Litorina.org

Home
Organized.fi
Seppo Mononen CV
Organized FI
Pirjo Sandström
1993 ohjelmoitu kriisi jatkuu 2018
Lottien Natsimiljoonat
Ministerille
natsi-lääketiede_Suomessa
Kekkosen linjalla Suomi jatkaa dualistista kaksoiselamaa
Tamminiemen trollitehdas
Tyttöjen oudot kuolemat EP:lla
Polttamaton Pirtti
Hl AnitaSimonen
pics - siru hampaassani
Inger Karumo sadistilääkäri VKS:ssa
International Conspiracy
Ilkeys tappaa
Väkivalta johtuu alistamisesta
Yle sensuroi
miksi Mikko on paha?
"Näytit Maailmalle"
Ehdokkaista
Vilpillisyys
"Tulvasuojelu": Niinistö suositteli
Vääriädiagnooseja
Suomi kriisissä
Kunniaton Eduskunta
Hamlet
UKK-vallankumous
"Tulevaisuusseminaari"
Naapurin Heikki kuoli 1944
Tulvasuojelu - puhallus
29.9.2012/sm
Poliisin huumejuhlat
Voi meitä ...
Yksi tietää aina
ilkka_rehabilitoi.html
Poliittinen yle
Suomi toimii häikäilemättä
1993 Kriisi
Polttamaton pirtti
Suposta jouduttaja Eduskuntaan
Miksi Suomea ei oteta tosissaan
Syöpä Suomessa
Inhimillinen kehitys alkaa kohdussa *
Moraali vai Etiikka
oikeusvaltioko
Lentokone hajosi ilmassa - 8 kuoli Suomessa
tuskalliset_maitohapot
Kehitys johtaa sivistykseen
Euroopan vapauttamisen muistopäivänä 11.11.
vilpittömät
sanoma riosta
Natsismi
Olkaamme suomalaisia!
Finlandia on Bolivian kansallishymni
Saatanan tunarien koti?
Ylen taantumasta
Vaasan Nais Mafia
Salaisen Poliisin kiusaamana
Huumeita Floridasta
evoluution todiste
Evoluutio
salaliittok
Sensuuri Suomen tietoverkoissa
VAASAN HOVIOIKEUS v.2004
Parempi ymmärtää
Miksi koulu ei toimi
Maanpuolustuskurssiyhdistys
Tavallinen ihminen on tärkeä
rahastusta lääkkeillä
Helsingin 1975 henki
Arktinen talvihenke
Tarpeeton sota
Tavallinen ihminen
Lapin kesää
Nobel-juhlista
Ilman oikeutta
Elektr. valvontaa ilmajoella
jordsskorpan
Itsemurhista
Pakolaisten henkinen pääoma tervetullut
Luovuus on ratkaisu
Ehdollinen refleksi hengenpelastajana
edustuston ongelmat
tiedottajoen syy?
Konsensus ja köyhyys
Talvisodan loppu
Mandela
propaganda
Human Rights Court
Elilitti käki on ..
sotatragediat
Talvisota
Itsenäisyys on eliitin vapautta
Conzita
SUOMI-URKINTA
Ihminen on ...
Darwinin pulma ratkesi
ilkeys
Urkintayhteiskunta
Sisuair
Vai mitä se on
Väkivalta - Verboten! *)
POLIISIOSASTO - kaavio(!) 2010
LitorSE
Litorina geologiaa
vouti
Projekti
Pako
Rosa
Iluminada
29.9.2012 /sm WHO:
"NÄYTIT MAAILMALLE"

Iluminada

Seppo Mononen
 
Melankolia, neljä novellia William Shakespearen teemasta
1. Projekti, talvinen hanke arktisessa Kanadassa;
2. Pako,yksinlento Amerikan mantereen halki;
3. Rosa, sisukas kaunotar tarjoutuu auttamaan, Puerto Rico;
4. Iluminada, rakastettava viisas nainen ei vaadi mitään...

Kaksi turvamiestä kävelee koneeni viereen ja toivottaa tervetulleeksi kädestä päivää sanoen. Kaikessa rauhassa etsin käsiini pitkät housut sekä kengät jotka sovittelen päälleni. Kun olen ottanut muutaman kassin ulos he katselevat konettani sisäpuolelta ja kyselevät mitä on muovikanistereissa. Ilmekään ei värähdä hyväksymisen tai paheksumisen merkiksi kun ilmoitan niissä olevan polttoainetta. He auttavat tavaroitteni kantamisessa siirtolaisviranomaisen kautta tulliin.

Siirtolaisviranomainen katselee passiani hiukan epätietoisena. En aavista mitä hänen mielessään mahtaa liikkua. En huolestu koska tiedän olevani laillisella asialla enkä suomalaisena tarvitse viisumia. Silti hän miettii jotakin, ja epäröi. Turvallisuusmiesten kärsivällisyys alkaa rakoilla. He vakuuttelevat että tulin omalla lentokoneella joten olen lentäjä. En ymmärrä mitä merkitystä sillä voisi olla. En ollut tuomassa maahan mitään erikoista, sanoin olevani lomalla ja viipyväni luultavasti muutamia viikkoja, korkeintaan. Vihdoin hän antaa minulle kuukauden oleskeluajan, epäillen mahtaako se olla tarpeeksi!

Passini leimatessaan hän sanoo jotakin, mitä joudun kysymään uudestaan. Hän selittää, että hän vain sanoi että nauttisin olostani hänen maassaan. Tällaista sanaa, disfruta, en ollut kuullut ennen vaikka olenkin aika mestari espanjankielessä. Ihmettelin itsekseni kuinka esimerkiksi eräässä maassa asuessani melkein kaksi vuotta kukaan ei ollut koskaan käyttänyt tätä sanaa. Silloin oivallan, että ehkä siellä ei ollut mitään syytä viljellä tällaista sanaa koska siellä ihmiset eivät nauttineet elämästään. He vain elivät. Neljä kilometriä korkealla kylmällä ja karulla Andien Altiplaanolla ei tosiaankaan luonnenolosuhteet juuri olleet nautittavat. Ihmisillä oli parempaa tekemistä. Täytyi pysyä liikkeellä ja tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi.

Tässä täytyy olla jotakin järkeä: Sanat mitä ihmiset viljelevät yhteiskunnassaan kuvastavat heidän elämäänsä ja luonnettaan. Suomessa käytetään paljon sanoja ei tarvitse, en viitsi, en välitä, ei saa! Disfrutaa tulisi kuulemaan joka keskustelussa niin kauan kuin Karibialla viipyisin. Täällä elämä näyttää olevan nauttimista varten!

Nopean tulliselvityksen jälkeen kävelen ulos uudesta modernista matkustajaterminaalista. Ulkona on liuta autoja, mutta ei taksia eikä limousinea missään. Jalkakäytävällä asiaa tiedustellessani käykin yhtäkkiä ilmi että puhun itsensä taksien ajojärjestelijän kanssa. Vain käden viittaus häneltä ja eteeni ilmestyy vanha Datsun. Ei niin vanha kuin useimmat joita tulisin täällä näkemään mutta kuitenkin asteen askeettisempi kuin taksit kotona Kanadassa. En anna tämän näkyä ja kiipeän kiitollisena sisään. Laukkuni on uusi ystäväni jo hellävaraisesti asetellut auton perään. Miguelito alkaa jutella hillitysti ja hienovaraisesti. Tunnen olevani kuin kotona jo. Miguelito (pikku Miguel!) lausuu kohteliaisuuksia espanjankielestäni ja tiedustelee, missä olen sitä näin hyvin oppinut. Hän esittelee nähtävyyksiä, lähinnä sokeriruokoviljelmiä, joita ohitamme matkalla kaupunkiin.

Selviää että vaikka taksikyyti kaupungin ja lentokentän välillä maksaa kahdeksan dollaria, ajelu muuten on huokeaa. Hän alkaa suostuttelevasti myydä minulle matkaa Monte Cristiin melkein kolmesataaviisikymmentä kilometriä edestakaisin kolmellakymmenellä dollarilla, viidelläkymmenellä pesolla.

Sillä aikaa kun mietin asiaa, neuvottelemme hotellista. Laatuluokan huomioiden päädymme Migueliton suosittelemaan Caracolhotelliin aivan valtameren rannassa. Hinta kahdeksantoista dollaria yöltä. Ilmastoitu, ravintola, kaikki tarpeellinen. Siihen mennessä kun ajamme hotellin pihaan olen kypsynyt tarjoukseen. Teemme compromison seuraavaksi aamuksi.

Kun ajattelen hintoja totean tyytyväisin mielin tulleeni oikeaan paikkaan. Täältä ei olisi kiire pois sen takia. Muutenkin luonto tarjoaa leppoisaa oloa ja valkoisia hiekkarantoja taatusti koko rahan edestä. Eihän täällä muuta voi kuin nauttia olostaan. Ja minä nautin.

Huoneeni on ensimmäisessä kerroksessa ja minua ensin hiukan oudoksuttaa kun siinä ei ole kunnon ikkunaa. Mutta kun avaan oven parvekkeelleni, avautuu vihreä ja sininen ja vielä valkoisten vaahtopäisten maininkien täydentämä postikorttimaisema. Leuto merituuli hyväilee kasvojani kun tähyilen etäällä matkaansa tekevää risteilijää joka on poikennut satamassa. Minut valtaa tosiasiallinen hyvänolon tunne.

Illan täydennän loistavasti valmistetulla kala-aterialla hotellin ravintolassa jossa myös saa suomalaiseen makuuni sopivia herkullisia pieniä keitettyjä perunoita. Jälkiruoaksi otan kahvia eli cafeciton johon olen jo aikaisemmin tottunut, sekä valtakunnan omaa tuotetta, maailman parasta rommia. Vielä kun olen edennyt yhden neljäsosan aromirikkaassa sikarissa, jonka rinnalla kuubalainenkin on vain sikari, olen valmis tilaamaan laskun. En ole uskoa silmiäni vaikka ruokalista enteili uskomattoman halpoja hintoja. Kuusi ja puoli pesoa, epävirallista kurssia käyttäen alle neljä dollaria! Nyt ateriani on täydellinen. Hyvä mieli kaupan päälle. -

Jätän Pedrolle kokonaisen peson juomarahaa. Häneltä olin saanut monta hyvää neuvoa. Ja huomaavainen palvelu tulisi jatkumaan.

Seuraavana aamuna Miguelito saapuu hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Aamiaiselle mennessä käyn häntä tervehtimässä ulkona jossa hän hyväntapaisena odottaa autoineen. Kutsun hänet aamukahville, mutta hän kieltäytyy kohteliaasti sanoen jo nauttineensa aamiaisensa. Raahaan tuntia myöhemmin videokamerani ja nauhurin autoon ja lähdemme matkaan. Työnnän pistokkeen auton tupakansytyttimen reikään ja virittelen kamerani. Kaikki valmista.

Rannikon sademetsä muuttuu vähitellen kuivemmaksi savanniksi kun ylitämme Cordillera Oriental vuoriston. Kahvisato alkaa olla kypsää korjattavaksi. Eriä kuivaillaan jo asfalttipäällysteisellä tien reunoilla.

Yaque del Norte -joen laaksoa seuraavan Duarten maantien saavutettuamme käännymme kohti länttä. Ensin tie halkoo keinokasteltuja riisi- ja tupakkaviljelmiä. Seutu muuttuu yhä kuivemmaksi joutomaaksi ja vihdoin todelliseksi kaktuserämaaksi. Vihdoin ja odottamatta sitten vihreä Monte Cristin historiallinen pikkukaupunki Yaquejoen suussa. Ja Atlantti. Hiekkarantoja silmänkantamattomiin. Kalastajia verkkoineen rannalla valmistautumassa seuraavan päivän töihin. Poikaset heittelevät verkkojaan siinä missä maininki murtuu kun se kohtaa matalan veden hiekkarannan loppuessa. Rantapaviljongista saa jääkylmää luomaa.

Paluumatkalla poikkeamme syömässä tienvieriravintolassa eräässä kylässä. Tilaamme annokset vuohimuhennosta.

Lähempänä Puerto Plataa teemme sivuhyppäyksen Playa Cofresin turistikeskukseen. Nykyaikaiset mökit reunustavat vihreää vuorta meren sinertävää turkoosia vasten. Keskushallintorakennus jossa ravintolat, baarit ja muut sellaiset, diskot sijaitsevat on kekseliäästi saanut sombreron hattukaton. Pihassa uima-allas ja aivan meren äärellä suolavesiallas. Satamalahtea vastapäätä käväisemme vielä toisella uudella alueella josta myydään tontteja koti- ja ulkomaisille lomailijoille edullisilla hinnoilla. Rakennustyöt ovat käynnissä.

Kristus-patsas Puerto Platan yli katsovalta vuorelta toteaa meidät palanneeksi takaisin. Kaapelirata Rio De Janeiron tapaan kuljettaa vuorelle vierailijoita. Menee sinne tiekin mutta Miguelito epäröi lähteä ylös. Sen sijaan hän lupaa tulla huomenaamulla taas ilman compromisoa katsomaan jos haluaisin käväistä Sosuassa. Se on vanhempi lomakeskus valkoisella hiekkarannalla kaupungista itään.

Loppupäivän kulutan puhtaalla valkoisella korallihiekkarannalla hotellin lähistöllä välillä kristallinkirkkaaseen, mutta tuiman suolaiseen Atlanttiin itseäni kastaen.

Rannalla tapaan tuttavalliseksi ryhtyvän tyhjäntoimittajan joka keskustelee suurella mielenkiinnolla Kanadasta kun kuulee että olen sieltä. Hän sanoo olevansa ammatiltaan painaja ja kyselee kuinka sinne Kanadaan oikein pääsee.

Sitten keskustelu siirtyy tyttöihin. Kiinnostaisiko minua paikallinen yhteiselo? Hänellä olisi useitakin kauniita serkkuja jotka olisivat kiinnostuneita viihdyttämään.

Hotelliin päin kävellessämme hän luettelee aina koko englanninkielen sanavarastonsa suureen ääneen kun joku tulee vastaan. Muille hän esittää olevansa opas joka toimii tulkkinani. Arvokysymys paikallisen väestön kesken luulisin. Ei väliä jos minun espanjankieleni on huomattavasti sujuvampaa kuin tulkkini englanti.

Sovittuun aikaan illalla hän sitten ilmestyy hotelliin. Lähdemme katselemaan yöelämää. Korttelissa lähellä satamaa tyttöjä seisoo ja istuskelee jalkakäytävän reunoilla ryhmissä keskenään jutellen. Joku lakkaa kynsiään, sisältä kuuluu letkeää tanssimusiikkia. Juttelemme lyhyesti joidenkin kanssa, ja menemme sisälle paikkaan joka osoittautuu tulkkini pääkohteeksi. Siellä on kuitenkin hiljaista. Istuskelemme olutta juoden ja keskustellen. Useita tyttöjä käy tervehtimässä, vihdoin tulee Jesusita, pikku-Jeesus. Loiste hänen silmissään ei jää huomaamatta. Se voi merkitä vain kahta asiaa. Tarjoan oluen ja juttelemme. En kuitenkaan halua tehdä hätiköityä päätöstä ja sanon, että palaan mahdollisesti huomenna.

Yö kuluu kun juomme oluet toiselle kymmenelle kohoavassa tutkimuskohteitten listassa. Täytyyhän muodostaa edustava kuva kaupungin yöelämästä. Neljän aikaan lompsimme jalkaisin takaisin hotellia kohti. Tulkkini toimii nyt henkivartijana. Hiljaisella kadulla hän voisi itse kolkata minut melkein milloin vain mutta hän tietää ettei minulla ole mukanani mitään arvokasta eikä enää ylimääräistä rahaakaan. Hänen suunnitelmansa on toisenlainen. Jolla on pitempiaikainen toimintamahdollisuus ilman mitään rikollisuuteen viittaavaakaan. Hotellin ulko-ovelle päästyä pistän hänen mustan kätensä valkoiselle kämmenelle kymmenen peson setelin. Viimeiseni. Hän häipyy yöhön.

Miguelito saapuu aamulla, ja hetken tingittyäni lähdemme Sosuaan. Tämä on vanhempi loma-alue kolmisenkymmentä kilometriä Puerto Platasta itään. Matkalla ohitamme suuren ja hienon Jack Tar Villagen jossa pääasiassa amerikkalaiset turistit viihtyvät. Palmupuiden siimeksessä he rakastavat golfinpeluuta. Tästä panen merkille kuinka suomalaisille turisteille voisi saada kauniin ja viihtyisän rantapaikan edullisesti, koska golf-kentän vaatimaa suurta maa-alaa ei tarvitsisi ostaa, rakentaa ja ylläpitää. Rekisteröin tämän huomion muistipankkiini.

Lentokentän ohitettuamme olemme taas rannassa. Sosua on meijeriteollisuuden keskus. Monet maidot ja tuoremehut on täältä jääkaapissa lähteneet kiitollisten kuluttajien siemailtaviksi. Itse Sosuanlahti on suojainen puolenkilometrin poukama joka on täynnä valkoista hiekkaa. Valtameren voimalta suojaa kallioinen kieleke pohjoisessa ja itse hiekkaranta on länteen antava.

Siitä suoraan yli noin kilometrin päässä on Sosua. Turistiasutus käsittää pääasiassa omistusmökkejä ja taloja hiekkarannan takana olevassa palmupuumetsikössä. Elämäntyyli täällä vaikuttaa jotenkin rauhalliselta. Nuoria ja vanhoja pariskuntia, taiteilijoita ja muita joille turistiteollisuuden tarjoama tuotanto ei ole kaikki kaikessa. He ottavat loma-antinsa suoraan luonnosta ja toisen ihmisen läheisyydestä.

Tunnen olevani jotensakin oudosti kun modernilla videokamerallani alan pyyhkiä luonnon kauneutta. Magneettinauhakasetille siirtyessään se jotenkin steriloituu, väljähtyy ja menettää aitoutensa. Huomaan tämän hätkähtäen ja pistän tekniikkapakettini takaisin autoon. Miguelito jää vartioon kun lähden rantahietikolle. Juttelen New Yorkista olevan nuoren taiteilijan kanssa joka on löytänyt sopivan korallilohkareen jota alkaa muotoilla näkemystensä mukaan. Hän on haltioissaan. Ei missään ole tällaista autuutta. Melkein kuin taivaassa olisi, hän sanoo. Jalat vedessä. Vasara ja taltta kädessä. Lippalakki auringonsuojana.

Illalla sitten lähdemme uudelleen Jesusitaa katsomaan. Tällä kertaa tosi mielessä. Salissa täytyy kuitenkin juoda olutta ensin melkein puoleen yöhön. Jesusita tanssii kumipohjasandaaleissaan oppaani kanssa. Oppaalla on valkoinen paita ja mustat housut; pyhäasu.

Vihjailen useaan kertaan että hän voisi jo lähteä, mutta hän ei ole kuulevinaan. Hän nauttii tuomastani julkisuudesta ja maksamastani oluesta viimeiseen asti. Vihdoin Jesusita sanoo että nyt sitten kun siltä tuntuu ja annan miehelle kymmenen pesoa. Hän välttämättä haluaa odottaa minua mutta sanon että en lähde täältä mihinkään ennen aamua. Turha odottaa. Hän tyytyy siihen.

Jesusitan työhuone on jotenkin askeettinen, peltikattoinen lautahökkeli toisessa kerroksessa salin takana. Sänky tosin on vankkatekoinen ja leveä. Lattialla on ämpäri keveätä asiointia varten ja pesuvati jossa on vettä. Vaatteet taitellaan ainoalle kömpelötekoiselle tuolille.

Vaikka pesen työkaluni emäntäni esimerkkiä seuraten joka kerta heti käytön jälkeen se ei auta. Pari päivää myöhemmin saisin vastauksen kysymykseen mikä oli Jesusitan silmien loisteen salaisuus. Se ei ollut huume..

Yöllä oli sade rapsutellut peltikattoa rentouttavasti. Aamulla on lammikoita asfalttipihalla. Laskun maksettuani - harkintani mukaan kuten Jesusita ehdottaa - peso yövartijalle avaa portin lauta-aidassa ja olen ulkona kadulla. Keskusaukiolla oleva taksimiesten ryhmä on puhjeta suosionosoituksiin kun lähestyn kyytiä kyselemään. Heitä oli joku pyytänyt pitämään minua silmällä, luulen..

Illalla tumma oppaani saapuu koputtelemaan huoneeni ovelle. Hänellä on onneton ilme kasvoillaan. Hän ojentaa minulle valkoiselle reseptipaperille itse kirjoittamansa lääkemääräyksen ja valittaa selkäänsä. Hoitotoimenpiteiden viereen hän on merkinnyt hinnat. Loppusumma on useita kymmeniä pesoja. Tätä olin kuitenkin osannut odottaa. Sanon että haluan auttaa, mutta annoin jo niin ja niin paljon ja annan nyt vain näin paljon josta tulee hänen ‘hoitokuurinsa’ peittoon. Hän ei näytä onnelliselta mutta kiittää sentään.

Hotellissa on disko. Hän haluaa sinne. Menemmekin ylös ja tilaan itselleni oluen. Hän tilaa tarjoilijalta itselleen lasin myöskin. Kaadan vain itselleni. Hän kaataa itselleen. Tilaan lisää mutta kaadan vain itselleni. Vihdoin hän arvelee että haluaisin hänen häipyvän. Myönnän. Hän häipyy enkä näe häntä enää koskaan.

Olen vaihtanut Cuba libreen, joka on rommia kola-juoman kanssa sitruunaviipaleella höystettynä. Katselen toisten ihmisten tungosta nurkkapöydästäni. Mieleeni tarjoutuu kateus ja katkeruus yksinäisyydestäni. Tarjoilija Pedro istahtaa viereeni. Puhkean purkaukseen itseni typeryydestä ja tyhmyydestä. Tunnen itseni tosiaan idiootiksi. Muutaman juoman lisää nautittuani tai paremminkin ahmittuani palaan huoneeseeni ja alan lukea.

Seuraavana iltana, lauantaina, on disko myöskin. Kuulen musiikkia huoneeseeni mutta vastustan halua lähteä katsomaan muita ihmisiä. Vihdoin kuitenkin uteliaisuus voittaa tympeyden ja lähden vastahakoisesti ylös. Sitä ennen kuitenkin olen päättänyt että kunhan maanantaiaamu koittaa, lähden katselemaan muita paikkoja. Lähtisin jatkamaan matkaa. Näin olin Pedrollekin vakuuttanut illalla.

Menen nyt jo vakiopöytääni joka on sattumalta vapaana lähellä baaria. Muuten sali onkin melkein täynnä. Viereisessä pöydässä istuu kaksi tyttöä rommia juoden. Paikkakunnan tavan mukaan pöytään tilataan kokonainen iso tai pieni pullo rommia. Sen jälkeen tarjoilija kantaa vain lisää Coca-Colaa ja sitruunanviipaleita. Sitruuna eliminoi kuulemma alkoholia. Rommi taas on parasta laatua, Ekstra-vanhaa, melkein konjakkia. Raakaan valkoiseen rommiin ei täällä kajota. Se menee vientiin muihin maihin joissa ihmiset juovat mitä vain. Sama pätee kahviin, hyvä kahvi juodaan itse.

Iluminada siinä sisarensa kanssa vietti lauantai-iltaa. Hän oli Santiagosta käymässä kotikaupungissaan ja Caracol oli suosittu paikka jossa saattaisi tavata muitakin tuttuja. En tiennyt sitä silloin, mutta eräs baarimiehistä oli hänen setänsä jolle Pedro oli maininnut huonosta olostani. Cuba libren ja ajan myötä luottamuksen tunteeni kohosi siihen pisteeseen että pyysin häntä tanssimaan sitten kun tulisi sellaista tavanomaisempaa musiikkia.

Merengeä lupasin tanssia myöhemmin, sitten kun siirryttyäni heidän pöytäänsä olisimme tyhjentäneet toisenkin rommipullon. Refleksini eivät olisi vapautuneet jäykkyydestään tuohon erikoiseen dominikaanien suosikkitanssiin jota huvittuneena olin lapsena katsonut joltakin uutisfilmin pätkältä. Lähinnä huvittavalta se näytti luonnossakin nyt ensinäkymältä.

Musiikki oli ollutkin tänä iltana kansainvälisempää kuin eilen. Selvästi soi useita hitaita tunnelmoivia ja, sanoisinko, romanttisia kappaleita. Pedro käväisee mielessäni. Olen jo siinä vaiheessa että melkein joudun pidättelemään tanssihalujani kun Iluminada vihdoin sanoo että nyt mennään tanssimaan. Olemme ehtineet jo sen verran jutella että olin huomannut hänet laatuunkäyväksi ihmiseksi, kaunispiirteinen, tyylikkäästi pukeutunut, millä seikalla ei minulle sinänsä ollut välttämättä myönteistä merkitystä. Mutta puheen ja ajatuksen suhteen olimme selvästi samalla aaltopituudella. Lisäksi hän oli hoikkalantioinen sirokätinen sopusuhtainen naisellinen nainen. Pelkoni hävisi.

Jo siihen mennessä kipsini oli sen verran liuennut että kun aloimme tanssia saatoin tuntea hänen vartalonsa pienetkin yksityiskohdat omaani vasten. Eikä Iluminada pidätellyt. Jotenkin hän onnistui tanssimaan koko ajan niin että toinen jalkani oli hänen jalkojensa välissä, hänen pubiksensa hyväili reittäni.

- En halua, että lähdet täältä suutuksissa, hänen pehmeä äänensä kehräsi korvaani.

Enkä lähtenyt.

Myöhemmin huoneessani, hetki sen jälkeen kun sisko oli lähtenyt kotiin, puhelin alkoi soida. Hotellin ovimies epäili että minulla olisi vieras huoneessani. Hetken perästä puhelin soi uudelleen. Vieraan on lähdettävä heti. Sanoin että hän oli lähtenyt jo ajat sitten. Ei mennyt kauaa kun puhelin soi taas. Tule vaikka itse katsomaan sanon, ei täällä ole ketään. Hän tulee. Ja löytyyhän se vieras nainen vaatekomeron perältä. Hän palaa toimistoonsa, mutta vaatimus on ehdoton. Vilautan pesoja mutta hän on lahjomaton.

Lyhyt neuvottelu ja päätämme molemmat lähteä hotellista ja mennä toiseen paikkaan. Iluminada lupaa huolehtia minusta, luotan häneen. Hän auttaa pakkaamisessa. Pyydän laskun ja taksin. Molemmat tulevat aikanaan.

Olemme ulkona mustassa yössä jota vain harvat katuvalot uhmaavat. Ensin luulen että hän vie minua kotiinsa kun hän sanoo kuljettajalle: Montemar. Montemar osoittautuu kuitenkin toiseksi hotelliksi.

Huolestumiseni on ennenaikaista. Olemmehan nyt kumpikin rekisteröityjä vieraita, ja kaikki on hyvin. Saamme huoneen melkein tyhjän hotellin kolmannesta kerroksesta. Kello on lähes neljä kun tyhjäämme mukanamme tuomamme diskossa kesken jääneen rommipullon. Huonepalvelu oli kyselemättä ja viivyttelemättä tuonut asianmukaiset lisukkeet. Paineet ovat nollassa.

Sunnuntaipäivä on pitkällä kun tilaamme aamiaista huoneeseen. Huoneesta emme poistu koko päivänä. Aika kuluu muhkeassa sängyssä. Ilmastoinnin säätö täytyy tehdä huolella ettei helle pääse hiostuttamaan eikä liian kylmä säätö viluttamaan.

Ikkunaverhoja avaamme sen verran, että toteamme näköalan esteettisyyden. Alapuolellamme on palmupuin ja kukkaistutuksin siroteltu suuri vihreä puisto. Sen takana ikuisuuteen ulottuva sinivaahtopäävalkea meri. Syömässä käydessämme katselemme pihanpuolella olevaa uima-allas terassia, jossa on myöskin suuri ulkogrilli. Rakennuksen alakerrassa oleva avara baari liittyy terassiin sanamukaisesti saumattomasti: mitään seinää ei välissä ole. Kaikki on eleganttia, puhdasta ja uudenaikaista. Ensiluokan keidas.

Maanantaina puolenpäivän aikoihin lähdemme asioimaan kaupungin keskustaan. Ensimmäisen kerran hyppään nyt guaguaan, pikkubussiin, joka kymmenellä sentavolla matkustajaa kohti huolehtii säännöllisestä kaupungin reittiliikenteestä. Tunnelma guaguassa on ainutlaatuisen välitön. Jokainen näyttää tuntevan toisensa. Kysellään kuulumisia, asioita. Lasketaan leikkiä hyväntahtoisesti.

Kulkuneuvoon jossa on ehkä kaksitoista istuinta sopii kaksikymmentäneljä matkustajaa. Seisomatilaa ei ole. Kaikki istuvat, paitsi rahastaja joka roikkuu avoimessa oviaukossa. Hän onkin oikeastaan bussi-isäntä joka kohteliaasti kääntää viimeksi tulleille kapean käytävän täyttävät taittoistuimet.

Kun bussin takaosasta joku haluaa ulos, on koko käytävän täyttävien matkustajien joukon tehtävä tietä. Kaikki tapahtuu kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä närkästyneitä matkustajia näillä linjoilla tapaa. Joustavuus aikatauluissa, jos sellaisia onkaan, ei huolestuta ketään. Joustavuus palvelussa sen sijaan on kiitollisuudella arvostettua. Pieni poikkeus reitiltä vanhuksen tai raskaasti kuormitetun perheenäidin kotiovelle toimittamiseksi kuuluu asiaan. Kukaan ei sen aiheuttaman viivytyksen takia valita. Nämä ovat inhimillisiä ihmisiä.

Keskusaukion reunalla olevan ravintolan terassilla istahdamme levähtämään ja syömme lounaaksi kanakeitot. Tässä keitossa ei ole ainoastaan kanan maku siitä että sitä olisi liemeen kastettu; kokonaisia neljänneksiä on jäänyt lautaselle. Herkullinen valkea rinta, mehukas luinen reisi. Perunoita. Aah.

Pedro ohittaa paikan ja tervehtii hyväntuulisena jalkakäytävältä. Hän ei näytä olevan millänsäkään siitä että olin lähtenyt hänen hotellistaan. Hänellä on jotenkin ilkikurinen virnistys naamallaan. Kuluukin vain kotvanen kun paikalle ilmestyy taikuri valkoisessa esiintymisfrakissaan hattuineen, pujopartoineen kaikkineen. Hän kävelee suoraan pöytäämme ja pyytää kohteliaasti lupaa istua. Hän esittelee katoamistemppujaan. Iluminada on välittömästi ja älykkäästi tehtävissä osallisena. Itselläni juoksee järki hiukan kokkareisena. Silti minullakin on hauskaa.

Iluminada kutsuu minut tapaamaan perhettään.

- Olemme köyhää väkeä, hän sanoo, mutta olet tervetullut kotiimme.

- Ihmisen arvo ei ole siinä mitä hän omistaa, sanon filosofisesti.

Niin kuin ajattelen että on hyvä sanoa.

Käsivarsi toisen vyötäröllä marssimme monta korttelia iltapäivän polttavassa auringossa. Asfaltti alkaa tuntua hehkuvan kuumalta kun vihdoin saavumme notkelmassa olevan kukkotappeluareenan lähelle. Tässä teemme käännöksen vasemmalle, lyhyelle kadulle joka päättyy kolmikerroksisen betonista rakennetun kerrostalon taakse. Kävelemme kerrostaloa kohti melkein kadun päähän asti kun Iluminada tuskin huomattavasti hetkellisesti kiristää otettaan. Tämä on merkki siitä, että nyt teemme toisen käännöksen vasemmalle ja jätämme kadun päällystetyn jalkakäytävän.

Tässä vaiheessa joudumme purkamaan muodostelmaamme: kapealla polulla ei ole tilaa kulkea rinnakkain, niin lähellä toistamme kuin olimme olleetkin. Niinpä astumme jonossa. Iluminada edellä tietä näyttäen ja minua kädestä vieden. Kadunvieripuut ohitettuamme polku muuttuu yhtä kapeaksi kujaksi jota kummallakin puolen olevat hökkelit reunustavat. Kuja on mutkainen. Hökkelit eivät ole linjassa. Ne on siihen kyhätty yksi kerrallaan ja niitä on myöhemmin laajennettu niin että vapaata neliömetriäkään maata ei ole jäljellä.

Paitsi kapeaa kujaa, joka samalla toimii sadevesiviemärinä, notkelma on täynnä peltikattoisia kojuja. Seinätkin on kyhätty erikokoisista, erivärisistä ja erikuvioisista pellin kappaleista. Ne on limittäin aseteltu niin että alimmaisen yläreuna jää yläpuolella olevan levyn reunan alle. Näin sadevesi ei yleensä pääse seinän läpi asumukseen. Sillä asumuksia nämä ovat.

Päivä on sen verran pitkällä, että tuimimman öisen virtsan hajun on tuulenpyörre laimentanut ja auringon lämmittämä ilmavirta kohottanut taivaalle. Painanteen suojaisuudesta johtuu että yhteiskäymälän painavammat aromit tahtovat pysyvästi kiehkuroida ympäri kanjonia ulos pääsyä löytämättä. Alitajuisesti kiitän tässä vaiheessa kokemusta joka oli esitellyt minulle pahempiakin paikkoja. Se oli vienyt minut monelle vihannestorille ja markkinapaikalle jossa löyhkä oli aluksi tuntunut oksettavan terävältä. Nyt en ole millänikään. Päinvastoin, uteliaisuuteni alkaa herätä hajuaistimuksen tuomien vanhojen muistojen myötä.

Iluminadan kotihökkeli on hyvällä paikalla. Se on lähellä alueen toista reunaa. Siinä missä toisesta sisääntulopolusta erkanee kuja yhteiskäymälään ja vesiraanalle ja suihkuun. Tämä asema antaa tiettyä arvokkuuden tuntua, mutta ennen kaikkea ilmavampaa avaruutta. Raakalautaisen harmaan ulko-oven edessä on tilaa keinutuolille jonka voi tuoda ulos illemmalla, auringon paahteen pysähtyessä varjostavan palmupuun kruunuun. Siinä itsekin tulisin nautiskelemaan useasta makean raukeasta iltahetkestä ennen pimeän tuloa. Tupakkaa tuprutellen sillä aikaa kun Iluminada rullaisi papiljotteja ystäviensä kiharoiden ojennukseksi.

Koputus ovella ja vaimea varoitushuuto: minä vain. Astumme autioon esihuoneeseen ja vedämme oven perässämme kiinni katkaisten mukanamme sisään pyrkivän kuuman ilman kielen. Sen katkenneesta kärjestä muodostuu pallo joka sitten laajenee, hajoaa ja laimenee huoneen varjoisin nurkkiin.

Äiti ilmestyy ja tulee tervehtimään kädestä. Tervehdys on ehkä hiukan arka, mutta ei pelokas. Karhean käden puristuksessa virtaa tuntemukseeni lämmin tervetulon toivotus. Puhutaan vähän. Tunnetaan. Hän ei kysele aikomuksiani, sanoo vain olevansa hyvillään minun tapaamisestani. Vakuutan rehellisesti samaa. Olen sattunut hyvään paikkaan. Rauhallinen vapaus rentouttaa. Täällä on varaa olla se mikä on. Tunne tarttuu minuunkin.

Istun kehotuksetta toiseen huoneessa olevista keinutuoleista. Iluminada juttelee äitinsä kansa. Tämä on kookas lempeäkasvoinen nainen jonka rinnat ovat kuivaneet paljosta imetyksestä. Käsivarret ovat työstä lihaksikkaat. Hymy on köyhyydestä paitsi muutamia hampaita. Rakkaus pursuaa hänen jokaisesta huokosestaan.

Elämä ei ole ollut helppoa mutta siksi tyydyttävää. Tietoisuus siitä että tulevaisuus ei voi tuoda mitään ylipääsemättömiä vaikeuksia, joista monia oli jo koettu, luo nöyrää itsevarmuutta. Hän on elänyt, eikä vain ollut mukana. Hän rakastaa elämää. Hän rakastaa jokaista elävää ihmistä. Tunnen että hän rakastaa minuakin. Sikäli kuin olen vielä hengissä, elävä.

Pieniä lapsia alkaa ilmestyä makuusoppien verhojen poimuja kainalonsa ja kyynärpäänsä väliin keräten, toisella kädellä silmiä hieroen. He ovat olleet päiväunilla. Yksi saa keittoa, toinen maitoa, kolmas mehua. Kukin mieltymystensä mukaan. Kukaan ei ala inttää tuomaamme virvoitusjuomaa joka on pöydällä. Iluminada huoltaa ohi kulkiessaan kahta.

Lapsia on kaikkiaan seitsemän. Nuorin imee tuttipulloa, vanhin on kuusi tai seitsemänvuotias. Vanhemmasta päästä olevat kuitenkin ilmestyvät sisään ulko-ovesta. He ovat olleet leikkimässä naapurissa.

Ei pienintäkään hälinää eikä ähinää. Kaikki hoidetaan rauhallisesti ja asiallisesti. Jokaista kutsutaan hyväksyvästi oikealta nimeltään. Ei niin pientä puhujaa ettei hänen puheenvuoroaan kuunneltaisi keskeyttämättä loppuun asti. Kantaa mielipiteeseen otetaan järkevästi ja välittömästi. Asiallisesti.

Nämä ovat lapsenlapsia. Rakkaudella, hellyydellä, huolella mutta järjestystä rohkaisevalla kurilla isoäidin silmä seuraa eläväistä joukkoa. Iluminada ottaa yhden kiharapään syliinsä, kampaa hänet ja tulee esittämään. Tämä on Elias, hänen omansa. Tuttipulloa imevä vauva kuuluu hänen kotona asuvalle sisarelleen jonka olin jo tavannut. Hän itse on töissä. Toiset lapset ovat muiden sisarien, joista joku on Venezuelassa asti. He lähettävät rahaa ja käyvät katsomassa kun voivat. Joku on tuonut pienen matkatelevisionkin, elämän polttopisteen päivittäisen jatkokertomuksen, novelan, aikaan.

Televisioantennit harovat ilmaa monen hökkelin katolla. Usea kuitenkin yrittää vastaanottaa kuvaa television päällä olevilla viiksillä. Iluminada tuo käteeni cafeciton, pienen kupin pikimustaa kahvia. Cafecitoa maistellen ja novelaa muitten kansa katsellen tunnen olevani kotonani vaikka vasta hetki sitten olin avannut oven ensi kertaa. Ihmisten joukossa on helppo sopeutua. Ei tarvitse muuta kuin oivaltaa olevansa ihminen itsekin, niin he hyväksyvät sinut yhtenä heistä. On hyvä olla.

Yhtäkkiä kuva häipyy! Vain äiti ja nokkela kaksitoistavuotias pikkusisko tietävät täsmälleen kuinka ja mihin kohtaan televisiota kaapin päällä on kopautettava, ja kuva palaa välittömästi. Kun novela loppuu on ulkona jo pimeä. Iluminada kerää pussiin jonkin vaatekappaleen. Teemme lähtöä. Äiti tulee hyvästelemään. Taas tuo hyvänolon virta hänen kätensä kosketuksesta. Haluan tulla uudelleen.

Nyt tosiaankin tarvitsen kädestä pitäen ohjausta nokipimeässä korttelissa vaikka matka valaistulle kadulle onkin lyhyt. Lähdemme toista tietä kuin olimme tulleet. Nyt nousemme notkelmasta kerrostalon päädyn ruohikkoon kuluneen polun kautta sen edessä olevalle rantabulevardille. Viralliseen maailmaan. Vasemmalla hyökivät Atlantin rantamainingit puustorivin takana. Oikealla on pitkä rivistö valkoisiksi rapattuja kerrostaloja hoidettuine viheriöineen ja valoineen. Kävelemme käsivarret toistemme vyötäröllä hiljaisuudessa. Tuuli suhisee. Maininki murtuu.

Illallisella tulee odottamani kysymys:

- Mitä pidit äidistäni?

Vastaan hänelle totuudenmukaisesti.

- Niin kuin sinustakin, lisään vielä.

Iluminada on täysin sisuton. Hän ei tahdo minulta mitään. Hän ei vaadi mitään. Hän vain ehdottaa ja kysyy. Hän ei tyrkytä neuvojaan vaan odottaa että häneltä kysytään ensin. Toisen hyväksyminen on hänessä aitoa. Hän ei sano mitä minun pitäisi tehdä, kuinka minun pitäisi pukeutua, minne mennä, kuinka olla, mitä sanoa.

Hän ei arvostele. Hän kuuntelee, vastaa, tukee ja rohkaisee. Hän jättää kaikki minulle kuuluvat asiat täydellisesti omaan päätäntääni. Vähäpätöisetkin. Hänellä ei ole tarvetta yrittää vaikuttaa päätöksiini millään lailla. Hän hyväksyy minut juuri sinä mikä olen. Täysin ilman ehtoja tai varauksia.

Hänen lähellään on hyvä olla. Vapaa. Hän hyväksyy itsensäkin rehellisesti. Jokaisella oikeus olla.

Perusluonteella varmaan on vaikutusta, mutta äidin rakkaus ja kasvatus on tärkein. Hän tulee hyvästä, onnellisesta kodista. Hänen äitinsä on häntä rakastanut. Kurittanutkin ehkä, mutta aina hyväksynyt. Opettanut hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Rehellisyyden. Mikä on mahdollista ja mikä ei. Kertonut mistä asioista voi puhua leikkiä, ja mitkä ovat vakavia asioita. Mikä on tärkeää ja mikä toisarvoista. Mitä voi kehua, ja millä ei rehvastella. Mikä on onnellisen elämän salaisuus. Mikä on totuus.

Jo hänen oma äitinsä oli opettanut että toisen ihmisen elämää ei voi elää. Ei edes oman lapsen, niin houkuttelevalta kuin tilaisuus saattaisi näyttääkin. Jokaisen on elettävä omansa. Ja jokaiselle on annettava siihen mahdollisuus. Pakotuksetta. Painostuksetta jokainen tekee omat päätöksensä. Kunnioituksella äiti hyväksyy lapsensa päätöksen, ja sen pohjalta jatketaan eteenpäin. Elämän tärkein ja arvokkain asia on elämä itse. Jokaisella on yksi.

— Onnellinen se ihminen, jolla on tuollainen äiti, sanon vihdoin.

Kun hän kertoo äitinsä olevan samanikäinen kuin minä, en ole uskoa. Hänen kasvonsa ovat yhtä uurteiset kuin tietämilläni seitsemänkymmenvuotiailla.

Eräänä päivänä kun käväisemme perhettä katsomassa viemme paitojani pestäväksi äidille. Samalla Iluminada jättää jonkun peson rahaa. Minä istuskelen keinutuolissa cafecitoa maistellen. Pikkusisko tuo tuhkakupin savukettani varten. Pistän sen peltiseinän sisäpuolella olevalle höyläämättömälle kakkosneloselle, joka tukee seinää puolivälissä sen korkeutta. Iluminada käy vähä väliä keittiönurkkauksen ovella syöden jotakin. Hän vaihtaa ruokapöydälle puhtaanvalkoisen liinan, ja asettelee pikku kaapista ottamiaan lautasia ja laseja.

— Syötkö mondongoa? hän kysyy.

Vastaan totuudenmukaisesti että ei ole vielä eteen kannettu sellaista mitä en olisi pystynyt syömään. Tämä olisi kuitenkin ollut viisasta jättää sanomatta, sillä en tiedä mitä mondongo on.

Kun sitten siirrytään pöytään, Iluminada kantaa eteeni ison lautasen täynnä keittoa. Siinä on kirkkaassa liemessä perunoita ja vihanneksia, mutta päämielenkiinnon kohde on kalvakanharmaa jokin. Tiedusteluuni Iluminada vastaa sen olevan lehmän mahaa, niinkuin suolta tai jotakin. Epäilykseni herää mutta nyt ei saa ilmekään värähtää, päätän itsekseni. Koetan syödä perunoita jotka makuaistini hyväksyvät mielukkaasti. Liemikin on hyvää, ja vihannekset. Mutta vihdoin tulee hetki jolloin minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa arvelemaani suolta lusikkaan. Muutenhan näyttäisi siltä että yritän väitellä sitä. Näin turhamaista kuvaa en halua antaa itsestäni, vaikka kukaan ei katselekaan. Vain Iluminada istuu pöydänkulman toisella puolen, vinottain minuun nähden. Hän on kokonaan keskittynyt omaan lautaseensa pistellen keittoa suurella nautinnolla.

Nyt on totuuden hetki koittanut. Pistän kuusi senttimetriä pitkän keitetyn liekareen suuhuni. Muita asioita ajatellen yritän viekkaasti saada nieluni hyväksymään lusikkani annin. Totean äkillisen lisääntymisen syljentuotannossa suuni takaosassa, jonkinlainen reaktio kaikesta huolimatta? Keskityn tosissani läheisen puiston kukkapenkkiin, teeskennellen miettiväni minkä nimisiä kukkia ne olivat. Vihdoin nielaisen.

Vesi tulvahtaa alempien silmäluomieni takaa. Äkkinäinen ylenannatuksen tarpeen tunne. Tahtoni äärimmilleen ponnistaen suoritan nielemistapahtuman loppuun. Olikohan Iluminada huomannut mitään? Palastelen lusikallani lisää perunaa painikkeeksi mutta luikareita on lautasellani kokonainen iljettävä liuta. Lisäksi joku makuhermoni raportoi että se oli huomannut vivahteen aromista joka paljasti suolen aikaisemman käyttötarkoituksen.

Minä en kuitenkaan lannistu, vielä. Ajatuksissani suljen silmäni, ja otan toisen luikareen lusikkaani, nyt viisaasti perunalohkon puolikkaan kanssa. Voin teeskennellä nieleväni perunaa!

Yritykseni onnistuu vain puoliksi. Peruna kyllä häviää nieluuni, mutta suolen pätkä on yhä suussani. Se uiskentelee lisääntyvässä syljen paisunnassa, jossa sen maku kylläkin jonkin verran laimenee. Mutta aikaa kuluu. Kuinka kauan pystyn teeskentelemään tietoisuudelleni että se ei ole suussani? Sillä aikaa kun yritän miettiä mitä tehdä?

Iluminada vilkaisee minua silmiin hyväntahtoisesti hymyillen. Tästä joko hätäännyn tai sisuunnun mutta epätoivon kipinällä pakotan nieluni vastaanottamaan kielelleni pysäköidyn lastin. Hiki kohoaa otsalleni, ja muutamaan sekuntiin ei tapahdu mitään muuta. Seuraa epätietoisuus tulevasta reaktiosta. Ng-äännettä muistuttava tuskan ähkäisy pääsee ilmoille toistuvana sarjana. Vihdoin voitto. Sen varmistaa vesilasillinen jonka Iluminada on pistänyt viereeni.

Aikaa on kulunut kohtalaisesti. Hän on lopettanut ja kysyy kohteliaasti vieläkö syön. Minusta tuntuu, että hän ojentaa kättään ottamaan lautastani jo ennen kuin saan ääntä suustani.

Vaikka minulta jää huomaamatta että hän ei kysy mitä pidin keitosta, olen muuten varma siitä että hän huomasi ongelmani. Tämä ei kuitenkaan näy millään lailla hänen käytöksestään. Päinvastoin hän jollakin näkymättömällä tavalla palkitsee urheuteni. Hymy, kosketus, ajatus. Lisäksi hän korjaa luonnollisesti lähes katastrofiksi kehittyneen aistielämyksen tuomalla kahvikupin käteeni kun siirryn takaisin keinutuoliin. Elämä jatkuu.

Seuraavana päivänä soitan vastapuhelun eräälle insinöörille Kanadaan. Vaikka olenkin jättänyt todellisuuden muiden murheeksi, saan äkkinäisen vastuuntunnon puuskan ja alan laskelmoida työmahdollisuuksista lähiseudulla tai pohjoisessa Etelä-Amerikassa. Ystäväni sihteeri hyväksyy puhelun ja puhelen entisen esimieheni kanssa. Ennen lähtöäni olin ollut hänen puheillaan ja useita projekteja oli kuulemma käynnissä alueella. Eräässä niistä voisi olla mahdollisuuksia kun toinen geologi lähtisi pois.

Nyt kuitenkin on jo tammikuun loppupuoli enkä ole antanut kuulua itsestäni. Sitä paitsi kuultuaan että matkani ei ollut edistynyt tämän pitemmälle, eikä lainkaan kertomieni suunnitelmien mukaisesti, hänellä onkin vain jokunen työmaa käynnissä ja nekin vanhoja joissa ei ole tarvetta. Soittelen vielä jonkun kerran vaikka vastapuhelua ei hänen toimistostaan enää hyväksytäkään. Hän on aina muualla eikä koskaan soita takaisin vaikka toiveikkaasti jätän numeroni sihteerille.

Hän ei ota minua enää tosissaan. Sanoma on selvä mutta siitä huolimatta soitan aina silloin tällöin. Puhe siirtyy luontevasti ilmoihin ja kansantalouteen. Olen nyt täysin heitteillä. Todellisuudentajustani on vain rippeet jäljellä. Olen osallisena todellisessa maailmassa vain ajoittain.

Ajastaikaan selailen pääkaupungin sanomalehtiä. Luen suurella mielenkiinnolla kaikesta sellaisesta joka saattaisi liittyä ammattialaani, ja kaikesta joka kiihdyttää mielikuvitustani mahdollisesta työpaikasta. Teen muistiinpanoja eri ministeriöistä. Mielikuvitukseni lentää estoitta: tuotakin osaisin tehdä, ja tuota. Tuossa virastossa menen käymään, ja tuossa… Jalkani tuskin koskettavat maata enää.

Eräänä päivänä vien Iluminadan lentämään. Haluan vähän lähteä katsastamaan lähiseudun hiekkarantoja ilmasta. Harmittelen sitä että lentokenttä on niin kaukana kaupungista. Erikoisesti suren rahaa joka menee taksikyytiin. Todellisuudessa kyyti on halpaa, viisi dollaria. Kentälle saavuttuamme on edessä järjestelytöitä. Koneesta täytyy ottaa pois matkatavaraa niin että voin laittaa toisen istuimen paikoilleen. Myöskin laskeskelen painoja. Iluminadan painolla vähintään täytyy konetta keventää. Iso kassi vaatteineen, raskas työkalupakki, videonauhuri, väritelevisio. Nämä viedään kuittausta vastaan tullin varastoon. Esimies naurahtaa että kyllä he nämä pitävätkin ja myyvät jos hakijaa ei ilmesty, samalla pientä matkaväritelevisiota arvostavasti käsissään käännellen.

Parissa minuutissa istuin on paikoillaan ja otamme polttoainetta. Tankit täyteen ja lasku kahdestakymmenestäviidestä ja puolesta Amerikan gallonasta. Pelästyn tästä ensin. Oliko minulta polttoaine loppumassa tänne Bahamalta tullessani? Laskelmieni mukaan minulla piti olla puolitoista tuntia lentoaikaa jäljellä laskeutuessani. Hämmennystä lisää se että siipitankkien mitattu ja vahvistettu vetoisuus on gallonaa pienempi kuin minulle esitetty lasku. Kaksi todennäköistä mahdollisuutta samanaikaisesti tulee mieleeni: Ensiksikin joku on juoksuttanut polttoaineen tankistani oman koneensa voimaksi, ja toiseksi, bensiinipumpun mittari ei näytä oikein. Kumpikin arkipäiväisiä asioita.

Tornin suostumuksella rullaamme puoleen väliin pitkää kiitotietä ja tarkistusten jälkeen nousemme vasemmalla nousukaarrolla rantaviivan suuntaisesti länteen. Matalalla puuskainen ja pyörteinen tuuli riepottelee pientä konetta ja Iluminadalla on vaikeuksia säilyttää huoleton ilmeensä. Tuhannessa jalassa löydämme tasaista ilmaa ja jäämme siihen korkeuteen.

Allamme turkoosissa meressä on koralliriuttojen rintama. Auringossa hohtavan valkoinen vaahtopää maininki murtuu vasten rantaviivaa. Sen takana vaaleanvihreät sokeriruokopellot lainehtivat samassa tuulessa. Tummemman vihreät palmupuiden töyhdöt huojuvat reippaasti. Suuria ruskeita kookoshedelmiä on ryppäissä siinä kohtaa missä oksat kiinnittyvät runkoon.

Syvänvihreä ruohikko peittää rantakallioita joiden välisen lahdelman täyttää laakea ruskehtavanvalkoinen hiekkaranta. Samat näkymät toistuvat jaksoissa matkamme edetessä ohi Puerto Platan kaupungin. Näppäilen innoissani valokuvia upeista näköaloista ja rekisteröin muistipankkiini lukuisia kuvankauniita asumattomia poukamia joihin haluaisin rakentaa mökin, talon, turistikeskuksen. Toinen toistaan kauniimpina niitä on niin lukuisia, että alan jo seota laskuissani ja jatkamme matkaa muuten vain.

Punta Patillan majakan luona käännymme sisämaahan. Matalien kukkuloiden laaksoissa risteilemme taas lounaaseen ja käännymme takaisin länteen kun Rio Bajabonico tulee näköpiiriin. Jonkin ajan kuluttua kohtaamme taas Atlantin ja käännymme takaisinpäin. Lisää autioita hiekkarantoja ja romanttisia rantakallioita. Turkoosia kristallinkirkasta vettä. Kaupungin kohdalla Iluminada yrittää katsella näkyykö kotia. Kaupunkikin merestä kohoavalla loivalla vuoren rinteellään on vihreä.

Suorittaessani lähestymistä lentokentälle joudumme laskeutumaan taas tuohon kuoppaiseen ilmakerrokseen. Siinä on täysi työ pitää kone vakaana. Käteni ja jalkani liikuttavat ohjaimia nopein, täsmällisin liikkein. Tämä tapahtuu pitkän kokemuksen tuomalla rutiinilla refleksin omaisesti. Tilanne on sama kuin pyörällä ajo: kun sen kerran on oppinut, sitä ei unohda. Minun ei tarvitse lentämiseen keskittyä, ei sitä juuri ajatellakaan. Enkä taitaisi pystyä konetta muuten juuri ohjaamaankaan tässä tilassa kun sieluni ja ruumiini ovat päivä päivältä yhä etäisemmät toisilleen. Kuin kaksi eri yksikköä. Syvät ehdolliset refleksit toimivat, mutta puolitietoinen ruumiinhallinta jäykistyy ja vaatii melkoista tukea aivojen ajattelevalta osastolta.

Tästä aiheutuvasta ylimääräisestä työstä aivoni eivät pidä ollenkaan. Se alkaa muodostua taakaksi. Toisinaan ruumiini jääkin täysin oman onnensa nojaan. Silloin kadulla kävelykin on vaikeaa. Siitä puuttuu liikkeiden koordinaatio jonka tarkkaavainen katsoja varmaankin havaitsee, niin arvelen. Mutta vain silloin kun olen yksin. Kun läheinen ihminen on kanssani, koordinaationi on lähes moitteeton. Voisiko olla että käytän toisen henkilön koordinointia ruumiinliikkeitteni ohjaukseen? Ainakin yksin ollessa vallitseva outo epätodellinen tunne on poissa silloin kun joku on lähellä, minun kanssani.

Uuden diskoteekin avaaminen on tapahtuma paikkakunnalla, vaikka lomailijoita onkin hotelleissa vähänpuoleisesti. Pääkaupungista tulee viikonlopun viettäjiä paikallisen väestön tueksi avajaisiltana.

Ovet on määrä avata kello kymmenen. Väkeä parveilee ulkona. On kaunis yö. Seisoskellaan ja jutellaan. Kello lähestyy yhtätoista. Koska tahansa nyt, sanoo lipunmyyjä mutta huhu kiertää että ei ennen keskiyötä. Entinen presidentti oli aamulla kuollut ja tämän takia täytyy odottaa vuorokauden vaihtumista. Vähän ennen kahtatoista ovet sitten aukeavat.

Olemme kutsuneet Iluminadan sisaren mukaan. Kaunis tyttö kummallakin käsivarrella marssin sisään. Eleganssissani ei ainakaan ole moitteen sijaa. Saamme hyvät paikat tuoreelta maalilta tuoksuvassa nurkkauksessa. Joitakin koristelistoja puuttuu vielä, ja olisin valmis lyömään vetoa että kiireinen työn tuiske on ollut käynnissä avajaishetkeen asti.

Mutta paikka on upea. Korkean salin ympäri kiertävät parvekkeet. Ylös mennään baarin vieressä olevia rappusia DJ:n lasisen kopin ohi. Alas tullessa on vaihtoehtona paloaseman tyyliset pikatuutit, reiät lattiassa joiden keskellä kromatut pystysuorat tangot alas liukumista varten.

Tanssilattian lasitiilien alla välkkyvät valourut musiikin tahdissa. Valonheittäjien keilat kiertävät salia vaihtaen väriään jatkuvasti. Muistona menneiltä ajoilta on vanhanajan tanssisalien peilipallo joka on ainakin kaksi metriä halkaisijaltaan. Sen pyöriessä valkoinen kirkas valokimppu heijastuu hetkisen, sitten katkeaa ja toinen peilipinta ottaa sen paikan.

Ensimmäiset juomat, jotka saapuvat joutuisasti ja huurteisen jääkylminä, ilmeisesti sisältyvät vaatimattomaan sisäänpääsymaksuun avajaisten kunniaksi. Tilaamme lisää sillä pitkä odotus kuumassa yössä janottaa. Muutaman ravitsevan rommin jälkeen olo on jo kohtalainen. Käydään jopa tanssilattiallakin. Musiikkia ei voi vastustaa. Se on kansainvälistä, vain jokunen merengejakso välillä. . Silloin lattialla on tungosta, kaikki haluavat tanssia merengeä. Joku on tullutkin tänne pelkästään siinä tarkoituksessa.

Alkoholi on huuhtonut hiukan keskushermostoni kipsiä ja palasia musiikista menee jo suoraan korvista jalkoihini. Tavallisesti se pysähtyy ensin aivoihini analysoitavaksi ja toimintakäskyt jaloilleni lähtevät viivästyneinä. Meillä on hauskaa.

Iloisuutta tarttuu lisää karkeloivasta joukkiosta. Taitaapa siellä olla itse Matkailuministerikin, joka on tullut avajaisiin. Jostakin syystä hän pysähtyy kesken tanssin ja tervehtii kädestä. Sanoo toivovansa näkevänsä minut pääkaupungissa, al Capitai. Kun alamme väsyä, tilaan laskun. Hämmästykseni on melkoinen, mutta myönteinen, kun huomaan maksavani vain yhdestä kierroksesta.

Sunnuntaina lähdemme Santiagoon, noin tunnin automatkan päässä olevaan teollisuuskaupunkiin vuorten takana sisämaassa. Odottelemme aikamme pikkubussia mutta mitään ei tapahdu. Keskusaukion kulmalle alkaa kerääntyä muitakin menijöitä. Paikalle ajaa taksi. Se on pieni viiden hengen Datsun joka kuuluu kaupunkien välistä liikennettä hoitavaan systeemiin. Jollakin matkalaisella on paketteja, matkalaukkujakin. Ne ahdetaan takakonttiin ja loput köytetään katolle.

Viisi matkustajaa, lasken. Mutta erehdyn. Emme ole vielä valmiit lähtöön. Vasta kun kaksi lisämatkustajaa on sovitettu sisään on kulkuneuvo täynnä ja valmis lähtöön. Viimeiset matkustajat valitaan sellaisten joukosta joilla ei ole matkatavaroita. Edessä on kuljettajan lisäksi vain kaksi mutta takapenkillä viisi.

Sanomattakin on selvä että nämä eivät mahdu kaikki vierekkäin. Meillä on vielä ylimääräisenä Iluminadan poika, Elias, siis yhdeksäntenä. Hän istuu äitinsä sylissä, joka taas istuu minun sylissäni. Mutta huumori ja hyvä mieli vallitsee koko matkan ajan. Silloinkin kun iskunvaimentajat kolahtavat rajusti pohjaan päällystetyn tien epätasaisuuksissa. Osansa huolettomuudessa on sillä seikalla että kukaan ei paljon köyhdy matkalipusta. Aikuinen maksaa puoli pesoa, lapsi viisitoista sentavoa. Stereomusiikki kasetilta sisältyy hintaan, samoin reipas tuulenhenki joka virtaa sisään avoimista ikkunoista.

Santiagossa vierailemme tädin luona. Serkun sulhasella on auto, ja hän ajeluttaa meitä ympäri kaupunkia. Tämä on selvästi vireä yhdyskunta. Rommi, tupakka, maatalous- ja teollisuustuotteet toimitetaan suureen osaan maata täältä. Tänne tullaan pakoon myöskin Santo Domingosta silloin kun hurrikaani uhkaa.

Paluumatkamme teemme korvia järisyttävässä metelissä odottaen Puerto Plataan asti edes pientä sileää pätkää tiessä. Tuntuu siltä, että tyhjän bussin jokainen istuin ja ikkuna rämisee irrallaan. Keskustelemme ensin huutamalla toisemme korvaan. Sitten luovutamme ja seuraamme mustaa yötä tienvarrella hiljaisuudessa. Elias nukkuu, pää äitinsä, jalat minun sylissäni.

Yhtenä päivänä sattuu onnettomuus. Iluminadalta lähtee nastahammas irti. Hammaslääkäri kutsuu minutkin katsomaan kuinka se oli ollut liimalla kiinni kannassaan. Tuntia myöhemmin uusi hammas on valmis. Kolmekymmentä pesoa kuori, kierteet, täytteet ja työpalkka, kaikki yhteensä. Iluminadan hymy on pelastettu.

Olemme valmiit lähtemään Santo Domingoon. Pakkaamme pienen pussin vaatteilla Iluminadalle ja otamme taksin lentokentälle. Olimme kyllä keskustelleet siitä että bussilla matka tulisi ehkä halvemmaksi, mutta minä haluan lentää.

Sää on kohtalainen. Lähtökiito on tavallinen kunnes olemme ilmassa. Silloin ilmanopeusmittarin näyttämä ensin hypähtää pari kertaa alaspäin ja sitten painuu nollaan kokonaan. Ilmoitan tästä torniin ja saan luvan tehdä laskukierroksen ja palata kentälle.

En vaivaudu rullaamaan terminaalin luokse vaan menen tutkimaan tilannetta kiitotiellä. Kuivalla heinän korrella saankin Pitotputken avatuksi ja koepuhalluksessa apupilotti toteaa ohjaamossa mittarin liikkuvan. Joku hyönteinen oli tunkenut tai tungettu putken reikään. Uusi 'selvä lähtöön' ja olemme matkalla.

Pilvikerroksen takia emme voi nousta korkealle. Kolmessatuhannessa jalassa juuri selvitämme rannikkovuorijonon. Ilma on kuitenkin hyvin pyörteistä ja Iluminada alkaa etsiä nenäliinaa huolestuneena. Ojennan hänelle paperipussin joka kuitenkin jää käyttämättä.

Olemme pian vuorien eteläpuolella jossa laakea maa on kaukana allamme ja ilma on tasaista. Sivuvastaisessa tuulessa tunnin ja vartin eteenpäin puskettuamme laskeudumme.

Ryhmä poikia piirittää koneen kun pysäköintialueella kömmimme ulos. He auttavat laittamaan ankkurointiköydet maahan. Täällä ei kukaan muu sellaisia vaivaudu käyttämään eikä niitä talon puolesta kentällä ole. Samalla he inttävät että he pesisivät koneeni. En kuitenkaan tee sopimusta tästä. He auttavat kantamaan tavaramme terminaaliin. Bussia kaupunkiin ei ole lähimailla eikä taksiakaan ole saatavissa. Eräs lentokentän virkailija viimein ajaa meidät kaupunkiin ja Embajador-hotelliin. Kymmenen dollaria hänen vaivoistaan ei riitä, hän haluaa kaksikymmentä.

Embajador on korkealla hotellien tähtiluokittelussa. Ensimmäisen kerran näen Iluminadan vähän tuohtuvan kun hän kuulee huoneen hinnan. Pitkästi toistasataa dollaria.

- Jos olisin tiennyt, emme olisi tänne majoittuneet, hän sanoo.

Kalliinpuoleiselta se minustakin oli tuntunut, mutta kun nyt kerran olimme täällä... Uuteen paikkaan tullessa minulla on aina hirveä kiire päästä sisään johonkin majapaikkaan, yleensä ensimmäiseen joka tulee vastaan. Ei silloin ole aikaa vertailla hintoja, sijaintia eikä muuta. Sitten vasta kun olen huoneessa sisällä alan ajatella että olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä toisin. Liekö tämä pelkoa siitä että joutuisin jäämään ulos yöksi.

Näin ei ole koskaan tapahtunut. Mutta voi sitä silti pelätä ja murehtia. Iltapäivällä käytämme puhelinta ahkeraan ja tiedustelemme monesta hotellista. Minulla on kahden vuoden takainen hinnasto, ja näyttää että niissä hotelleissa, joista voitot maksetaan dollareina Hong Kongissa, New Yorkissa, Lontoossa ja Zürichissä, hinnat ovat lähes kaksinkertaistuneet. Toisaalta on lukuisia kotimaisia hotelleja joiden hinnoissa ei ole tapahtunut juuri mitään muutosta. Omistaja saa voittonsa pesoissa, jotka ovat hänelle tarpeeksi hyviä ja hän on tyytyväinen.

Seuraavana päivänä muutamme majaa. Huone on viisitoista pesoa, oma pesuhuone suihkuineen kuten toteamme sillä aikaa kun taksi odottaa kadulla tavaroinemme. Embajadorista lähtiessä minulla oli ollut tyypillinen, jonkinlainen häpeäntunne: Voiko hienosta hotellista yleensä lähteä näin ja mennä halvempaan? Vaikka eihän siitä tietänyt kukaan muu kuin ehkä taksinkuljettajamme. Tämä olikin toinen murheeni: oli minusta äärettömän noloa ajaa uutta mallia olevalla amerikkalaisella taksiautolla vaatimattoman yömajan eteen! Olin huomattavan huojentunut kun sain tavaramme taksista, maksoin ja hän ajoi pois näkyvistäni. Kiusallinen todistaja oli ainakin poissa. Nyt voin rentoutua hiukan. Paikka ei olekaan hassumpi. Ilmastointi toimii, lämmintä vettä riittää, ainoastaan sänky tahtoo valittaa. Sen metalliset joustimet kitisevät usein rytmikkäästi huolestuttaen minua: Joku voi kuulla!

Iltapäiväkävelyllä huomaamme sitten toisen hotellin vain korttelin päässä majapaikastamme. Käymme sisällä tarkastelemassa paikkoja. Ravintola, uima-allas, väritelevisio satelliittilautasella, sänky ei äännähdäkään, kaikki. Ja hinta on vain kolme pesoa enemmän. Päätämme muuttaa huomenna ja varaamme huoneen. Cervantesista tuleekin sitten päämajamme Santo Domingossa.

Päivät kuluvat nähtävyyksiä katselemassa. Iluminada hoitaa joitakin asioitaan. Käy tapaamassa lapsensa isää. Hakee syntymätodistuksen oikeusministeriöstä. Minä vielä suunnittelen omia asioitani. Lehdestä olin jo viikkoja sitten lukenut eräästä projektista joka suuresti kiinnosti minua. Se liittyi läheisesti asiaan josta minulla oli pitkä työkokemus. Kun vain saisin itseni liikkeelle. Vaikka huoneessa on puhelin, en pysty tarttumaan siihen. Vaikka tiedän missä asianomaiset toimistot ja virastot sijaitsevat, kävelen vain ohi. En kerta kaikkiaan uskalla käydä asiaan käsiksi. Suurin uskalluksen puute kohdistuu ihmisiin. Pelkään ihmisiä.

Koko ajan mieleni taustalla on myöskin huoli tulevaisuudesta. Tiedän, että en pysty jatkamaan matkaa enää pitkään. Epätoivoisesti yritän miettiä mihin asettuisin potemaan sitä minkä tiesin olevan tulossa. Katselemme jo asuntojakin mutta kaikki vaikuttaa kalliilta. Rahani eivät riittäisi pitkään. Mihinkään kovin huonoon ei viitsisi mennä. Entä Iluminada, pystyisikö hän huolehtimaan minusta? Ajatusteni järkevyys on enää satunnaista. Sattuma määrää. Iluminadan läsnäolo kuitenkin tukee niin että jokapäiväisessä käytöksessäni ei ole huomauttamista.

Vihdoin pystyn ottamaan yhteyttä projektinjohtajaan. En tiedä, kuinka selvästi pystyn itseäni ilmaisemaan mutta hän neuvoo asiakkaan edustajan puheille. Itse hän on konsulttina ainoastaan. Monta päivää kerään rohkeutta ja yritän keskittyä tapaamiseen. En tunne oloani mitenkään varmaksi. Eräänä aamuna vain saan haalittua kokoon sen verran latausta että päätän tehdä sen tänään.

Onneksi sanottu virkamies on aamiaistunnilla kun saavun hänen toimistoonsa. Minua pyydetään tulemaan uudelleen iltapäivällä. Tästä helpottuneena menemme lähellä olevaan rantapuiston ravintolaan lounaalle itsekin. Palaamme pari tuntia myöhemmin.

Siihen mennessä lataukseni on haihtunut. Vaikka ruumiini onkin toimistossa, mieleni harhailee sadoissa muissa asioissa ilman minkäänlaista järjestystä. Kun alan puhua, mieleni palaa osittain paikalle. Ääneni on varmaan kuin nauhoitettu puhelintiedotus. Latelen peräkkäin asioita ilman erikoista järjestystä. Unohdan kohtia aiemmin sanottaviksi aikomistani asioista. Sanat menevät sekaisin: predikaatista tulee subjekti ja päinvastoin.

Minulla on vaikeuksia kuunnella mitä minulle sanotaan. Jos virkailija on monisanaisempi, unohdan lauseista niitten alkuosat kokonaan. Keskustelu on jotensakin katkonaista. Minä puhun asiaani siitä huolimatta mitä hän vastaa.

Keskustelu siirtyy vihdoin seinällä olevaan satelliittikuvaan. Refleksin omaisesti alitajuntani on sen jo alustavasti arvioinut ja kyselen siitä sellaisia asioita jotka tiedän varmasti. Kyllä, Samanan lahti on vetäytynyt viime vuosisatojen aikana pitkästi, ja suota on nyt paljon laakealla vesijätöllä, myöntää ystäväni arvostavasti.

Yhtäkkiä alan epätoivoisesti miettiä kuinka päättää tämä keskustelu. Oliko minulla joku ehdotus tai suunnitelma jonka halusin jättää hänen ajateltavakseen. Kuinka pääsisin keskustelemaan hänen kanssaan uudestaan, että asia alkaisi kehittyä ja liikkua eteenpäin. En tiedä. En kerta kaikkiaan ole siinä kunnossa että pystyisin neuvottelemaan työasioista, jos pystyisin töitä täysipainoisesti tekemäänkään. Eivät nämä asiat varmaankaan jää häneltä huomaamatta? Eivät voi, niin ilmeinen on tilani. Olen vaipumassa matalan energian vaiheeseen. Syvään. Kiinnostukseni asioihin on väljähtynyt lopullisesti. En pysty enää teeskentelemäänkään mielenkiintoa.

Mieleeni tulee samanlainen tilanne jo kolme tai neljä kuukautta aikaisemmin. Olin saanut kutsun haastatteluun työpaikkaa varten Kehityspankin edustajan kanssa Ottawassa. Kysymyksessä oli dollareilla palkattu virka. Jos haastattelu olisi sattunut silloin kun minulla oli korkean energian vaihe, olisin nyt pankkimiehenä Filippiineillä. Työhön liittyvät muut edut olivat minusta melkein sama kuin olisin omistanut pankin.

Mutta en kerta kaikkiaan pystynyt vetämään itseäni kokoon haastattelua varten. En pystynyt kiinnostumaan. Ei ollut energiaa. Esiinnyin vain aivan hölmösti, eikä haastattelija ollut kuuro eikä sokea. Suhtauduin kyllä epäilyksellä koko haastatteluun jo ennen sinne lähtöäni, mutta lähdin kuitenkin. Ehkä huvin vuoksi, koska pankki maksoi kulut.

Tämä mielessäni katson tilanteeni toistaiseksi toivottomaksi, ja luovun ajatuksesta yrittää etsiä työtä tässä vaiheessa. Allapäin kävelemme muutamat korttelit kulmaan josta nousemme linjataksiin ja palaamme hotellin. Iluminada antaa minun olla rauhassa, hän ei kysele. Hän näkee tilani ja vaistoaa että tyhjänpäiväiset sanat vain vähättelisivät sen vakavuutta.

Yritän parhaani mukaan arvioida vaihtoehtojani. Tiedän että aikaa on enää vähän. Nyt olisi löydettävä paikka mihin asettua ainakin puoleksi vuodeksi. Vuokra pitäisi olla halpa että rahaa riittäisi ruokaankin. Entä Iluminada? Voisiko hän huolehtia minusta? Arvelen että voisi. Hän on neuvokas ja välittää. Asiassa oli kuitenkin toinen puoli: Antautuminen hänen huolenpitoonsa merkitsisi suhteemme vakinaistamista ja sitä en nyt halunnut. Jos minulla valinnanvaraa olisikaan.

Minulla oli perhe, jota rakastin. Halusin epätoivoisesti heidän luokseen, mutta se oli mahdotonta sillä hetkellä. Rakkautta ei koskaan Iluminadan kanssa oltu mainittu vaikka hänen kanssaan olikin hyvä olla.

Toisaalta vertailukohtani nyt oli se että olisin yksin. Kuka tahansa olisi parempi kuin olla yksin. Kunnioituksesta Iluminadaa kohtaan en voisi vakiinnuttaa yhdessäoloamme, se ei olisi oikein. Koska on aivan varmaa että niin pian kuin olisin tervehtynyt tarpeeksi, lähtisin matkoihini. Oman perheeni luo jossa minun elämäni tukipiste oli.

Mutta nyt olisi selvittävä tästä hetkestä ja lähitulevaisuudesta. Muuten ei tulevaisuudensuunnitelmissa olisi mitään järkeä. Niitä ei tarvittaisi ehkä ollenkaan. Kuinka pitkälle on lupa käyttää toista hyväkseen oman hätänsä, ehkä hengenvaaran torjumiseksi?

Ajattelukykyni tarjoamat mahdollisuudet ovat rajoitetut. Mieleni pyörii yhdessä tai kahdessa suppeassa kehässä. En pääse kapean kiilan ulkopuolelle. Mieleeni ei juolahda järkevää ratkaisua. Jättää lentokone tänne, ostaa lippu kaupallisella lentoyhtiöllä ja kiiruhtaa perheeni luokse. Matkakassani siitä hupenisi ja ehkä menettäisin lentokoneen ja muutakin pikku omaisuutta. Mutta olennainen, henki, olisi pelastettu. Sen takaisivat perheeni rakkaus ja läheisyys, sekä sukulaisten huolenpito. Turva. Mutta järkiperäiseen ajatteluun en pysty. En pysty päätymään mihinkään suunnitelmaan vaan jatkan ajelehtimista. Iluminada tuo puhtaaksi pesemänsä paidan, vaihdan ja lähdemme syömään.

Mielialaani nostattaa tyylikkäästi leikattu tukka. Kolmen tai neljän kuukauden pitkistä hiuksistani ei Iluminada ollut vihjannut koskaan sanallakaan, mutta innostui heti kun pyysin häntä leikkaamaan ne. Siihen oli tarvittu sakset. Huolellisesti hän oli valinnut pienet leikkaussakset, jotka maksoivat melkein kymmenen pesoa.

Hotellin valoisasta kylpyhuoneesta tehtiin salonki sanomalehdillä lattia peittämällä. Siivooja imureineen tulisi vasta seuraavana päivänä emmekä halunneet aivastella hiuksenpätkiä siihen asti. Katsellessani peilistä asiantuntevaa muotoilijaa hiuskuontaloni kimpussa, minulla alkoi kehittyä ajatus omasta kampaamoliikkeestä: olihan Iluminada diplomin haltija tällä alalla. Salonkeja oli lukuisasti myytävänä pääkaupungissa. Ehkä rahani riittäisivät tällaisen ostoon. Minä panisin yritykseen pääoman, Iluminada tekisi työt, ja voitto pantaisiin tasan.

Iluminadalla ei ollut mitään ajatusta vastaan. Hän hyväksyi sen heti. Mutta minä epäröin vaikka olin itse sitä esittänyt. En kuitenkaan järjestelyn suhteen sillä tunsin Iluminadan ja tiesin, ettei hän edes pitäisi kiinni omasta voitto-osuudestaan. Hänelle raha ei ollut tärkeä, hän käyttäisi sen yhteiseksi hyväksi aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Hänen omat tarpeensa olivat vaatimattomat ja aina perustellut.

Epäilyni oli jonkinlaista empimistä kuten koko olemiseni. En saanut otetta asioihin. En pystynyt ryhtymään toimeen. Toimeenpaneva osastoni oli täysin epäkunnossa. Suljettu toistaiseksi. Mikä ehkä jarrutti myöskin oli taas tuo periaate että en halunnut tehdä mitään sellaista joka näyttäisi suhteemme vakinaistamiselta. Vaikka voisihan se näillä järjestelyillä näyttää puhtaalta liikesuhteelta.

Ajatukset pyörivät päässäni ilman tulosta. Palasia monesta ajatuksesta samanaikaisesti johtamatta mihinkään tulokseen tai johtopäätökseen. Uudet ideat tulvahtivat päähäni ennen kuin edellisten kehittely oli päässyt etenemään pitkällekään. Näin elin jatkuvassa päättämättömyyden tilassa, kuin näytelmän Tanskan prinssi. En jaksanut ajatella. Olin vain. En pystynyt keskustelemaankaan pitkillä lauseilla sillä puoliväliin lausetta päästyäni saatoin unohtaa mitä olin aikeissa sanoa. Yhteyttä ulkomaailmaan ylläpitivät refleksit ja yhä lisääntyvässä määrin vaistot.

Kävellessämme poikkeamme supermerkadossa josta Iluminada ostaa parin peson hintaisen lelun pojalleen. Markkinoilta oli jo eilen joku vaatekappale hankittu tuliaisiksi ja syntymäpäivälahjaksi. Tavaraa on kaupassa yllin kyllin. Huomiota herättää elintarvikkeiden alhaiset hinnat. Kyllä täällä voisi elää halvemmalla kuin monessa muussa paikassa, häivähtää mielessäni. Finlandia-vodkaakin on myynnissä, yhdeksän pesoa pullo!

Jatkamme alas Karibianmereen viettävää katua. Suuria kauniita huviloita, koteja ja toimistoja on kummallakin puolen kapeata väylää. Suurten puiden pitkät oksat ulottuvat asfalttipäällysteen yläpuolelle. Vihdoin alapuolellamme näkyy kirkkaita valoja nauhamaisena rantaviivan merkintänä. Malecón, viralliselta nimeltään George Washington -puistokatu seuraa vesirajaa kymmenen kilometrin matkan länteen päin keskustasta. Se on paikoin niin alhaalla, että mahtavat pärskeet roiskahtavat rytmikkäästi asfaltille autoja ja kävelijöitä virkistäen.

Kun suurempi maininki iskee koralliseinään, kuuluu ensin vaimeaa ukkosta muistuttava jyrähdys, sitten hetkisen vain tuulen suhinaa ja vihdoin rankkasateen ropinaa. Joka suihkauksen keskiosasta kuuluu läjähdys kuin sadoilla ämpäreillä olisi vettä heitetty. Näillä kohdin rannanpuoleiset futuristiset betonipenkit pysyvät vapaina kaiken iltaa. Ohikulkijat ajoittavat kävelynsä reippaaksi paso dobleksi ohittaen paikan heti tyrskyn laskeuduttua maahan.

Ohitamme muutaman pyörillä olevan grillikioskin joissa valmistetaan Malecónin erikoisuutta, hiilillä grillattua kanaa. Lukematon määrä erilaisia ravintoloita maapallon kaikkia makusuuntia edustaen on valittavissa. Autenttisuudesta ei ehkä ole takeita. Toisinaan näyttää siltä, että hyvä alkuperäinen ruokaidea on mennyt pilalle kun on innostuttu liikaa. Italialainen pizza voi olla nautinto tavallisessa hämärässä punatiiliseinäisessä lankkupöytäisessä pizzeriassa. Täällä kuitenkin pizzeria voi olla korkeimman tähtiluokan ravintola hohtavan valkoisine pöytäliinoineen ja frakkipukuisine tarjoilijoineen. Idea pizzasta halpana ja hyvänä ruokana on sananmukaisesti kaukana kotoaan.

Argentiinalaisen ravintolan hovimestari-omistajalla ei ole käsitystä siitä mitä kuuluu alkuperäiseen parilladaan. Suomalaista ravintolaa ei ole, enkä tähän päivään mennessä pysty kuvittelemaan mikä sen erikoisuus olisi. Joka kerta hämmennyn kun ihmiset kyselevät että mikä on se tyypillinen suomalainen ruokalaji? Silloin olen kuin tietosanakirja joka ei osaa määritellä mitä aika on. Tarjoan vain monisanaisia vaihtoehtoisia esimerkkejä todistellen että kyllä sitä on.

Valitsemme erään ravintolan, jossa olemme käyneet ennenkin. Ruoka on hyvää, mielestämme oikealla tavalla valmistettua. Ja hinta on kohtuullinen. Tilaamme piña coladat ja alamme silmäillä ruokalistaa. Erikoisesti kala on aina tuoretta ja herkullisesti laitettua.

Ulkona kaksi pähkinänmyyjää kohtaa jalkakäytävällä. He ovat kymmenvuotiaita poikia. Heillä on pienet metalliset padat, joiden alaosan hiilivalkea kypsentää yläpuolellaan olevat pähkinät ohikulkijoille myytäväksi. Punahehkuinen tulirengas muodostuu ilmaan meren mustaa taustaa vasten kun he vuoroin kiepauttavat pähkinäkorejansa pystysuorassa ympyrässä. Liikkeen aiheuttama ilmavirta kiihdyttää hiilien hehkumista ja kellertäviä kipunoita lentää kosteansamettiseen yöilmaan.

Rantabulevardin liikenne on jokailtaisessa ruuhkavaiheessaan. Autoja on pysäköitynä kahdessakin jonossa kadun kummallakin puolella. Poikaryhmiä on kiireisessä työntouhussa pesten autoja. Viisi pesoa autonpesusta kadulla sillä aikaa kun omistaja on illallisellaan.

Kun jälkiruoaksi pyytämämme cafecitot tulevat, on keskustelumme johtanut siihen että päätämme palata takaisin Puerto Plataan. Ylihuomenna olisi Eliaksen syntymäpäivä. Minä ehdotan että olisi hyvä kunnioittaa sitä henkilökohtaisesti paikalla olemalla. Iluminada on iloinen ehdotuksestani ja se hyväksytään yksimielisesti. Lähtisimme huomenna.

Hotellimme on siitä erikoinen, että sen edessä on aina takseja. Santo Domingossahan ei takseja siinä mielessä ole kuin muualla. Vain hotelleista ja kansainväliseltä lentokentältä voi vuokrata taksin joka ajaa haluttuun osoitteeseen. Muuten taksi tarkoittaa täällä kulkuneuvoa joka ajaa vain tiettyä reittiä edestakaisin koko päivän. Vaikka matkanteko niissä on halpaa, se saattaa olla tottumattomalle hankalaa. Varsinkin jos mukana on paljon kannettavaa tavaraa.

Joka kerta täällä oloaikanamme kun olemme astuneet hotellin ovesta ulos kadulle, on kuulunut tutuksi tullut huuto: taxi? Vihdoin voimme vastata myöntävästi. Nostelemme vähäiset pussimme taksin takapenkille ja kiipeämme itse perässä. Kaupungin avaria puistokatuja reunustavat modernit rakennukset vihreine ympäristöineen ja kukkivine puineen liikkuvat kuvanauhana auton sivuikkunassa matkalla lentokentälle. Täällä tuskin koskaan sataa? Katselen mustaa pilvimuodostusta vuorien rinteillä kaukana lännessä; kaupungissa paistaa aurinko. Kostea meri-ilma purjehtii laakean rannikon yli ja muodostaa pilviä ja sataa vasta joutuessaan vuoriston kohdatessaan kohoamaan ylöspäin. Vedeksi tiivistyminen tapahtuu kohotessa aiheutuvan jäähtymisen vuoksi.

Lentokentälle saavuttaessa samat pojat, jotka olivat saatelleet meitä ulos, ovat terminaalin ovella vastassa. Turvallisuusmies on epäluuloinen mutta pojat vakuuttavat nähneensä meidät ennenkin. Joku vielä yrittää ehdottaa että pitäisi tehdä lentosuunnitelma mutta torjun tarjouksen. Olen tarkistanut puhelimessa määränpäämme sään jo kaksi kertaa sinä aamuna ja heillä on sama levy päällä: ankara ukkosmyrsky ja kova sade Puerto Platassa. Sen haluan nähdä, ajattelen.

Poikien kantaessa laukkujamme saavumme koneelle. Se on jotenkin surullinen näky. Toista viikkoa on kaupungin pöly laskeutunut palvovasti kiillottamilleni pinnoille, mutta minusta tuntuu kuin joku olisi tahallaan heitellyt lisää hiekkaa sen niskaan. Tuskin avaan oven kun jo pyydän Iluminadalta jonkinlaista virkkuukoukkua tai neulaa ja rupean vaistomaisesti kaivelemaan pitot-putkea. Siitä ei mene läpi pihaustakaan ilmaa ja saan kaivaa rupeaman ja imeä monta suullista pölyistä korallikiveä sen sisuksista ennen kuin olen tyytyväinen. Kiertäessäni tarkastamassa konetta huomaan toisen ilkivaltaisen vahingon. Vasemman siiven takaosassa olevassa ohjaussiivekkeessä on viisi senttimetriä syvä repeämä kuin kirveen iskusta. Oikoilen käsin sen reunoja ja päättelen ,että koska vika ei ole rakenteellinen se ei vaikuta lentoturvallisuuteen. Itse siiveke on tukevasti kiinni ja liikkuu saranoillaan normaalisti.

Hyppäämme sisään ja käynnistän moottorin. Pohtiessani olisiko minun sittenkin pitänyt suostua tullessamme tarjottuun koneen pesu-urakkaan, saan uutta murehdittavaa. Kun käännän radion päälle ja alan tiedustella tornilta rullauslupaa, en saa yhteyttä. Olen jo ruohikkoa myöten rullannut vähän matkaa, mutta kiitotietä en uskalla ylittää ilman lupaa.

Radion lähetin ei toimi. Koetan monta kertaa ja vaihdan jo toisen mikrofoninkin. Ei apua. Vihdoin yhteys. Pääsen kiitotien yli ja otamme polttoainetta terminaalin vieressä olevalla alueella. Ihmettelen radiota. Moottorin ollessa pysäytettynä se näyttää toimivan aivan normaalisti!

Tankit täynnä ja valmiina lähtöön. Moottori käy miellyttävän tasaisesti, magneetot ovat kuivat ja kaikki selvää. Radio tekee taas tenän. Sammutan moottorin, ja radio toimii. Käynnistän moottorin, ei yhteyttä. Alan jo kiroilla suomeksi. Vihdoin lähetin toimii ja saan lähtöluvan. Aivan kuin joku olisi kääntänyt sen päälle. Ilmassa saan vain osan lentosuunnitelmaani lueteltua kun yhteys huononee niin ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta jatkamme Puerto Plataa kohti.

Muutama pilvenhattara purjehtii taivaalla kanssamme. Mitään merkkiä ukkosmyrskyistä ei horisontissa näy. Myöhemmin maassa kuulemme ettei ole satanut tippaakaan kahteen päivään. Alan aprikoida ääneen Iluminadalle että joku ehkä haluaa että emme olisi lähteneet Santo Domingosta. Taikka, toisaalta, haluaa että lähtisimme. Tai oliko tarkoitus se että ainakin jättäisin koneeni sinne. Puerto Plataan saapuessamme ei radiossa ole pienintäkään vikaa. Tuttu turvallisuusmies tervehtii pysäköintipaikalla.

Ehkä epäviisaasti mielessäni kypsyy päätös siitä, että minun on lähdettävä täältä pian. Ei vaihtoehtoja.

Kävellessämme sinä iltapäivänä Iluminadan kotia kohti käsivarsi toisensa vyötäröllä kuten aina, huomaan jo etäältä auton pysäköitynä meidän puolellemme katua. Lähemmäksi päästyä tunnistan projektipäällikön jonka olin tavannut pääkaupungissa. Pysähdymme tervehtimään muina miehinä. Hän on yksin kuljettajansa kanssa mutta vaikka hänen autonsa keula on meidän menosuuntaamme, en edes huomaa pyytää kyytiä. En assosioi. Minulla ei sytytä vieläkään. Tässä tilassa vain suorasanaiset sanomat rekisteröityvät. Jatkamme matkaa kävellen.

Kotona meidät otetaan avosylin vastaan. Huomaan että olen tainnut itsekin ikävöidä tänne rauhan pesään. Äiti on selvästi odottanut meitä. Ystäviä ja naapureita käy tervehtimässä. Kaikki on turvallista, vain minun mieleni on rauhaton. Jotenkin en tule kysyneeksi Iluminadalta mitä hän tekisi minun sijassani. Mitä hänen mielestään minun olisi paras tehdä. Hänellä saattaisi olla vastaus valmiiksi mietittynä. Vastaus jonka hän varmasti perustelisi järkevästi.

Vastaus jää kuitenkin saamatta koska kysymys jää kysymättä. Hänen etiikkansa on horjumaton, hän ei tyrkytä neuvojaan. Ei sanallakaan vihjaa tulisiko minun jäädä tänne vaiko lähteä pois. Yhä useammin toistuva sana papá kuitenkin saattaa antaa ilmi toiveita.

Ilmekään ei värähdä ystäväni kasvoilla kun ilmoitan päätöksestäni lähteä. Syyksi sanon sen että koneeni tarvitsee huoltoa ja radio korjausta joita täältä ei ole saatavissa.

Ilmeettömin kasvoin saapuu lähtöpäivä. Jousettomalla taksilla ajamme ensin viemään Iluminadan tavarat hotellista ja hyvästelemään äitiä. Hänkin tekee lähtöni niin helpoksi kuin mahdollista. Ei kysele tulenko takaisin tai koska. Sanoo vain toivovansa näkevänsä minut uudestaan, koska oli iloinen tapaamisestamme.

Ajamme puolihiljaisuudessa lentokentälle.

Lentovalmistelut kentällä. Kone lähtökuntoon. Lentosuunnitelma kirjallisesti. Lasken lentoajan San Juaniin kaksi tuntia ja kaksikymmentäviisi minuuttia. Lisään siihen kaksikymmentä minuuttia perheelle ja neljäkymmentäviisi minuuttia lain vaatimaa varapolttoainetta. Polttoaineeni riittää juuri ilman tankkausta. Allekirjoitan suunnitelman ja ojenna sen virkailijalle.

Turvamies ohjaa passintarkastukseen, ja lupaa tuoda ystäväni takaisin koneelta.

Kun kaikki on valmiina, syleilemme viimeisen kerran koneen siiven alla. Turvamies katsoo tahdikkaasti muualle.

Iluminadalla on mustat sukat.

colonialwb.jpg
El Colonial, Columbuksen (1492) maihinnousun paikalla

Takaisin Aloitussivulle

Melankolia 1 - Projekti
                    2 - Pako
                    3 - Rosa
                    4 - Iluminada