuinka Ernie viidenkymmenen asteen pakkasessa rassasi kulkuvälineet ja porakoneet kuntoon sananmukaisesti paljain käsin. Vain isompia töitä kuten moottorinvaihtoja varten hän levitti laskuvarjosilkkisen telttansa johon Herman Nelson puhalsi kuumaa ilmaa.

Ernie oli silloinkin kuuntelulla kun kulkuneuvoni yhtäkkiä teki lakon. Kaukana leiristä puoli neljän aikaan aamulla näissä lämpötiloissa saattaa aiheuttaa epämukavan kylmän yön ellei nyt vallan jäätymiskuolemaa. En edes kysynyt joutuiko hän lähtemään lämpimästä petistä vai sattuiko hän olemaan muutenkin liikkeellä. Ernie tuli pelastamaan.

Hän käynnisti moottorini ja häipyi taas pimeään yöhön. Kiitokseni lähti myös sille tuntemattomalle nokkelalle radiomiehelle, joka oli tehnyt kytkennät niin että radioni toimi vaikka muut sähköt olivat tyystin hävinneet.

Työn tahtia ei hidastanut mikään. Oli pyhä tai arki, kahtatoista tuntia lyhyempää päivää ei tehnyt kukaan. Näin oli komennuspaperissa sovittukin. Muilla oli kaksitoista tuntia työtä ja kaksitoista tuntia lepoa paitsi Erniellä, kairaajien esimiehellä Edillä ja itselläni.

Parhaan työtehon ylläpitämiseksi kolme porakonetta täytyi työllistää vuorokauden ympäri. Kävi niin että minusta riippui tämän toteutuminen. Minun tehtäväni oli osoittaa missä halusin kairattavan. Kairauskohteet valitsin ilmakuvatulkintani perusteella. Mutta koska olin saanut suuren osan ilmakuvista vasta mukaani leiriin lähtiessä, päädyin tekemään tulkintaa leirissä samanaikaisesti kairausten kanssa.

Kun tein ilmakuvatyötä päivällä, apulaiseni Branco oli ulkona merkitsemässä reikiä kairaajille. Tämä ei kuitenkaan riittänyt hyville poraajille koska reiät olivat yleensä matalia ja maaperä helppoa kairata. Niinpä illalla ja yöllä jouduin itse lähtemään reikiä merkitsemään tavanomaisen työni lisäksi. Suurten etäisyyksien ja hitaan kulkuneuvoni vuoksi palasin leiriin useinkin myöhään aamuyöllä. Toisinaan heräsin neljän, viiden aikaan aamulla siihen kun lumikissani jauhoi puuta vasten ja sitten sammui lopulta nytkähtäen. Kuinka kauan olin torkahtanut, en osannut sanoa. Sen jälkeen oli ehkä tunnin ajo takaisin leiriin ja makuupussiin.

Toisinaan sattui niinkin että kun saavuin niille paikoille missä koti oli ollut aamulla lähtiessäni, ei jäljellä ollutkaan muuta kuin jälkiä lumessa. Eikä niitäkään jos sattui satamaan uutta lunta. Silloin vasta muistin: muuttopäivä! Seurasi ehkä kolmituntinen ajo ennen kuin pääsisin sänkyyn uudessa leiripaikassa.

Kumitelainen ajopelini kulki sentään parhaimmillaan noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia jota voin lasketella tasaiseksi auratulla talvitiellä. Hurjasteluun ei kuitenkaan ollut syytä, sillä yhtäkkiä saattoi jysähtää kun tela kohtasi möykyn tienpinnassa. Lantiollani tuntui silloin paksujen vaatteiden vaimentama ärhäkkä vetovoima kun istuinvyö piti minut paikallani. Olin hyvin nopeasti oppinut istuinvyön merkityksen, kun pää jysähti silmiä mustentavalla voimalla kattoon.

Puskutraktorin käyttäjän työ vasta kärsivällistä luonnetta vaati. Kuten sanasto asian ilmaisi, puskutraktoria käytettiin silloin kun tehtiin työtä, ja kävelytettiin silloin kun siirryttiin kohteesta toiseen. Kävelyttäminen kuvasi hyvin liikkeen verkkaisuutta, kolme kilometriä tunnissa. Monet kello kuuden illalliset oli leirissä syöty kun Dave ja Eskimo-Mike saapuivat vähän ennen puolta yötä. Eikö katerpillarin kävelyttäminen olisi mainio terapiamuoto suomalaiselle kiiremiehelle jonka tärkeää takapuolta tavallinen autonistuinkaan ei tunnu kiidättävän tarpeeksi sukkelaan?

Kaksi tuntia oli nukkumisaikaa useinkin, kun jo tuli kutsu aamiaiselle ja miehistöjenvaihto raportteineen porakoneilta. Asiakaskin täytyi pitää tilanteen tasalla työn edistymisestä. Aikaa vei myös ympäristöministeriön tarkastaja joka helikopterillaan pörräsi työrauhaamme häiritsemässä. Oliko edellinen leiripaikka asianmukaisesti siivottu? Oliko porausreiät tukittu etteivät metsän elikot niissä katkoisi jalkojaan? Oliko soranoton tutkimuspaikoille raivattu tie koiranjalalla eli mutkalla säännösten mukaisesti niin ettei kaivanto näkyisi mahdollisesti tulevalle maantielle? Oliko purojen ylitykseen tehdyt lumisillat käytön jälkeen avattu niin että kalat pääsisivät kutumatkoillaan kulkemaan? Ei ollut nyt perusteltua ryhtyä väittelemään siitä missä purossa kaloja mahdollisesti voisi olla ja missä ei.

Tällainen avattava lumisilta sattui kerran matkani varrelle ja lupasin sen hoitaa räjäyttämällä, vaikkeivät nämä työt minun huolenani olleetkaan. Vaikutti järkevältä tehdä tämä samalla matkalla, säästihän se kahden miehen tai yhden puskutraktorin päivän kun matkat laskettiin mukaan.

Räjäyttäminen oli ensi alkuun ollut kiehtovaa hommaa, kunnes pitkä rupeama seismisessä työryhmässä pelkisti sen neljään asiaan: oikosulku, nalli, räjäytysaine ja dynamiittipäänsärky. Jälkimäisen aiheutti dynamiitin kosketus iholla. Vaikka käsineitä yleisesti käytettiinkin, toisinaan päänsärky siitäkin huolimatta tuli pelkästä hajusta ja palamiskärystä.

Don ei ollut varustanut räjäytyskaapelia vaikka sähkönalleja leirissä olikin, joten mukanani oli puolitoistametrisellä sytytyslangalla varustettuja palonalleja ja dynamiittia. Olisin mieluummin käyttänyt sähkönalleja koska silloin tilanne olisi ollut hallinnassani koko ajan. Räjähdys tapahtuisi juuri haluamallani hetkellä kun sopivalla etäisyydellä olisin ottanut mukavan asennon, kaivanut taskustani patterin ja BUM! painanut parikaapelin päät patterin napoja vasten. Jos ei räjähdystä olisi tapahtunut, olisin kiertänyt kaapelin päät oikosulkuun ja voinut epäröimättä heti mennä katsomaan mikä olisi vikana.

Palonalleilla räjäyttäminen toimii samoin kuin bi-polaarinen sisukas ihminen ja kokonainen sisukas yhteiskunta. Kun sytytyslanka on pantu palamaan, tilanne luiskahtaa hallinnasta. Vaikka metrin mittainen tulilanka antaisi riittävästi aikaa rauhallisesti kävellä turvalliselle etäisyydelle ja suojautua, silti on juostava. Kiireessä jää aikakin huomioimatta. Jokohan se pian räjähtää? Syttyiköhän se? Kauanko tässä on odoteltu? Miksei mitään tapahdu? Koskahan sitä uskaltaisi lähteä tutkimaan? Ehkä se räjähtää silmille?

Sisukas idea heitetään käsistä ja odotetaan reaktiota uskaltamatta mennä katsomaan kuinka se vastaanotetaan ja kuinka se voisi toimia. Ajatusta ei uskalleta luovasti kehittää toimivaksi. Ei voida koska sisukas epävarmuus ja pelko vallitsevat ja estävät sen.

Tunnin kestäneen touhukkaan työskentelyn jälkeen lumisiltaa ei enää ollut. Illallisella ympäristöntarkastaja moralisoi minua. Tiesin että Kirja ei sanonut kuinka lumisillat oli avattava. Silti hän oli jotenkin tuohtunut siitä pölystä joka oli räjäytyksestä lentänyt valkoiselle lumelle. Ei hän sitä sanonut, mutta siltä tuntui hänen äänenpainoistaan kun hän totesi olevansa tietoinen siitä mitä olin tehnyt. Olin ollut luova.

Lähes kolmeneljäsosaa kenttätyöstä oli ryminällä toteutettu kun Don, asuntovaunuhankintojen pääarkkitehti, tuli käymään leirissä. Don oli lupsakkapuheinen asiantuntija joka yhtyi antaumuksella asioihin jotka toiset olivat uhrauksia tehden ja riskejä ottaen panneet toimimaan. Juuri näihin aikoihin kun kaikki varmasti sujui hyvin, leirin radiokin oli toimivana Calgarystä palautettu. Donille sillä ei ollut kuin mainostusarvo. Nyt.

Maaliskuun loppupuolen aurinko lämmitti iltapäivisin jo suloisesti, kun käänsimme loppusuoralle kohti Mackenziejoen mutkaa linjaosuutemme eteläpäässä. Kaunis ilma helpotti kasaantuvaa väsymystä joka painoi lyijynä jäsenissä. Valo on ihmiselle tarpeellinen elementti, mutta keskimäärin kaksikymmentä tuntia liikkeellä vuorokaudessa lähimmät viisi viikkoa. Olinko ylittänyt itseni? Olinkohan muuttumassa koneeksi? Ruumiinliikkeet ainakin alkoivat tuntua mekaanisilta, robottimaisilta.

Nyt ei enää puuttunut paljoa. Oli vain pysyttävä liikkeellä. Kestettävä raiteella. En katsellut oikealle enkä vasemmalle. Eteenpäin vain kauas sinne missä kiskot yhtyivät kolmion kärjessä. Siellä oli maali. Se oli ainoa tavoitteeni. Elämäni tarkoitus.

Olisin tietysti voinut tehdä lyhyempää päivää mutta se olisi merkinnyt kalliiden koneiden ja miehistön pitämistä joutilaana osan päivästä. Kolmikymmenmiehisen leirin pito maksoi rahaa joka tunti. Olisin ollut oikeutettu lepotaukoon Calgaryn toimistolla joka neljäs viikko kuten muutkin. Olisiko se muuttanut mitään? Sitä paitsi jos minä olisin käyttänyt tätä hyväkseni, olisivat muutkin. Nyt muutkaan eivät kehdanneet lähteä tauolle koska minäkään en niin tehnyt. Taas säästöä, kenelle? Kenen hyväksi uhrauduin?

Olisin saanut lisäväkeä aivan varmasti jos olisin sitä pyytänyt. Mutta eihän tätä työtäni osaisi muut tehdä niin kuin minä! Kyllä minä selviydyn, uskottelin itselleni. Minä olin paras, minun oli oltava. Sisuni sanoi niin.

Entäpä kilpailutilanne toisten konsulttien kanssa? Tiedusteluni osoitti että muut eivät olleet edistyneet läheskään samaa vauhtia kuin mitä minä olin pitänyt. Entä kilpailu itseni kanssa, kuinka nopeasti saisin työn valmiiksi? Tai, kuinka kauan pysyisin jaloillani? Totuus oli että työ oli tehtävä. Sisu uskotteli minulle että minun oli tehtävä kaikki yksin. Siinä paikassa.

Eräänä yönä olin pysähtynyt porakoneelle jonka näytteidenottoa valvoi Asraf, Ceylonilta lähtöisin ollut insinööri. Hänen kanssaan puhuessani jouduin sananmukaisestikin katsomaan alaspäin sillä Asraf oli pienikokoinen, pulleavatsainen mustaihoinen mies. Hänen turpeat huulensa ja litteä nenänpäänsä juuri näkyivät eskimohupun sisästä mutta pallomaisen pyöreät poskipäät ja tuuheiden kulmien alla tuikkivat eloisat tummat silmät olivat öisen työpaikan valojen tavoittamattomissa.

Kun keskustelimme näytteenotosta ja muista työhön liittyvistä asioista, hän käyttäytyi kuin olisimme olleet mukavassa kotilaboratoriossa, vaikka seisoimme umpihangessa, pimeässä ja viidenkymmenenviiden asteen pakkasessa. Hän puhui asiaa koko ajan. Mutta tiesinhän minä miltä hänestä saattoi tuntua näin oudoissa olosuhteissa. Myöntää kyllä täytyi että en ollut kertaakaan kuullut hänen edes mainitsevan karskia luonnon oloja. Joka tapauksessa säälin hänen sisun puutettaan, joka oli ilmeinen. En silloin ymmärtänyt että ylpeily sisullani itse asiassa oli samaa kuin ylpeillä tyhmyydelläni. Sisukkuuteni sai minut vakuuttuneeksi siitä että oli hienoa olla tyhmä.

Syy Asrafin rauhallisuuteen oli siinä että hän hyväksyi todellisuuden. Kylmä oli kylmä, lumi oli lumi, pimeä oli pimeä. Työ oli tehtävä. Eikä mitään muuta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin olla oma itsensä ja tehdä parhaansa, koska hänellä ei ollut sisua joka olisi jossitellut, vääristellyt ja värittänyt tosiasioita, vaatinut häntä olemaan toisenlainen kuin oli. Minun sisuni vaati minua tekemään enemmän kuin osani, valittamaan olosuhteita jotka eivät siitä muuttuisi, näyttelemään parempaa kuin olin.

Asraf olisi voinut ehkä kertoa että jokaisella ihmisellä on rajallinen määrä energiaa käytettäväksi määrätyn ajan kuluessa. Asraf käytti juuri niin paljon energiaa kuin hänen normaali tarpeensa oli. Minä taas käytin paljon enemmän kuin jatkuvaan käyttöön riittävät varani olivat. Ennen pitkää siis pitäisi tulla aika jolloin olisin käyttänyt voimavarani loppuun. En enää jaksaisi tehdä mitään ennen kuin uusi aika toisi uutta energiaa. Mutta minähän en tietenkään kysellyt keltään, vähiten Asrafilta, vaikka hän olisi voinut opettaa minullekin elämän peruslakeja. Minä keskityin epäolennaiseen kuten sisuni vaati minua tekemään. Elämä, mitä se oli!

Rahantulo oli hyvää. Kohtuullisen kuukausipalkan lisäksi minulle maksettiin jokaisesta ylityötunnista. Täten keskimääräinen kuukausiansioni sadanneljänkymmenen viikkotunnin vauhdillani oli kolme ja puolikertainen. Sain siis itsekin hyvän korvauksen epäinhimillisistä ponnisteluistani? Korvaus oli kyllä asianmukainen, mutta en minä sitä saanut sillä palkkashekit lähetin sellaisenaan Kaarinalle elinkuluihin ja talteen pantavaksi. Tosin luulin tavallaan rahan tulevan omaksikin hyödykseni.

Tyytyväisyyttä hersyvin mielin olin lähettänyt elämäni siihen asti suurimman palkkashekkini, uuden keskikokoisen auton hinnan verran Kaarinalle. Mukaan olin rustannut vielä monisivuisen kirjeen leirioloista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Jäin odottamaan reaktiota.

Olimme juuri aloittamassa illallista kun expeditööri aikanaan toi postin leiriin. Hätäisesti syötyäni lähdin kirje taskussani kämppääni sitä lukemaan. Odotuksesta vapisevin käsin repäisin kuoren auki yhdellä peukalonliikkeellä.

Kirje oli lyhyt, ehkä puoli sivua. Sekin joka toiselle riville harvaan kirjoitettu. Tyrmistyttävä sanoma kertoi olennaisesti sen, että rahaa pitäisi lähettää nopeasti lisää, sillä lasten kanssa ei tahdo mitenkään tulla toimeen.

Sinä yönä risteilin korvessa hiljaisen mietteliäänä. Pohdin saamani kirjeen merkitystä. Ei vihjettäkään kiitollisuudesta. Ei ajatusteni, minun huomioon ottamisesta.

Tavallista väsyneempänä aamuyöstä lumikissaa leiriä kohti sauvoessani päätös avioerosta alkoi kiteytyä. Olisi vain löydettävä jokin keino joka varustaisi Kaarinalle mahdollisuuden tehdä itse niin paljon rahaa kuin halusi. Näin lasten toimeentulo olisi turvattu. - Ainakin teoriassa, sillä minä en voinut olla valvomassa kuinka tasapuolisesti tai järjettömästi Kaarina varustamaani varallisuutta käyttäisi. Lasten omistuksesta en pystyisi Kaarinan kanssa kilpailemaan. Hän oli viekas juonittelija jonka sisu roiskui ilkeänä hänen suustaan. Minun sisuni oli hiljaista lajia.

Sen verran olin pystynyt lukemaan merkkejä avioliiton alussa että olin vaatinut avioehdon. Nyt Kaarina voisi lähteä kävelemään vaatteet päällään, ei muuta. Ellei olisi lapsia, jotka toimisivat hänen panttinaan, vakuutenaan. Kaarina käyttäisi lapsia panttivankeina joiden avulla kiristäisi enemmän rahaa jatkuvasti. Sillä enemmän on sisun vaatimus. Lapset olisivat hänelle omistusesineitä joita hän mustasukkaisesti varjelisi minulta. Hän tarvitsisi lapsia, siksi olisi tärkeää etteivät he saisi tietää että heidän isänsä rakasti heitä. Kaarina tiesi. Siihen perustuisi hänen kiristystaktiikkansa. Hän pelkäisi päivää jolloin lapset kykenisivät oivaltamaan totuuden.

Kun viimeinen aamiainen oli leirissä syöty alkoi matkavaellus Fort Simpsoniin. Takaisin ihmisten ilmoille. Jokaisella oli joku pyörillä tai teloilla oleva vehje kuljetettavanaan.

Oli hassua kuinka yhtäkkiä ihmiset joiden kanssa olin viikkoja asunut yhdessä, leirin hajotessa vapautuksen hetkellä näyttivät erilaisilta. Isokokoinen kokkimmekin nelivedon ohjaimista ulos avaraan kevätaurinkoon astuessaan näytti jotenkin kutistuneelta. Vai olivatko silmäni laihtuneet?

Olin kestänyt uralla loppuun asti. Sillä urani oli loppunut kenttätöiden valmistumiseen. Näin olin itselleni uskotellut. Muusta ei ollut väliä. Voisin pudota kiskoilta.

Osuuteni oli valmistunut voittoajassa kuusi viikkoa. Seuraavaksi tullut konsultti käytti kolme kuukautta ja kolmas sija meni kuusi kuukautta aikaa käyttäneelle. Olin säästänyt asiakkaalle paljon rahaa. Paitsi rahaa jota se kipeästi tarvitsi, työnantajani toimisto sai mainetta joka auttaisi sitä uusien töiden saannissa. Kaarinakin sai työstäni hyvän korvauksen.

Minä sain potkut. Olin väsynyt. Olin antanut kaikkeni. Olin käyttänyt loppuun voimavarani ja nyt väsytti.

Työ oli vasta puoliksi tehty kenttätöiden valmistuttua, nyt olisi pitänyt ruveta laatimaan raporttia. Toiset mukanani olleet pojat ryhtyivät kaupunkiin tuloa seuraavana päivänä kairauspöytäkirjojen ja muun kerätyn aineiston käsittelyyn aivan kuin eivät missään erikoisessa olisi olleetkaan. Heillä ei ollut sisua. Minulla oli, enkä nyt pystynyt jatkamaan työtäni, en pystynyt keskittymään mihinkään.

Ajatukset laukkasivat sekavina ristiin rastiin mielessäni. En päässyt pitkälle yhdessä, kun toinen jo alkoi. Masentunut? Ei, vaan loppuun väsynyt. Uupunut rasituksesta, unen vähyydestä kuluneiden viikkojen aikana. Sisuni oli pettänyt minut uskottelemalla minulle että kyllä minä voin tehdä mahdottoman.

Pyysin lomaa että voisin levätä. Kai pelosta etten palaisi jos nyt lähtisin, pyyntööni ei suostuttu. Koska en pystynyt tekemään työtäni ja kun sisuni rohkaisi rempseään välinpitämättömyyteen, lähdin joka tapauksessa. Pian perässäni tuli kirje jossa ilmoitettiin että ei tarvitsisi palata. Palveluksiani ei enää kaivattu.

Näin olin kiistattomasti todistanut itselleni että sisu toimi minua itseäni vastaan, vastusti elämääni, halusi tuhota minut. Kuitenkin toistaisin samat virheet monta kertaa ennen kuin alkaisin oivaltaa todellisuuden merkitystä . Niin vahva oli sisuni että kerta kerran jälkeen sen onnistui uskotella minulle että tällä kertaa olisi erilaista. Mutta sama toistui.

Tällä kertaa olin todistanut sisuani näkyvällä fyysisellä työsuorituksella, pysymällä hereillä. Toisinaan sen laatu oli enemmän henkistä. Joskus se oli aivan normaalilta näyttävää elämää hyvin nukuttuine öineen ja tavanomaisilta näyttävine toimintoineen. Sisua todisti se väkinäinen intensiteetti, jännitys jolla asioita tehtiin, jolla selviä asioita todistettiin, jolla laatusanoja piti keksiä olennaiselle. Energia kului totuuden kätkemiseen. Yritykseen muuttaa luonnon lakeja.

Ihminen on jännitteetön, lepotilassa vain silloin kun hän on oma itsensä. Jonkun muun näytteleminenkin vaati ylimääräistä energiaa, tasapaino järkkyy ja väsymys seuraa. Vuosien mittaan väsymysjaksot syvenisivät ja pitenisivät. Ja kun on tarpeeksi heikko joku kerta, sisu uskottelisi että olisi järkevää tuhota itsensä, lopettaa elämänsä. Tehdä itsemurha. Ja minä uskoisin.

 

 
Palaa Aloitussivulle

Melankolia 1 - Projekti
                    2 - Pako
                    3 - Rosa
                    4 - Iluminada