Inhmillinen kehitys alkaa kohdussa

Home
Home
Seppo Mononen CV
"Näytit Maailmalle"
Ehdokkaista
Vilpillisyys
"Tulvasuojelu": Niinistö suositteli
Ministerille
Ilkeys tappaa
Polttamaton Pirtti
Lottien Natsimiljoonat
Tamminiemen trollitehdas
Vääriädiagnooseja
natsi-lääketiede_Suomessa
pics - siru hampaassani
Tyttöjen oudot kuolemat EP:lla
Suomi kriisissä
Hl AnitaSimonen
Inger Karumo sadistilääkäri VKS:ssa
Pirjo Sandström
Kunniaton Eduskunta
Hamlet
UKK-vallankumous
"Tulevaisuusseminaari"
Naapurin Heikki kuoli 1944
29.9.2012/sm
Poliisin huumejuhlat
Voi meitä ...
Yle sensuroi
ilkka_rehabilitoi.html
Poliittinen yle
Suomi toimii häikäilemättä
1993 Kriisi
International Conspiracy
Polttamaton pirtti
Suposta jouduttaja Eduskuntaan
Miksi Suomea ei oteta tosissaan
Tulvasuojelu - puhallus
Syöpä Suomessa
Yksi tietää aina
miksi Mikko on paha?
Inhimillinen kehitys alkaa kohdussa *
Moraali vai Etiikka
oikeusvaltioko
Lentokone hajosi ilmassa - 8 kuoli Suomessa
tuskalliset_maitohapot
Kehitys johtaa sivistykseen
Euroopan vapauttamisen muistopäivänä 11.11.
vilpittömät
sanoma riosta
Natsismi
Olkaamme suomalaisia!
Finlandia on Bolivian kansallishymni
Saatanan tunarien koti?
Ylen taantumasta
Vaasan Nais Mafia
Salaisen Poliisin kiusaamana
Huumeita Floridasta
evoluution todiste
Evoluutio
salaliittok
Sensuuri Suomen tietoverkoissa
VAASAN HOVIOIKEUS v.2004
Parempi ymmärtää
Miksi koulu ei toimi
Maanpuolustuskurssiyhdistys
Tavallinen ihminen on tärkeä
rahastusta lääkkeillä
Helsingin 1975 henki
Arktinen talvihenke
Tarpeeton sota
Tavallinen ihminen
Lapin kesää
Nobel-juhlista
Ilman oikeutta
Elektr. valvontaa ilmajoella
jordsskorpan
Itsemurhista
Pakolaisten henkinen pääoma tervetullut
Luovuus on ratkaisu
Ehdollinen refleksi hengenpelastajana
edustuston ongelmat
tiedottajoen syy?
Konsensus ja köyhyys
Talvisodan loppu
Mandela
propaganda
Human Rights Court
Elilitti käki on ..
sotatragediat
Talvisota
Itsenäisyys on eliitin vapautta
Conzita
SUOMI-URKINTA
Ihminen on ...
Darwinin pulma ratkesi
ilkeys
Urkintayhteiskunta
Sisuair
Vai mitä se on
Väkivalta - Verboten! *)
Väkivalta johtuu alistamisesta
POLIISIOSASTO - kaavio(!) 2010
LitorSE
Litorina geologiaa
vouti
Projekti
Pako
Rosa
Iluminada
29.9.2012 /sm WHO:
"NÄYTIT MAAILMALLE"

Rosa

Seppo Mononen
 
Melankolia, neljä novellia William Shakespearen teemasta
 
1. Projekti, talvinen hanke arktisessa Kanadassa;
2. Pako,yksinäinen lento Amerikan mantereen halki;
3. Rosa, sisukas kaunotar tarjoutuu auttamaan, Puerto Rico;
4. Iluminada, rakastettava viisas nainen ei vaadi mitään...
 

Tapahtumaköyhän lennon jälkeen aurinkoisessa säässä päätän lentosuunnitelmani San Juanin Valtameren aluevalvontaradioon parikymmentä mailia ennen määränpäätäni, ja ohjeiden mukaan ilmoittaudun Isla Granden lentokentän lennonjohtoon. Saan tiedot säästä ja liikenteestä sekä pyynnön ilmoittautua uudelleen kahden mailin finaalilla kiitotielle kahdeksan. Tämä tarkoitti sitä että ilmatila oli varattu minua varten. Voin vapaasti lähestyä kenttää kahden mailin päähän jolloin neuvoteltaisiin jatkomahdollisuuksista.

Ponnistelen silmäni pullolleen yrittäen saada lentokentän näkyviin. Olen kartasta katsellen kuvitellut mielessäni mistä sen pitäisi ilmasta käsin näkyä, mistä löytyä. San Juanin lahden itäreunalta. Näköalaani pienentää se että olen lähestymistä varten laskeutunut jo tuhannen jalan korkeuteen. Vain kaupunkimaista horisonttia levittäytyy silmieni eteen kunnes hiukan lähemmäs päästyäni keksin myöskin kiitoradan. Se on leveä ja pitkä, omalla niemekkeellään. Maisemien ihailua häiritsee voimakkaasti pyörteinen ilma joka pyrkii kääntämään konettani ylösalaisin sen lisäksi että vähän väliä kone väkivaltaisesti hypähtää ylöspäin tai vajoaa altani. Turbulenssia. Onneksi olen tehnyt huolellista työtä sitoessani irtaimen omaisuuteni lujasti kiinni koneeseen. Mitään ylimääräistä ei lentele ohjaamossa. Kartankin työnnän takapuoleni alle. Sitä pitää paikallaan kireälle vetämäni istuinvyö.

Olen lentokentän lahden vastakkaisella rannalla. Aloitan loivan kaarron vasemmalle kiitoradan jatkeen suuntaan, kun olen vähällä törmätä suurikokoiseen lintuun. Se on vaalean punertava pelikaani jonka siipien väli saattaa olla yli kolme metriä. Se ei ole tapaamisesta läheskään niin yllättynyt kuin minä ja sukeltaakin viime hetkellä alaspäin välttäen yhteentörmäyksen.

Ihmettelen mielessäni, oliko tämä juuri se kerta kun huolellisuuteni palkittiin. Minulla on aina tapana lentokentän läheisyydessä lentäessäni pitää kirkas laskeutumisvalo sytytettynä. On nimittäin todettu että ei ainoastaan toiset lentäjät vaan myöskin linnut huomaavat lähestyvän koneen paremmin ja voivat väistää.

Ilmoitan tornille asemani kahden mailin finaalilla ja saan luvan jatkaa lähestymistäni sekä vihdoin, sen jälkeen kun kaksi konetta on kiitoradalta noussut lentoon edestäni, luvan laskeutua.

San Juanin lahti velloo kovassa tuulessa allani. Lentämiskiireistäni huolimatta etsin pikasilmäyksin syytä sen veden harmaaseen sameuteen. Syy löytyy oikealta, Catanon puoleiselta rannalta, jota suurin lemparein sortuu aaltojen iskuista toimittaen lasteittain hiekkaa lahden veden kuljetettavaksi.

Lentotaitoa vielä hiukan harjoitettuani on edessä kiitotien pää. Paitsi koneen asennossa pitäminen tuottaa vaikeuksia myös sopivan liukukulman säilyttäminen. Kone pyrkii sukeltamaan aaltoihin tai nousemaan voimakkaasti ylös tuulen pyörteiden mukana. Se pitää saada kiitotielle. Kun kiitotie on alapuolella tuntuu voimakas nosto auringon kuumentaman ilman kohotessa betonisesta kiitotiestä. Vihdoin laskuteline on tukevasti maankamarassa. Tervetuloa Puerto Ricoon, kuten lentoemännillä on tapana kuuluttaa..

Lennonjohto varoittaa menemästä pitkittäiselle rullaustielle ilman kenttävalvojan lupaa, antaa sopivan radiojakson ja toivottaa hyvää päivää. Kiitotieltä poistuessani joudun aivan tornin juurelle jossa ohjeiden mukaan otan yhteyttä kenttävalvojaan. Tornin katveesta johtuen joudun kysymään uudestaan ohjeita koska radiosta ei saa selvää. Muuten radio on toiminut loistavasti koko matkan kun kerran pääsin lähtemään. Saan ohjeet ja rullausluvan tulliin joka on uuden terminaalirakennuksen länsipäädyssä.

Pysäytän moottorin ja astun ulos tukahduttavan kosteankuumaan iltapäiväaurinkoon. Tullimies käy vilkaisemassa konetta mutta ehdottaa heti että siirryttäisiin sisälle ilmastoituun terminaalirakennukseen. Minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää. Kun vielä löydän jääkylmää hikeä helmeilevän virvokejuomapullon automaatista käteeni, olen valmis aloittamaan lyhyeksi osoittautuvan paperisodan. Kaavake koneesta ja kaavake itsestäni. Sen pitempiä kyselemättä tullimies myöntää minulle puolen vuoden oleskelun ja sanoo vielä suurpiirteisesti että jos hänen toimistonsa sattuu olemaan suljettu siihen aikaan kun lähden maasta, niin jos ystävällisesti sujauttaisin kaavakkeen oven alitse sisälle. Sekin sopii minulle.

Suurempi työ on selviytyä polttoainelaskusta. Luottokortissani ei ole mitään vikaa mutta se ei tahdo kelvata mitenkään. Siitä neuvotellaan monessa huoneessa. En kuitenkaan hermostu tästä. Odotan kärsivällisesti enkä tyrkytä käteisvarojani missä suinkin voin siltä välttyä. Vihdoin pääsen takaisin koneelle. Rullaan pysäköintialueelle ja sidon sen huolella sitä varten varustettuihin betoniin upotettuihin ankkurikoukkuihin. En välitä viettää öitäni murehtimalla konetta. Tuulen voimasta olin saanut vakuuttavan näytön jo tullessani. Minkälainen mahtaisi ollakaan myrsky kun tavallinen tuulikin vaaputtaa koneen siipiä maassa?

Koska minulla ei ole kiinteitä suunnitelmia, otan mukaani koneesta vain pari pientä laukkua ja nousen puhelimella soittamaani taksiin. Mieleni on täynnä positiivista odotusta, koska lentopaikka on aivan kaupungin reunassa ja arvelen että taksimatka ei tule maksamaan kovinkaan paljon. Vaikka taksinkuljettaja puhuu täydellistä englantia, keskustelemme espanjaksi. Puerto Rico on ennakkokäsitykseni mukaan espanjaa puhuvaa aluetta ja olen siksi kelannut aivoissani olevasta tietopankista espanjan kielen osaston ikään kuin käyttömuistiin. Niinpä ajattelemisesta lähtien - sikäli kuin nyt aivotoimintojani voi ajattelemiseksi sanoa - olemukseni on virittynyt latinalaiseksi. Annan ohjeet kuljettajalle etsiä sellainen vaatimaton hotelli jossa voisi muutaman päivän viettää. Hän sanookin ymmärtävänsä ja ehdottaa että katselemme useampia niin kauan että löydän mieleiseni.

Kun jätämme taakse lentokentän alueen käännymme oikealle palmupuiden ja minulle outojen pensaiden reunustamalle väylälle. Muutaman sadan metrin päässä kuljettajani osoittaa vasemmalle ja sanoo siellä olevan viihdykettä jos illat käyvät pitkäksi. Musta Sonni lukee englanniksi isoin valaistuin kirjaimin. Muutama sata metriä vielä ja käännymme liikennevaloilta vasemmalle vehmaiden puiden ja korkeiden uusien kerrostalojen reunustamalle puistokadulle. Miramar Avenida, luen kadunkulmasta. Ajamme lyhyen kadun päähän asti jossa kohtaamme toisen valtaväylän.

Palanen sitä vasemmalle ja pääsemme kääntymään takaisinpäin oikealle puolelle katua. Ensimmäinen hotelli. Käyn sisällä ja se näyttää minusta hyväksyttävältä. Kohtuullinen hinta, ilmastointi, jopa televisio, ja luottokortti kelpaa. Ja etuovelta voi astua suoraan kadunkulmaan jossa näyttää olevan kaikenlaista toimintaa.

Mieleni taka-alalla on myöskin huoli siitä että taksikin maksaa jos menen etsimään muualle. Niinpä maksan sen pois ja otan laukkuni ulos. Kuljettaja neuvoo vielä että samassa kulmassa on useitakin erihintaisia hotelleja ja täysihoitoloita kävelymatkan päässä joten voin niitä käydä katsomassa halujeni mukaan. Kiitän. Kun hän on hotellin johtajalle ja kantajalle kehottanut pitämään minusta hyvää huolta, eroamme.

Rekisteröidyttyäni kantaja ottaa pussini ja alkaa esitellä vähäisiä palveluja joita on tarjolla hotellivieraille. Ajamme hissillä kahdeksanteen kerrokseen ja hän avaa oven hämärään ja tunkkaiseen huoneeseen. Tunnelma kohoaa huomattavasti kun hän vetää verhoja syrjään sen verran että upea näköala on silmäiltävissä. Ilmastointilaitteen käynnistäminen alkaa raikastaa ilmaa myöskin. Hän kokeilee vielä television, joka toimii häiriöttä. Kylpyhuone tarkastetaan ja hän on kysyvän näköinen. Sanon että kyllä kelpaa ja pistän juomarahan hänen käteensä. Kiittäen hän toivottaa hyvää iltapäivää ja poistuu.

Retkahdan sängylle selälleni ja rentoudun. Yritän miettiä mitä tekisin seuraavaksi. Päätän että hetken kuluttua menen suihkuun. Sitten ajattelen että oikeastaan voinkin käydä suihkussa nyt. Tämä päätös osoittautuu oikeaksi: viileä vesi poistaa kuumuuden aiheuttaman tuskaisuuden nopeammin kuin jos olisin odotellut ilmastoinnin jäähdyttävän huoneilmaa sängyllä löhöten.

Jos olisin niitä miehiä, olisin ehkä voinut hyräillä itsekseni tyytyväisyydestä kun raikas vesi valuu päälaeltani alaspäin. Vasta kun olen varma että ihoni oli jäähtynyt perusteellisesti ja verenkiertoni oli toimittanut jonkin verran tuosta viileydestä ruumiini muihinkin osiin, astun ulos suihkusta. Kuivaamatta pintaani alan pestä hiestä märkiä vaatteitani. Luonnollinen haihtumisilmiö sitoo lämpöä edelleen niin että kun vihdoin ihoni on kuiva se alkaa tulla kananlihalle. Aika pukeutua ja lähteä ulos ensimmäiselle tiedustelumatkalle.

Olen huolestuneesti utelias ottamaan selvää siitä mihin oikeastaan olin tullut. Tänne tuloni syyt olivat selvästi satunnaiset, lähinnä ajelehtiminen tähän suuntaan kun tunsin hallitsematonta tarvetta lähteä pois sieltä missä olin. Lähtemisen aiheuttama laimea vapauden tunne tuskin riittäisi pitkäksi aikaa. Itse asiassa se alkoi haihtua jo nyt, muutama tunti saapumiseni jälkeen. Tilalle alkoi nousta huoli siitä miten selviytyä tästä eteenpäin.

Kun astun hissistä ulos alakerran hallissa lehahtaa vastaani lämmin ilmamassa. Sen lähteenä on avoin ulko-ovi jonka saavutan muutamalla askeleella sen jälkeen kun olen jättänyt avaimeni toimistossa häärivälle mieshenkilölle. Tuntuu kuin ylimääräinen ponnistus olisi tarpeen kun astuu oviaukon läpi ulkoilmaan. Kuumuus on kiinteä.

Kävelen parikymmentä metriä kadunkulmaan. Keksin toisella puolella kyltin: Port O’Call. Baari ilmeisesti. Tilaani sen enempää analysoimatta askeleeni suuntautuvat sitä kohti. Mielessäni kelluvien aatteiden ja tarpeiden joukosta kylmä olut tulee valokeilaan. On niin kuuma ettei kaduilla kävelemisessä ole mitään järkeä. Sitä paitsi varjoisassa kapakassa voi mainiosti puntaroida tilannetta. Huomioida elämää ympärillä sekä siinä ohella ehkä panna asialistaani järjestykseen.

Niin optimisti en kuitenkaan ole että uskoisin pääseväni näin pitkälle. Asialistani järjestykseen panon lisään tavoitteisiin vain ikään kuin toivomusluonteisena, enhän halua sen selvitystä ainakaan sulkea pois tahallisesti. Kyynisyyteni vain johtuu tavoitteen epärealistisuudesta tämänhetkiset voimavarani huomioonottaen. Itse asiassa en edes pysty arvioimaan mikä on mahdollista ja mikä ei. Enimmäkseen en usko pystyväni mihinkään juuri nyt.

Odotellessani valon vaihtumista katselen liikennettä, jonka suunta on oikealta vasemmalle. Taksit ovat suuria amerikkalaisia ja uuden näköisiä malleja kuten yksityisautotkin joista valtaosa näyttää olevan japanilaista tekoa. Yhtäkkiä säikähdän. Odottamatta on vasemmalta ohitseni puuskahtanut valtava linja-auto aivan housunlahkeitani hipoen. Silloin vasta totean bussikaistan joka kulkee muuta liikennettä vastaan. Hopeakylkinen alumiinikori ja takaikkunan päällä massiivinen uloke joka majoittaa ilmastointilaitteen. Valo vaihtuu ja kävelen kohti ruskeaan seinään kaltereilla rajattua sisäänkäyntiä. Port O’Call.

Kuusi askelmaa katutasosta ylöspäin ja olen pitkässä kapeassa baarissa. Baaritiskin yläpuolella oikealla on väritelevisio. Vasemmalla on joitakin pieniä pöytiä ja salin perällä kanttiini sekä, toisella puolen, pakollinen biljardipöytä. Nostan takamukseni baarijakkaralle ja pyydän Budweiserin.

Baaria hoitaa pienikokoinen mutta miehekkään ronski nainen. Hänen punakat kasvonsa pitkän mutta pystynokkaisen nenänsä ympäristönä kertovat joko mieltymyksestä olueeseen tai ulkoilmaan tai molempiin. Kanttiinin takana häärii kookas kaljupäinen mies valkoinen esiliina edessään ruoka-annoksia valmistaen. Hänessä on kokeneen merimiehen tuntua viiksineen kaikkineen. Myöhäisessä iltapäivässä merimiehiä ovat myöskin asiakkaat suurelta osalta.

Olueni saapuu. Baarinhoitaja kysyy seurallisesti mistä päin olen kun ei ole nähty ennen. Hän kertoo olevansa jostain pohjoisesta mutta muuttaneensa saarelle jo monta vuotta sitten. Kuultuaan päättämättömyyden tilastani hän ehdottaa että voisin käydä kysymässä huonetta kivenheiton päässä olevasta paikasta, jossa niitä saa edullisesti viikoittain ja siten huokealla hinnalla. Täten en tuhlaisi paljoa rahaa hotelliin sillä aikaa kun mietin mitä tekisin. Otan neuvosta vaarin ja kiitän kohteliaasti. Ehkä käynkin katsomassa. Huomenna.

Levyautomaatti soi niin kovalla voimalla, että keskustelumme jää vähäiseksi. Minä koen sen helpotuksena sillä en välitä juuri puhella kenenkään kanssa. Päinvastoin olen kiitollinen siitä että saan olla itsekseni. Jännityn huomattavasti jos joku minulta jotakin kysyykin. Jos itse joudun kysymään jotakin neuvoa tai osoitetta, minun täytyy huolellisesti suunnitella etukäteen miten muotoilen sanani ja lauseeni. Usein sekaannun kokonaan. Sanat tulevat epäjärjestyksessä. Kun sitten toinen puhuu, en ymmärrä mitä hän sanoo.

En pysty oivaltamaan sanojen merkitystä siinä paikassa kun ne sanotaan vaan yritän tallentaa niitä muistiini merkityksen myöhempää pohtimista varten. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska en pysty edes muistamaan mitä sanottiin. Elikkä loppujen lopuksi en vaivaudu suotta kyselemäänkään mitään.

Yksi lysti näin maan kamaralla. Mutta lentämään en enää uskaltaisi lähteä sen takia. Jospa saisin halvan huoneen ja voisin asettua toistaiseksi tänne. Onko minulla valinnanvaraa? Ei. Vaihtoehtoni ovat olemattomat kunnes oloni paranee. Se saattaa kestää kauan. Olen maalannut itseni nurkkaukseen josta ei ole ulospääsyä. Josta en omin neuvoin ehkä selviä. Ajatukseni pyörivät kehää. Kuitenkin yhdistän jotenkin halvan asunnon ja pitkän ajan tärkeinä tulevaisuudelleni. Muutaman oluen jälkeen oloni tuntuu jo hiukan paremmalta. Ainakin siedettävältä.

Päivä on vaihtunut yöksi kun astun ulos ja palaan hotelliini. Katselen hiukan televisiota jossa ei tapahdu mitään erikoista. Espanjaa oudolla murteella puhutaan lähes jokaisella kanavalla. Nukahdan sängylle.

Herättyäni alan ajatella jotakin ajankulua. Silloin muistan taksimiehen mainitseman ilotalon joka kaavailujeni mukaan ei ole kaukana hotellista. Päätän kävellä sinne ottamaan muutaman rommin ja katsastamaan paikkoja.

Mitään sen enempää en aio, ja varmemmaksi vakuudeksi otan vain muutaman kympin rahaa mukaani. Suunnistan ylöspäin Miramar Avenidaa seuraten tietä mitä olimme ajaneet lentokentältä aikaisemmin päivällä. Sieltä löytyy Black Bull. Päivällisen autiuden tilalle on tullut toiminnan ja elämän kuhina. Parkkipaikka on täynnä autoja. Valot vilkkuvat kutsuvina. Ei pääsymaksua. Sisään vain.

Ovella toivottaa hyvää iltaa suurikokoinen lihaskimppu, arpinaamainen vahtimestari jonka hymy paljastaa muutaman kultahampaankin. Hän antaa ystävälliset, lyhyet joskin kiireettömät ohjeet peremmälle baariin. Hän on kuin vanhanajan gangsterifilmeistä kuvaan leikattu. Olen varma että hänellä on kovasti rautaa huolellisesti napitetun takkinsa kainalossa mutta, koska hän ei paljoa liiku, minulle jää epäselväksi se mahtaako hänellä olla konepistoolia housujensa lahkeessa. Saattaa olla sekin.

Astun suureen, hyvällä maulla ylellisesti sisustettuun saliin. Keskellä salia on suuri ympyränmuotoinen baaritiski, seinustoilla on pienempiä pöytiä. Valaistus on yleisöpalvelutiloihin suunniteltua sävyä joka saa jokaisen näyttämään mahdollisimman paljon edukseen. Sen kirkkaustaso on säädetty niin, että vanhempien naisten rypyt eivät näy mutta nuorten tyttöjen hehkeys tulee korostetusti esiin silmää miellyttävästi.

Baarin yläpuolella on peilejä, joiden takana videokamerat tarkkailevat tapahtumia baarissa. Kuka maksaa mitäkin kellekin, kuinka kukin käyttäytyy, montako ryyppyä baarimiehet tarjoilevat ja monestako he ottavat maksun.

Peräseinällä on samanlainen koko seinän peittävä peili. Sen takana ei ole kameroita vaan eläviä turvallisuusmiehiä ja tarkkailijoita jotka tarpeen tullen voivat ilmestyä salin tilannetta rauhoittamaan todella nopeasti. Taaempana on toinen huone joka on täynnä pöytiä ja tuoleja, ehkä asiakkaille jotka haluavat neuvotella pitempään liikeasioista. Taikka juoda virvokkeensa kenenkään häiritsemättä. Huoneiden välistä johtaa leveät tummanpunaisella matolla verhotut rappuset yläkertaan: "lavea tie".

Valitsen hyvän tarkkailuaseman baaritiskin vieressä erään pylvään juurella. Tuskin olen varmistanut takapuoleni yhteyden mukavaan baarituoliin kun tehokas baarimies sijoittaa eteeni lasinalustaksi tarkoitetun paperiliinan ja tiedustelee mitä saisi minulle tarjoilla. Tilaan epäröimättä Cuba libren, ylimääräisellä sitruunaviipaleella varustettuna. Se saapuu paluupostissa ja maultaan juuri sellaisena kuin olin ajatellutkin.

Maiskuttelen vielä tyytyväisenä suutani kun tunnen keveän kosketuksen käsivarrellani. Kun nostan silmäni lasista, näen rohkaisevasti, joskin säädyllisesti puetun naisen. Hän pyytää lupaa saada istua viereeni kun näkee minun olevan aikeissa sytyttää tupakkia joka on jo suussani. Hän kaivaa savukkeen laukustaan ja tarjoan tulta hänellekin. Juttelemme hetken aikaa, ja hän poistuu keskustelemaan muiden kanssa.

Tuskin on hän poistunut kun jo seuraava tulee kyselemään kuulumisia. Sanon samat sanat kuin edellisellekin, että olen vain tullut juomaan pari rommia ja siinä kaikki. Hän ei kuitenkaan ole moksiskaan vaan istuu vielä tovin. Tätä paraatia jatkuu loputtomasti. Varmaan kaksikymmentä tyttöä käy baaria kiertäessään jututtamassa. On tummia ja vaaleita. Idästä ja lännestä. Pohjoisesta ja etelästä. Yhdysvalloista, Meksikosta, Venezuelasta, Perusta, Brasiliasta.

Eräs Colombialainen nainen saa minut hätkähtämään. Melkein hätäännyn ja ihoni nousee kananlihalle kun hän laittaa toisen kätensä baaritiskiä vasten. Sen sormet ovat paksut, kynnet pitkät, kapeat. Kuin Pirun koura jos siinä olisi karvoja. Järkytyn pahan kerran.

Lisää tyttöjä. Toinen toistaan vetoavampia. Espanjan kielen monia vivahteita. Leveää keskilännen englantia á la Chicago. Varmaan suomeakin joku olisi puhunut jos olisin kysellyt. En kysellyt.

Tehtyäni sen, minkä olin etukäteen suunnitellut tehtäväksi, olen valmis lähtemään kotiin. Tropiikin mustassa yössä kirkkaiden tähtien pyöreältä taivaan kupolilta tietä näyttäessä ja cucán äännellessä ruohikoissa astelen mietteliäänä takaisin hotellin.

Seuraavana aamuna nukun pitkään kuten tavallista. Toimintatarmoni on olematon. Minua ei kiinnosta mikään. Aika kuluu parhaiten nukkumalla. Sitä paitsi parhaat ja viihdyttävimmät sekä samalla eniten ideoita antavat unet näen aamupäivällä.

Nousen sen verran ennen keskipäivää, että ehdin käydä suihkussa ja aamukahvilla ennen kuin lounasajan ruuhka alkaa. Aamiaista nauttiessani päätän seuraavaksi lähteä tiedustelemaan huonetta saamaani vihjettä seuraten. Kävelen kulmasta kolmekymmentä metriä ylöspäin ja astun Olimpo Hovin toimistoon. Huolellisesti puettu lihavahko kuusissakymmenissä oleva nainen vilkaisee silmälasin puolikkaittensa yli minua ja nyökkää. Hän on puhelimessa.

Kun puhelu päättyy esitän asiani ja hän soittaa siivoojalle joka on jossakin huoneissa. Hän sulkee puhelimen ja neuvoo minua menemään kadun yli toiseen rakennukseen jossa siivooja näyttäisi minulle vapautuvan huoneen.

Siivoojan kanssa kiipeämme puuskuttaen kapeita portaita neljännen kerroksen tornihuoneeseen. Pöytä on rikki, lamppu on rikki, puhelin on rikki, ovikin on rikki. Huoneessa on kuuma ja se on muodoltaan hyvin vastenmielinen, epäesteettinen. Siivooja huomaa tyytymättömyyteni ja leimauttaa hymyn saamansa idean myötä: hänellä on toinenkin huone joka on vapautumassa. Haluaisinko ehkä nähdä sen? En vastustele. Siirrymme pihan kautta toiseen rappuun.

Kaksi kerrosta rappuja, siis kolmanteen kerrokseen päästyämme hän avaa oven varjoisaan viileään huoneeseen. Se on asianmukaisesti kalustettu vanhoilla rautaisilla huonekaluilla. Maali rapistumassa. Joku tuolin nahkapäällinenkin on revennyt mutta miellyn huoneen henkeen heti. Näköala ei ole mahtava, vain vastapäisen hotellin seinään sekä vinottain kadulle, sen kulmaan asti. Pihassa on kukkiva iso puu. Nyökkään hyväksyvästi.

Toimistonhoitaja näyttää vilpittömästi hämmästyneeltä kun kerron hänelle että haluan numero seiskan. Hän sanoo ettei hänellä ollut aavistustakaan että se olisi saatavilla. Hän olisi antanut minulle huonomman huoneen jota kukaan ei halua jos parempia on saatavilla. Olisin sen ehkä loppujen lopuksi hyväksynytkin ellei siivooja olisi ehtinyt ehdottaa toista vaihtoehtoa. En juuri ole siinä tilassa että pystyisin asiallisesti punnitsemaan vaihtoehtoja, muuta kuin hinnan puolesta.

Vaistonvaraisesti olin kuitenkin siivoojalta aistinut tärkeimmän näkökohdan huonetta valittaessa täällä. Se oli: fresco, viileä. Toiseen huoneeseen astuessamme hän oli sanonut että tämä huone on viileämpi juuri sellaisella äänenpainolla joka rekisteröi mielessäni. Myöhemmin tulisin jatkuvasti huomaamaan, että viileys oli hyvä vaihtoehto tropiikin tuskalliselle kuumuudelle. Kun ilmastointia ei ollut.

Pääsemme sopimukseen numero seiskasta. Se ei ole vielä siivottu ja siivooja on lähdössä ruokatauolle pariksi tunniksi. Koska minun on oltava hotellistani ulkona puoleen päivään mennessä hän sanoo, että voin tuoda tavarani hänen toimistoonsa odottamaan. Niin teenkin ja lähden lounaalle, jota jatkan ostamiani sanomalehtiä tutkimalla. Koska minulla on vielä aikaa, päätän kuluttaa sitä pienellä kävelyllä. Kun astun ravintolasta kadulle olen törmätä siivoojaan joka sanoo huoneeni olevan jo kunnossa ja lähdenkin hänen mukanaan.

Olimpo Court uusi kotini, Miramar Avenida uusi kotikatuni, Miramar kaupunginosa. San Juan? Ei, vaan Santurce. San Juan on vanhakaupunki San Juanin lahden ja Atlantin valtameren välisellä niemellä, kuten tulisin oppimaan.

Aavistuksen verran kuulumisen tunnetta häivähtää mielessäni. Olihan minulla oma paikka varmistettuna nyt ainakin toistaiseksi. Ainoa ja paras koti mitä minulla sillä hetkellä oli. Ja kun rahat loppuisivat? Siitä ei ollut huolta. Vielä.

Noudan pussini toimistosta, maksan viikon eteenpäin ja saan avaimen.

- Pidä se taskussasi kaiken aikaa. Ei tarvitse tuoda toimistoon joka kerta kun menet ulos, sanoo toimistonhoitaja.

Avaimessa on suurikokoinen metallilevy jossa on hotellin nimi ja puhelinnumero. Ensitöikseni päätän erottaa ne toisistaan, levy pidettäväksi huoneessa ja avain pidettäväksi taskussani kaikkina aikoina. Näin ajatellen toivotan hyvää päivää. Nostan laukkuni olalle ja lähden kotiutumaan.

Miellyttävä ilmastoitu viileys jää taakseni kun suljen hotellin ala-aulan oven takanani. Laskeutuessani muutamia kivirappuja jalkakäytävälle katselen vastapäistä lisärakennusta jossa viikoittain vuokrattavat huoneet sijaitsevat. Se on aikanaan vaikeaksi rapattu nelikerroksinen rakennus jonka ylläpito on silminnähden laiminlyöty. Vihreitä köynnöksiä kiipeilee seiniä ylös siellä täällä pehmentäen sementinkovaa kuutiota. Pieniä parvekkeita ja säleikköikkunoita näköjään hujan hajan kuten puolikerroksittain rakennetussa epäjärjestyksessä kuuluukin.

Kadun ylitettyäni totean kivijalan vieressä estottomasti kasvavan korkean heinän ruusupensaiden takana. Jalkakäytävän asfaltti jatkuu pihalle. Pääsisäänkäynti on katettu portti. Betonimuuri on oikealla ja itse rakennus vasemmalla. Katos on tukeva ja tehty siten, että se palvelee terassina ensimmäisen rapun asukkaille samalla. Ensimmäisen oven pielessä on automaattinen puhelin jolla koko Pohjois-Amerikka on numeronväännön päässä.

Jatkan peremmälle pihalla. Se laajenee ensimmäisen rakennussiiven takana varsinaiseksi pihaksi jonka keskellä on pyöreä kukkapenkki, viisimetrinen halkaisijaltaan. Sen keskipisteenä on ohutrunkoinen mutta pitkä ja tuuheaoksainen puu. Puu on täydessä kukassa. Jatkuvasti, kuten minusta näyttää. Sen runkoa peittää kiipeilevien köynnöskasvien yhdyskunta, joka rönsyilee maatakin pitkin kukkarykelmien välissä.

Puun ohitettuani nousen vasemmalla olevaan rappukäytävään. Alakerrassa on yksi huoneiston ovi raollaan. Sieltä kuuluu ääniä sekä leijuu aromeja jotka viittaavat ruoanvalmistusprosessiin. Jatkan kolmanteen kerrokseen ja menen sisään avaimellani. Pussini pudotan huolettomasti lattialle ja menen ikkunaan. Niitä on oikeastaan useampiakin joskin kaikki samaan suuntaan. Niissä ei ole laseja ollenkaan. Sisäpuolella on pienisilmäinen hyttysverkko, paikoin hiukan repeillyt eivätkä kehyksetkään sovi tiukasti ikkuna-aukkoon. Aukon täyttää vaakasuorien säleikköjen kaihdinsysteemi. Säleet ovat metallisia, noin kolme tuumaa leveitä ja ne ovat päistään kiinni kehys- ja säätömekanismissa. Niiden asentoa voi säätää vaakasuorasta täysin avoimesta pystysuoraan kiinniasentoon. Päiväsaikaan niitä pidetään kiinni jolloin ne tehokkaasti estävät polttavan auringon kuumuuden tunkeutumisen sisälle. Illalla niitä avataan niin että syntyy ristivetoa joka viilentää askareissaan puuhaavaa tai juttutuokiota pitävää asukasta.

Kun nyt siis avaan yhden ikkunan säleikön, miellyttävä ilmavirta työntyy sisään. Allani kukkapuu ja kauempana kadunkulma ihmisineen. Avaan toisenkin säleikön ja lisää valoa pelmahtaa huoneeseen. Nautin hetken ajatuksettomasta tilasta ja käyn sitten pitkälleni sängylle. Se on täysimittainen ja mukavan leveä.

Vuoteen lisäksi huoneessa on pieni yöpöytä lamppuineen, nahkapäällysteinen metallinen nojatuoli jalkalamppuineen sekä kirjoituspöytä ja kaksi tuolia. Kylpyhuoneessa on amme ja suihku josta usein tulee lämmintäkin vettä. Kylpyhuoneessa on yksi toimiva valopiste. Se on pesualtaan yläpuolella olevan hapettuneen peilioven oikealla puolella. Katosta on rappaus jatkuvasti tippumassa alas. Kaikki tarpeellinen on paikallaan. Vain mitään keittomahdollisuutta ei ole. Se ei haittaa.

Pimeä tulee kuusikolmekymmentä, samaan aikaan kuin päivä valkenee aamulla. Pari tuntia auringon laskun jälkeen käyn soittamassa ystävälleni Santo Domingoon sovitun aikataulun mukaisesti. Hän oli nimenomaan minua pyytänyt soittamaan ja varmistamaan että olin saapunut perille. Juttelemme kaikenlaista ja lupaan kirjoittaa tarkemmin muutaman päivän sisällä.

Puhelun jälkeen vasta alan tosissani huomata kuinka yksin olen. Olen minulle täysin vieraassa paikassa ja sellaisessa kunnossa ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia tutustuakaan kehenkään nyt. Pelkoni on ottanut minusta hallitsevan otteen. Pelkään ihmisiä. Kaupassa ja ravintolassakin kun joudun muutamalla sanalla esittämään asiani, lähes pakokauhunomainen hätä valtaa olemukseni. Hätä on todellinen. Pyrin kaikin keinoin välttämään kosketusta toisiin ihmisiin ja pysyttelen itsekseni määrätietoisen päättäväisesti. Pelko on hallitseva motiivini.

Kadulla kävellessäni minulla on ilkeä tunne siitä että ihmiset tuijottavat minua enkä tiedä mihin pakenisin. Asiat ovat päässeet kehittymään pitkälle sinä aikana kun olin viipynyt matkalla, ja nyt herään todellisuuteen kuin törmäisin kiviseinään.

Itsevarmuuteni on haihtunut ilmaan. Olen päättämätön kuin heinän korsi joka taipuu tuulen suunnan mukaan. Tarmoni ja tahtoni ovat nollassa. Hymyilen epävarmasti joka taholle olemassaoloani anteeksi pyydellen. Jos voisin, muuttuisin ehkä koiraksi jota kaikki saisivat vapaasti potkia.

Juuri kadulla käveleminen on pahinta. Tietoisen ja tiedostamattoman eli keinotekoisen ja luonnollisen minäni välillä ristiriita alkaa lähestyä sovittamatonta sotatilaa. Tuntuu siltä että keskushermostoni ei ohjaa ruumiinosieni liikkeitä kunnollisesti. Liikkeeni ovat kömpelöitä ja tasaisella kadulla käveleminenkin tuottaa vaikeuksia. Normaali, automaattinen liikkeiden koordinointi ei toimi. Tämän huomaten tietoinen hermostoni yrittää auttaa ja ottaa komennon. Joudun itse asiassa ajattelemaan ja suunnittelemaan kuinka liikutan jalkojani ja käsiäni kävellessäni.

Muistan kuinka hämmentävää oli armeijassa ollessani yrittää marssia musiikin tahdissa. Kuuntelin musiikkia tietoisesti ja aivoni antoivat käskyn jaloille. Kun normaalisti toimintakäsky jaloille tulee suoraan korvasta, oli tuloksena käskyn saapuminen viivästyneenä. Näin olin aina epätahdissa. Sama ilmenee tanssiessa. Tästä johtuu kammo tanssimista kohtaan. Tanssimaan en vapaaehtoisesti lähde. Alkoholi rentouttaa hermostoani siten että ristiriita ja jännitys pienenevät ja liikkeitteni koordinaatio paranee.

Niinpä nytkin hakeudun Port O’Calliin, vaistomaisesti lääkitsemään hermostoani. Muutaman oluen jälkeen oloni on huomattavasti parempi. Ainakin pystyn kävelemään ilman mitään vaikeuksia, normaalisti. Sen huomaan kun käväisen pesuhuoneessa. Vettä lurittaessani alan pohdiskella sitä mitä mahtaa olla tulossa. Selvästikin tilanteeni alkaa saada aikaisemmin kokemieni kriisien piirteitä. Mahdanko tällä kertaa kaatua sänkyyn kolmeksi, neljäksi kuukaudeksi niinkuin parilla edellisellä kerralla? Palaan katselemaan televisiota baarin yläpuolella ja yritän ajatella.

Monta vuotta aikaisemmin olin nukkunut joulukuusta maaliskuulle. Kuin karhu talviuntaan. Koko aika sujahti uskomattoman nopeasti. Muistikuvat vastaavat muutaman viikon tapahtumia. Kerran tai kaksi viikossa kävin hakemassa kaupasta ruokaa. Tunnin tai pari päivässä jaksoin katsella televisiota. Muutama puhelinsoitto viikossa. Siinä kaikki. Pelkkää suurta väsymystä..

Aloin huolestua rahojeni vähenemisestä siinä määrin että aloin etsiä hiljalleen töitä. Vaikka muutamassa paikassa pääsin haastatteluun asti, pilasin mahdollisuuteni siitä syystä että en yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut omasta asiastani. En pystynyt keskittymään niin että olisin edes pysynyt valppaana koko keskustelun ajan. Varttitunnissa olin jo niin väsynyt että halusin vain lähteä ulos. Palata rakkaaseen sänkyyni.

Sitten kun nähtävästi riittävä aika oli kulunut, alkoi toimintatarmoni palata siinä määrin että rahapulan uhkan pakottamana sain työpaikan.

Seuraava kriisi olisi saattanut käydä tuhoisaksi ellei vaimoni olisi minusta huolehtinut. Hänen rakkautensa oli se voima, joka auttoi minua pysymään hengissä. Nyt mahdollisuuteni ovat olemattomat; olen yksin vieraassa kaupungissa eikä minulla ole mitään toivoa päästä perheeni luo.

He ovat viidentuhannen kilometrin päässä enkä minä uskalla lähteä lentämään heidän luokseen. Pelkään.

Tilanteeni on toivoton. Teen väistöliikkeen, pudotan tämän aiheen mielestäni. Alan teeskennellä kiinnostusta televisiossa käynnissä olevaan ohjelmaan.

Tilanteeni toivottomuuden toteaminen on kuitenkin sellainen shokki josta en voi ravistella itseäni vapaaksi. Epätoivoni vaikuttaa tukehduttavan taikinan tavoin koko olemukseni. Se valtaa mieleni ajatukset ja ruumiini toiminnot. Askeleeni alkavat laahustaa kun lähden ulos. Johonkin on mentävä. Suuntaan Black Bulliin. Moottoritien ylikulkusillalle päästyä totean paikan kuitenkin pimeäksi, suljetuksi, ja lähden takaisin. Menen huoneeseeni ja käyn nukkumaan.

Tuskin olen oikaissut sängylle kun naapurihuoneesta alkaa kuulua äänekästä musiikkia. Se saa minut muuttamaan mieleni. Pukeudun ja kohta olen taas kadulla. Cucá tai useampikin tervehtii huudoillaan kadunvarren pensaikosta. Kävelen kadunkulmaukseen, jossa on taksiasema. Kello on vasta puoli kymmenen, ja takseilla on kysyntää. Lyhyen odotuksen jälkeen vapaa auto ajaa viereeni ja hyppään siihen. Haluan mennä Condadolle.

Condado on turistien suosiossa oleva hotellikaupunginosa valtameren rannassa olevalla hiekkaisella niemellä. Vaikka sen erottaa Miramarista vain kapea Condado-laguuni, näin yöaikaan liikenne on yksisuuntainen ja Condadolle pääsee vain kiertämällä laguunin itäpään ympäri. Valtava autojen tungos alkaa hidastuttaa matkantekoa jo kaukana Ashford Avenidaa lähestyttäessä. Ashford nimittäin on valtaväylä jota pitkin sekä turistien että paikkakuntalaisten ilta-ajelu nähtävyyksien katseluineen matelee.

Huolestumiseni ajomaksun kohoamisesta saa minut hyppäämään taksista jo korttelin verran ennen Asfordia. Tästä jatkan jalkaisin. Olen jo juonut Cuba libren ensimmäisessä kohteessani kun näen äskeisen taksinkuljettajani pikkuautojen sumassa ja hikeä otsaltaan pyyhkien ohittavan paikan. Hän heilauttaa kättään tuntemisen merkiksi kun astuu ulos jalkakäytävälle ja saa samassa uuden kyydin.

Jätän taakseni Ashfordin kirkkaine valoineen ja työnnyn sivukadulle joka johtaa suoraan rantaan. Yömaininki lyö pärskeitä lennättäen korallikallioon ja levittäytyy lakanana laakeaa hiekkarantaa ylöspäin kallioiden välissä. Silmäilen vuoroin merta vuoroin terassiravintoloiden ja baarien nauhaa jonka avoin kutsu lähempään tutustumiseen on lähes vastustamaton. Valitsen havaintopaikan lähimmästä baarista aivan veden rajassa.

Yhden juoman jälkeen siirryn kaksi ovea eteenpäin jossa olen havainnut ympäristöön nähden poikkeuksellisen paljon liikettä.

Hietikolta muutamat puuraput ylöspäin kiivettyäni olen eteishallissa josta vasemmalle olevan lasioven läpi näkyy tyhjä ravintolasali. Oikealla olevat vaatenaulakot ohitettuani olen ulkoterassilla, jonka katoksen alla on pitkä neliön muotoinen baaritiski. Neliön sisällä on kaksi miestä ja yksi nainen kovalla kiireellä sekoittamassa ja tarjoilemassa juomia tiskiä reunustavalle vierasten joukolle.

Vasemmalla takana näyttää olevan tilaa joten hakeudun sinne ja tilaan tavanomaisen juomani sitruunaviipaleella. Kuusissakymmenissä oleva mies joka ottaa vastaan tilaukseni sanoo amerikkalaisittain että sehän juuri tekeekin rommicocacolasta Cuba libren. Yritän selittää että haluankin ylimääräisen sitruunan. Hän ei tietenkään käsitä mutta noutaa sitten lisäviipaleen kun juoman saapuessa hänelle siitä huomautan. Baari on eläkeläisten hoidossa.

Olen kohottamassa juomaa huulilleni pitkää harrasta hörppäystä varten, kun viriävä urkumusiikki saa minut suuntaamaan silmäni kohti oviaukkoa josta hetki sitten olin ajelehtinut sisään. Tosiaankin. Baarituolilla selin oveen istuu keski-ikäinen hyllyvävartaloinen nainen silmälasit nenältä putoamaisillaan. Urut ovat hänen oikealla puolellaan seinän vieressä. Niitä soittaa hänen säestäjänsä. Sillä nainen on laulaja; hänellä on mikrofoni käsiensä välissä baaritiskillä. Hän silmäilee paperilappua edessään. Asiakkaan toivomus ilmeisesti. Hän alkaa laulaa Peggy Lee -mäisellä massiivisen vahvalla kaikupohjalla kuin tammitynnyrillä.

Suosikki-iskelmiä ja laulelmia nelikymmenluvulta, viisikymmenluvulta, kuusikymmenluvulta, jopa viime vuosikymmeneltä. Yleisö on haltioissaan, eikä aiheetta. Hän osaa laulaa. Nostalgiasta kehräävä varttunut baarikansa ostaa juomia, tekee toivomuksia ja tilaa myöskin esiintyjille. Tiuhassa tahdissa tyhjiä gin tonic -laseja vaihtuu täysiin solistin edessä. Kun olen rauhoittunut hiukan paikalleni, alan katsella asiakkaita. Hehän ovat kaikki miehiä! Amerikkalaisia. Musiikkimaustaan päätellen toisen maailmansodan veteraaneja.

Tätä musiikkia kuuntelin kasvaessani! Näitä elokuvia katselin kasvatuksekseni! Tempaudun auttamattomasti mukaan. Kantajoukko lähestyy ekstaasia.

Huomaamatta baarimies kiikuttaa eteeni toisen juoman vaikken ole tilannut mitään. Ennen kuin ehdin kummastella hän nyökkää baarin kulmaukseen jonka pylvään takaa kurkistaa soikeakasvoinen viiksekäs miehen naama. Hän tarjoaa.

Sanon kiitoksia paljon. Silmäys miehen suuntaan antaa sen vaikutelman että hän on etsimässä miespuolista seuraa. Hän on nyt tehnyt lähestymisliikkeensä suuntaani. Hän kyselee makeasti mistä olen ja kuinka juon Cuba libreä ja kuinka hyvin puhun espanjaa ja niin edelleen. Saako siirtyä hiukan lähemmäksi? Katson sen vaarattomaksi. Mutta kun hän ohimennen koskettaa käsivarttani hypähdän kuin sähköiskun saaneena ja siirryn niin että väliimme jää yksi jakkara.

Hän ihmettelee kuinka jännittynyt ja hermostunut olenkaan. Hän alkaa tehdä ehdotuksiaan. Minua harmittaa suuresti hänen hakkailunsa mutta kenties vielä enemmän se seikka jonka olin pannut merkille jo aikaisemmin. Nimittäin että tilani vuoksi tietyt miehentyypit tulkitsivat epävarmuuteni ja kömpelyyteni väärin. Minulla ei ollut koskaan ollut minkäänlaista mielenkiintoa miehiin, ja oli erittäin ärsyttävää kun kaiken maailman homoseksuaalit katselivat minua pitkään, huuliansa lipoen kadullakin. Ja heitä näytti täällä olevan paljon. Olin vasta nähnyt muutaman edustavan esimerkin.

Turvalliselta etäisyydeltä sitten keskustelimme Puerto Ricon poliittisen tulevaisuuden vaihtoehdoista sekä muista varsin intresanteistakin asioista. Mutta kun hän tarjoutuu ostamaan minulle toisen juoman, sanon tinkimättömästi että ostan juomani itse. Aikansa yritettyään hän myöntää itselleen erehtyneensä ja lähtee pois jättäen minut rauhaan. Kuuntelen lauluja vielä pitkän tovin rauhattomien mietteitteni ja rauhoittavien juomien myötä. Loppuillan saan olla omissa oloissani.

Laulujuhla jatkuu kun lähden pois. Ainoastaan laulajan pitämät tauot ovat tulleet pitemmiksi kellon kääntyessä aamun tunneille.

Kävelen palan matkaa Asfordia länteen päin, mutta pitkille silloille en pimeässä uskalla yksin lähteä. Otan taksin viimeiselle puolelle kilometrille koska vaistoni sanoo että vaara saattaa siellä vaania.

Huoneeseeni päästyä käyn nukkumaan eikä unen tuloa tarvitse odottaa. Olen onnistunut työntämään huolet taka-alalle mielestäni. Ne pulpahtaisivat pinnalle taas huomenna, päivän verran entisestään lisääntyneinä. Ahdistukseni kasvaa päivä päivältä koska minulla ei ollut mitään keinoa purkaa sitä ulos samassa tahdissa kuin uutta kertyi.

Seuraavana päivänä taas ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Iltapäivän kuumuutta uhmaten lähden kävellen tutkimaan ympäristöä. Kävelen Ponce de Leon -nimistä liikekatua itäänpäin kilometrin verran. En uskalla siltä paljoa poikkeilla etten eksyisi. Katselen näyteikkunoita.

Poikkean suuressa kameraliikkeessä jonka nimi saattaisi viitata omistajan suomalaiseen alkuperään. Filmiä ostaessani kysäisenkin myyjältä. Hänen mainintansa sinisistä silmistä saa minut vakuuttuneeksi. Omistaja ei kuitenkaan ole paikalla ja asia raukeaa. En edes kysele mitään kun seuraavana päivänä palaan noutamaan tehtäväksi jättämäni kuvat.

Asia ei nyt kerta kaikkiaan ole ajankohtainen, olinhan kysynyt häntä jo edellisellä käyntikerrallani. Jos hän ei ollut paikalla, niin sehän ei ollut minun vikani. Velvollisuuteni oli täytetty. Velvollisuus tavanomaisuuden kaavojen vaatimusten täyttämiseen. Sillä näin ajattelin tavallisten ihmisten käyttäytyvän: heillä olisi ollut tarve käydä tervehtimässä omistajaa. Vaikka olisi käynytkin ilmi että hän ei ollut heidän maanmiehensä he olisivat saaneet aineistoa itsensä mainostamiseen. Tapauksesta olisi kerrottu illalla matkaseuralle, myöhemmin kotiväelle ja työtovereille eräänä heidän matkansa kohokohtana. Ajatella.

Minä itse asiassa olen helpottunut että ei tarvitse käydä ketään tapaamassa. Itsevarmuuteni on nollapisteessä, saan tuskin sanaa suustani. Se olisi vain hämmentävää toiselle osapuolelle. Sitä paitsi jos hän sattuisi olemaan sisukas maanmieheni, hän olisi todennäköisesti häpeissään minusta.

Kaikki nämä mahdolliset ongelmat ratkeavat suotuisasti sillä että hän ei sattunut olemaan paikalla silloin kun ensi kertaa liikkeessä kävin.

Lähdenkin hiljalleen kävelemään takaisin kotiani kohti. Nyt kuitenkin kadun toista puolta. Ja vasta sen jälkeen kun olen kadunvierikahvilassa juonut iltapäiväkahvit. Café con leche on maitokahvi jossa on puolet väkevää kahvia ja puolet keitettyä maitoa itse kunkin maun mukaisessa suhteessa. Asiakkaat näyttävät jakautuvan kahteen pääasialliseen ryhmään: toisella ryhmällä on kova kiire, toisella ei kiirettä lainkaan. Välittävänä ryhmänä ovat ostoksien välillä levähtävät perheenäidit. He istuvat pitkään naapurinrouvan kanssa jutellen, mutta heidän aika on kuitenkin rajallinen. Sitä rajoittaa tarve odottaa kotona kun perheen koululaiset ja ansiotyössä käyvät jäsenet saapuvat nälkäisinä.

Kiireiset liikemiehet eivät edes malta istua alas vaan juovat kahvinsa seisaaltaan. Näyttääkin siltä että baarituoli on tarkoitettu mustaa asiamiessalkkua varten. Siihen se lasketaan hetkeksi. Sitten taas kiireinen kävely jatkuu.

Vaikka en olekaan suoranaisesti kiireinen, niin hotellin suuntaan kävellessä minullakin on tavallaan päämäärä. Se ei kuitenkaan heijastu kävelynopeudestani millään lailla joskin askel saattaa olla aavistuksen verran varmempi. Pysähdyn katselemaan XXX-luokitellun elokuvateatterin mainoksia, elävä stripparikin esiintyy kahden tunnin välein. Suoraan Chicagosta, kuten käy ilmi.

Aikuisten toimintafilmejä ja riisuutumistanssijaa katsellessa iltapäivä kuluu rattoisasti. Sali on täynnä mutta onnistun varmistamaan istumapaikan keskeltä kolmannesta penkkirivistä. Erittäin strateginen asemapaikka josta voi hyvin tarkkailla tanssijan intiimiä anatomiaa, jonka hän suuntaa sektoreittain suoraan katsomoon. Minusta tuntuu että hän räpäyttää minulle silmää näkevälläkin elimellä kävellessään ohitseni käytävällä näytöksen päätyttyä. Silloin vasta tunnistan hänen kasvonpiirteensä Black Bullista ja nyökkään tervehdykseksi.

Päivä on jo kääntymässä yön pimeydeksi kun saavun kotinurkille. Kävelen ensitöikseni Port O’Calliin ja tilaan oluen. Katselen ulos kadulle lasia baaritiskillä pyöritellen. Kun astuin sisään, oli ulkona aavistus laskeutuvasta hämärästä, sinisen keltainen häivähdys. Seuraan tilanteen kehitystä välillä olutta maistellen. Kuluu ehkä kymmenen minuuttia ja katuvalot syttyvät. Seuraavassa hetkessä pimeys onkin laskeutunut. On yö.

Baarin hoitajana on nyt kiharatukkainen mies. Paikallisväkeä aivan ilmeisesti vaikka puhuukin englantia newyorkilaisittain. Sanoo olleensa Yhdysvalloissa useita vuosia ja asuneensa Bronxissa. Ei pitänyt elämää siellä hyvänä joten palasi tänne kotiseudulleen. Hän asuu yhdessä toisen baarinhoitajan, ronskin naisen kanssa jonka sanon tavanneeni aikaisemmin. Hän on erittäin kohtelias ja avulias. Tekee vähäväliä itselleenkin juoman ja siemailee sitä mietteliään näköisenä. Vain silloin kun hän palvelee asiakasta tai kun hänelle puhutaan muuttuu hän hymyileväksi. Hänessä on jotakin jyrkästi vastakohtaista naiseensa verrattuna.

Kun mainitsen pyrkineeni turhaan Black Bulliin edellisen iltana, hän kertoo tietävästi että siellä oli käynyt ratsia mutta että tänään se olisi taas normaalisti auki. Kirkko vaatii että poliisi tekee ratsian ilotaloihin kaksi kertaa vuodessa. Ne ovat täällä laittomia ja lain rikkomisesta oikeus määrää suuren sakon. Tämä sakko on yhteiskunnan tapa kerätä verot näiltä tuottoisilta liikeyrityksiltä joiden kirjanpito, niin huolella tehty ja luotettava kuin se saattaa ollakin, on vain omistajien nähtävissä. Se varmistaa, että voitonjaossa kukaan osakkaista ei kärsi vääryyttä. Ainakaan jos hänen oma edustajansa on ollut mukana tilejä laatimassa. Ja laskemassa kassaa joka päivä. Ja valvomassa liiketoimia kaiken aikaa. Teen alustavan päätöksen käydä tervehtimässä tyttöjä myöhemmin.

Baarin omistaja istahtaa viereeni. Arvelen hänet omistajaksi siksi että olin nähnyt hänen poistuvan sieltä joku ilta kerättyään hyllyiltä suuren lajitelman erilaisia pulloja ilman että baarinhoitaja olisi millään tavalla puuttunut asiaan muuta kuin toivottamalla hyvää yötä. Hän kertoo että baari on päivällä merimiehiä varten ja illalla eräänlainen naapuriston tapaamispaikka.

Tulen huomaamaan tämän huvittavaksi, kun hän täsmälleen samoin sanoin ja äänenpainoin kertoo minulle saman tarinan myöhemmin, mutta sitähän en vielä tiedä, joten kuuntelen kohteliaasti. Hän kiinnostuu silminnähden kun kerron että olen lentokoneella matkassa. Hänellä olisi useitakin tuttuja muilla saarilla joiden luona hän arvelee minun voivan vierailla koneeni kanssa.

Teeskentelen parhaan kykyni mukaan kiinnostunutta, vaikka vereni adrenaliinipitoisuus lisääntyy pelkästä vastenmielisestä ajatuksesta että minun pitäisi tutustua joihinkin outoihin ihmisiin. Sitä paitsi pelkään lentämistä. Tai en niinkään itse lentämistä vaan sitä että minun pitäisi radiolla puhua lennonjohdon kanssa. Pelkään että en ymmärrä enää mitään mitä minulle sanotaan, enkä halua ehdoin tahdoin asettaa itseäni sellaiseen asemaan jossa turvallisuuteni riippuisi sanallisista ohjeista, kuten lentäessä on asian laita.

Jutellessamme tapahtuu tosiaankin baarin muuttuminen merimiesbaarista naapuristotavernaksi. Kun päivän aikaan kovaääninen levyautomaatti on saatu vaiennetuksi viimeisten merimiesten häivyttyä teillensä, alkaa baarinhoitaja valita sopivaa ohjelmaa väritelevisiosta. Samanaikaisesti alkaa sisään purjehtia lomalaisen, eläkeläisen ja muun työttömän ja joutilaan toimenkuvaukseen vastaavaa kansalaista. Jollakin on nainenkin mukanaan. Useimmat ovat kuitenkin miehiä.

Vaihdellaan kuulumisia, ja kommentoidaan säästä. Onko ollut kuuma tuuleton päivä, vai onko reipas merituuli pitänyt huoneet raikkaina? Joku on selvästi käynyt paahtamassa nahkaansa rannalla. Turisti. Olut maistuu kaikille. Tunnelma on välitön ja vapaa. Kanttiinikin saa muutaman ruokatilauksen. Useimmat kuitenkin tyytyvät juomiin. Perhe alkaa kokoontua.

Vaikka ruoka täällä onkin kohtuullisen halpaa, on silti vielä halvempaa ostaa suoraan kaupasta, jolloin se syödään huoneessa tai kotona, kuka missäkin asuu. Minä nyt joka tapauksessa päätän syödä. Kokki hakee läheisestä supermarketista tuoretta kalaa josta valitsen mieleisen palan paistettavaksi.

Kun kello lähestyy kymmentä, arvelen olevani valmis vaihtamaan paikkaa, ja lähden ylöspäin Miramar Avenidaa. Savukkeeni ovat loppumaisillaan joten poikkean huoneessani hakemassa täyden askin. Samalla käyn pesuhuoneessa, lisään deodoranttia sekä vaihdan kuivan paidan päälleni. Näin valmistautuneena laskeudun rappusia alas pihalle jossa tuttu cucá tervehtii hyvää iltaa toivottaen. Sulaudun kadun varjojen joukkoon pehmeässä yöilmassa ja suunnistan edelleen ylöspäin kotikatuani. Yötuuli suhisee vaimeasti korkeiden palmupuiden kruunuissa. Inhimillisiä ääniä kuuluu valaistuilta kerrostalojen parvekkeilta joissa istutaan iltaa keskustellen tai televisiota katsoen. Tietoisesti jätän pari metriä tilaa hämärien nurkkausten ja itseni väliin. Erikoisesti en halua että jonkin paksun puunrungon ohitettuani sen takaa seuraani liittyisi huomaamattani toinen varjo. Vaikka kaupunginosani näyttää siistiltä, saattaa sielläkin olla satunnaisia kulkijoita joilla on pahat aikeet. Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi.

Näissä mietteissä näenkin jo liikennevalot Fernandez Juncoksen kulmassa. Kulmassa olevaa autiotaloa lukuun ottamatta tällä kadulla on aina liikennettä, ja siksi turvallisempaa liikkua. Teen käännöksen oikealle, ja alapuolellani olevan moottoritien sillalta näkyy Black Bullin vilkkuvat, punavoittoiset mainosvalot: Coctails, koktaileja...

Toiminta näyttää palanneen normaaliksi eilisen hiljaisuuden jälkeen. Sisälle päästyäni olen kuitenkin huomaavinani jonkinlaisen eron. Kun vielä ihmettelen ääneen tätä ensimmäisenä viereeni istahtavalle tytölle, hän varmentaa havaintoni välittömästi: Osa tytöistä puuttuu, koska heillä ei ollut ratsiassa esittää sopivia tai asianmukaisia papereita. Mutta elämä jatkuu. Tilaan Cuba libren. Sytytän tupakan ja tarjoan tytöllekin mutta hän ei polta. Juomani saapuu ja keskustellessamme katselen ympärilleni. Osasyy tyttöjen vähyyteen näyttäisi olevan myöskin asiakkaitten runsaus. Saattaa olla että paikallinen asiakaskunta oli ennakoinut ratsiaa ja pysynyt poissa viimeksi käydessäni. Nyt vaara olisi ohi puoleksi vuodeksi.

Minulla ei ole kiirettä. En tunne mitään pakottavaa helpotuksen tarvetta, ja ainoa paineeni onkin rehvasteleva lupaukseni viimeksi käydessäni, että tulisin takaisin tositarkoituksella, joskus. Moni tyttö tunnistaakin minut oitis ja kyselee ja lupailee. Tiedossa olisi elämäni hauskin rato, tuokio, jos heidän puheitaan uskoisi. Polttelen ja nautiskelen juomaani kiireettömästi. Nautin elämästä ympärilläni. Ihmisten läheisyys onkin hyvänolon tunnetta tuova asia. Muusta viis. Ja viis siitä, että läheisyys ei ole läheisyyttä todella. Nyt en ole siinä asemassa että voisin vaatia kohtuuttomia. Itse asiassa olisin tyytyväinen hyvin vähään. Pieni murunen turvallisuutta tai toivoa riittäisi. Hivenkin uskoa tulevaisuuteen olisi hyväksyttävä.

Mutta kun saan vihjeen mahdollisesta tulevasta avusta, torjun sen enempää ajattelematta. Olin ensimmäisellä kerralla keskustellut pitkään erään kreikkalaisen naisen kanssa. Ainoa vika joka oli esteenä oli se että hän oli mielestäni liian lihava. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että oli vihjannut olevansa ilman poikaystävää silloin. Nyt olin sattumalta nähnyt hänet kadulla auringonvalossa ja tullut siihen tulokseen että hänen ulkonäkönsä vuoksi en tulisi apua häneltä kysymään. Niinpä nyt torjuin hänet ja lähdin huoneiston sisäosiin erään toisen naisen kanssa. Kun se aika tuli.

Puoli kerrosta ylöspäin avaria rappusia on pieni kassaluukkua muistuttava ikkuna. Lähestyessämme se liukuu sivuun. Maksan kaksikymmentäviisi dollaria, jotka kirjataan ystäväni tilille. Hänelle ojennetaan nippu lakanoita ja huoneen numerosta sovitaan.

Oven avauksella tulvahtaa vastaani iljettävän tunkkainen ilma. Säästäväisyyssyistä ilmastointilaite on käännetty pois päältä siksi aikaa kun huonetta ei käytetty, ja kaikki illan siihenastisten ponnistusten tulokset ovat isossa lakanoitten mytyssä yhdessä nurkassa huonetta. Ystäväni kääntää ilmastoinnin ja valot päälle ja huoneilma alkaa hapettua ja ohentua leijuvista aromeistansa huomattavasti. Tällöin huomaan että emäntäni onkin vanha ryppyinen nainen, ei lainkaan se hemaisevan hyvännäköinen tyttö jonka kanssa neuvottelin liikeasioista alakerrassa. Baarisalin valaistus oli tehnyt minulle tarkoitetun tehtävänsä. Paitsi että se oli tehnyt kreikkalaisen ainakin kymmenen kiloa solakammaksi, se oli myöskin poistanut rypyt tyystin tämän kasvoilta ja kaulalta, eli nuorentanut häntä vähintäänkin kaksikymmentä vuotta.

Vaatteet-pois -komennolla riisuudun. Peseytymiskäsky kajahtaa seuraavaksi. Tottuneesti hän on levittänyt puhtaanvalkoisen lakanan sängylle, jonka petauspatja on täynnä merkkejä muistuttamassa menneestä käytöstä.

En ehdi paljon miettiä mitä oikeastaan teen täällä, kun jo löydän itseni selälläni sängyn päällä. Hän kumartuu puoleeni. Tervehtimiskättään ja suutaan asiantuntevasti käyttämällä hän saa aikaan asianmukaista ryhtiä ja jäntevyyttä velttona olleeseen olemukseeni.

- Siinä se on, hän sanoo melkoista ammattiylpeyttä äänessään.

Kuin hieroja hän läimäyttää kevyesti reiteeni merkiksi siitä, että on aika vaihtaa asentoa. Hän käy nyt lämmittämälleni sijalle selälleen ja levittää suonikohjuiset jalkansa.

Enää en ihmettele halpaa vuokraa. Allani on todellinen vanha, sisukas, yksinkertainen huora. Lapsellinen pirullisuus tulee äkkiä mieleeni, ja ehdotan jonkinlaisia muunnelmia, variaatioita ikävystyttävään teemaan. Hän suuttuu silmittömästi.

- Mitä oikein luulet tällä rahalla saavasi? Eikä tässä ole koko yötä aikaa, pidä kiirettä!

Variaatiot jäävät ja riitelyn seurauksena lopputulos jää sangen epätyydyttäväksi. Hän vetää jo vaatteita päälleen kun minä vielä esitän argumenttejani.

Hän on jo hävinnyt huoneesta, kun alan itsekin hiljakseen pukeutua. Suurkaupunkien ilotytöt ovat samanlaisia kaikkialla: rahatietoisia ja kiireisiä. Palvelu on kuin huonossa sairaanhoitosysteemissä: mekaanista helpotusta ylihintaan. Sielun ja ruumiin muodostaman inhimillisen kokonaisuuden olennaisuus pyritään sisukkaasti kieltämään. Töykeät robotit terrorisoivat myötätuntoa ja ymmärtämystä tarvitsevia ihmisiä. Hohtavanvalkeilla lakanoilla, peilikirkkaiksi vahatuilla lattioilla, kalliilla laitteilla, onko niillä merkitystä! Vai ovatko ne prostituoidun systeemin keino naamioida oma petoksensa? Se, että olennaisen ytimen paikalla ei olekaan mitään? Tyhjiö?

Pukeuduttuani lähden alakertaan. Naisesta ei näy jälkeäkään kun saavun baariin. Istahdan alas ja kun en vielä välitä lähteä poiskaan, tilaan itselleni juomaa. Ilmeisesti en ole oikein tyytyväisen näköinen sillä joku vielä tarjoaa lohdutusta, mutta lähetän kaikki matkoihinsa. Haluan olla rauhassa ja pohdiskella. Huolestumiseni alkaa olla vakavaa.

Jos tähän asti olen jotenkuten selvinnyt yrityksen ja erehdyksen turhauttavia polkuja harhaillen, niin nyt näyttää että yrityskin on tuomittu epäonnistumaan. Mitä on erehdys ja erehdys? Onko sellaista olemassa? Olen nyt siinä pisteessä. Voiko siitä edetä mihinkään suuntaan? Viidakko on aikaillessani kasvanut umpeen ympärilläni. Eikä ollut minun vallassani pysäyttää sen kasvua. Olin hukassa.

Synkissä tuumingeissa lähden ulos ja suunnistan kotikulmille. Kello ei ole vielä yhtäkään ja jatkan automaattisesti suoraan risteyksen yli kantabaariini. Siellä muutamat illanvirkut ovat vasta pääsemässä elämästään osallisiksi. Vähältä piti ettei eilinen päivä päässyt luiskahtamaan käsistä elämättä. Pysyttäydyn rommissa, ja tiedostan jotenkin tarpeeni päästä turrutuksen tilaan. Pakoon todellisuutta.

Eräs vanha herra, joka sanoo olevansa hammaslääkäri, tarjoaa mielenkiintoista keskusteluvastusta. Minäkin olen aidosti kiinnostunut ja puhelias. Hän kertoo kaikenlaista. Minä kerron kaikenlaista. Suunnittelemme kaikenlaista, kunnes kello tulee kaksi. Sulkemisaika.

Yhteisestä oivalluksesta siirrymme pari ovea länteen päin, jossa sijaitsee Little Club, Pikku klubi. Sitä kohti kävellessämme ystäväni jotenkin empii sanoen että hän on siellä käynyt kerran, ja se vaikutti vähän oudolta. Sovimme kuitenkin että mikäli siellä tarjoillaan oikeaa alkoholia, emme välitä pikku seikoista. Soitamme ovikelloa ja summerilukko antaa periksi. Avaamme oven ja astumme sisään.

Pikku klubi on nimensä mukainen, pieni. Kun tärkeimmät asiat on hoidettu eli juomat saatu käteen, on aikaa silmäillä ympärille. Oikeastaan katseeni tässä vaiheessa enimmäkseen vain harhailee ympäriinsä. Baari on niin pieni ettei sinne mahdu muuta kuin sen pituussuunnassa oleva baaritiski. Pelkkiä miehiä. Kaikki jotenkin erikoisia. Homoseksuaaleja, tulee mieleeni hakematta. Lievä pahoinvoinnin tunne leviää vatsassani. Sitä vaimentaa Cuba libre, jota kaatelen sisuksiini estottomasti. Koska meitä ei kukaan häiritse edes sanallisesti puhumattakaan ruumiillisesti, jatkamme suunnitteluamme.

Olen kertonut uudelle tuttavuudelleni turismin mahdollisuuksista Dominikaanisessa Tasavallassa, tiedossani olevista myytävistä upeista tonteista ja motellisuunnitelmistani. Koska hän on varakas hammaslääkäri ehdottaisin, että hän rahoittaa ja minä rakennan ja hoidan. Tuotot pantaisiin tasan.

Olemme jo edistyneet seuraavaan rommiin, ja kirjoitan hänelle muistiin nimeni ja muita tietoja, kun minulle tulee yhtäkkiä vastustamaton halu lähteä pois. Pyydän vain anteeksi ja poistun.

Minun on mentävä. Pois. Syöksyn ulos ja kiiruhdan huoneeseeni. En näe tohtoria enää koskaan. Seuraavaksi päiväksi kiihkeästi suunniteltu liikeneuvottelu peruuntuu aiheettomana.

Seuraavana aamuna nukun myöhään. Alan pikkuhiljaa herätä yksityiseen todellisuuteeni. Että jotain oli tapahtunut eilen illalla.

Olin tullut jonkinlaiselle henkilökohtaiselle rajalle jonka merkitys ei ollut minulle selvä. Rajan läheisyyden oivaltaminen oli saanut minut säikähtäen lähtemään karkuun. Se oli vaikuttanut minuun syvästi, olen yhä sen vaikutuksen piirissä, rajavyöhykkeellä. Sitten tajuan mitä se on. Olin tullut siihen pisteeseen jossa elämän jatkaminen ei ole aiheellista, tarkoituksenmukaista, mahdollista. Olin näytelmäni näytellyt. Minulla ei ollut enää mitään lisättävää. En pysty enää teeskentelemään.

Verkkaisesti nousen ylös vuoteesta ja käännän radion soimaan. Siihen mennessä kun kävelen ulos suihkusta, on olemukseni saapunut viileän rauhalliseen, kiistattomaan tuntemukseen että tänään on viimeinen päivä.

Sen enempää pohtimatta tiedän mitä minun tulee tehdä: Huomenaamulla menisin lentokentälle ja ottaisin koneeni ajelulle johonkin rauhalliseen paikkaan saaren ympäristössä. Eikä kukaan tietäisi koskaan mitä oli tapahtunut. Salakuljettajien koneenhylkyjä on siroteltuna näillä vesillä niin paljon että yksi lisää ei kiinnittäisi kenenkään huomiota. Jos lennontarkkailija huomaisi konettani merkkaavan pisteen katoamisen tutkansa kuvaputkelta, hän arvelisi minun luultavasti laskeutuneen lentämään matalammalla, tutkan katvealueella. Jos koneen putoamista joskus jostain syystä tutkittaisiinkin, olisi onnettomuuden ilmeinen syy ohjausvirhe. Kukaan ei ehkä koskaan aavistaisi mitä todella oli tapahtunut. Eikä kukaan välittänyt. Olen vakuuttunut.

Tästä eteenpäin askareeni sujuvat normaaliin tapaan. Aamiaisella käydessäni ostan useita sanomalehtiä. Niiden tutkimisessa kuluu suuri osa päivästä. Lounaan jälkeen vietän pienen siestan sängyllä ja iltapäivällä käyn kävelemässä Condadolla. Jokseenkin autioita hiekkarantoja etäältä katsellessani totean, että näin monen päivän jälkeen en vielä ole käynyt aurinkoa ottamassa enkä meressä uimassa. Se ei huolestuta minua. Vain baarimestareilla on tapana toisinaan kysellä että miten olen aikani kuluttanut, millä rannoilla käynyt. Siinä ei ole tarpeeksi syytä vaivautua. Ja sitä paitsi yleinen paikka kuten uimaranta on minulle vastenmielinen. Istun mieluummin viileässä varjossa vilistävien ajatusteni kanssa.

Päätöksen kypsyminen antaa määrätietoisuutta. Pukeudun iltaa varten sileisiin housuihin, paitaan ja pikkutakkiin. Ilmastoitu taksi kiidättää minut Condadolle. Päätän hyväntuulisesti pysytellä mahdollisimman paljon ilmastoiduissa tiloissa, ja aloittaisin syömällä kunnon illallisen hyvässä ravintolassa.

Luotan italialaiseen keittotaitoon ja valitsen ravintolan sen mukaan. Italialainen ravintolan nimi ei tietenkään ole mikään tae siitä että ruoat olisivat italialaisittain valmistettuja. Jopa ruokalistan nimikkeet saattavat olla aitoa italiankieltä, mutta kun tilaus tulee pöytään se voi osoittautua aidosti paikalliseksi kaikin puolin.

Valitsemani ravintolan palvelu on mannermainen pienintä yksityiskohtaa myöten. Ruoka on aitoa italialaista - sikäli kuin minä pystyn arvostelemaan - ja hyvää. Se on jonkinlainen uunissa kypsennetty vuoka á la marisco, meren eläviä, jotka ovat olleet elämäni heikkous. Hienoutena makunautinnossa on tietty vivahde curryä, joka tuo mieleeni kiinalaisravintolan. Todelliset ravintoasiantuntijat nyt tietysti voivat väittää että eihän kiinalaiseen ruokaan panna curryä, sekoitan sen varmaan intialaiseen.

Viimeisen haarukallisen nieleskelen viivytellen, makua säästellen. Vihdoin totean suuni asianmukaisesti tyhjäksi ja lopettelen viinini. Jälkiruoaksi olen vähällä tilata parfait’n, mutta muutan mieleni viime hetkessä. Pyydän mannermaisuuteeni käyvän Hennessyn eurooppalaisen kahvin kanssa ja alan nautiskellen pohtia elämää sellaisena kuin se edessäni aukeaa. Tähän asti iltani on ollut tyydyttävä ja suunnittelen jatkotoimenpiteitä optimistisen odottavana.

Etiketti ja eteisessä odotteleva uusien asiakkaitten jono saavat minut lievästi vaivautuneeksi toisen konjakin jälkeen. Maksan laskuni ja lähden ulos jossa havahdun tropiikinkuumaan todellisuuteen. Tutkiva katse Asfordia länteen päin rauhoittaa hieman; rauhallisesti kävellen ehtisin seuraavaan ilmastoituun baariin todennäköisesti ennen kuin paitani olisi hiestä märkänä.

Näin käykin. Koneellisen ilmastoinnin henkäys tervehtii heti ulko-oven avattuani. Kun olen sijoittunut baaritiskin ääreen ja saanut Cuba libren käteeni - jäätävän kylmänä tietysti - totean huoneiston lämpötilan olevan todella alhaisen. Vieressäni istuva turisti Cincinnatista nyyhkii ja niistää nenäänsä vähän väliä. Hän valittaa vilustuneensa täällä näiden kirottujen ilmastointilaitteiden takia. En ryhdy analysoimaan asian koomisuutta sen enempää, totean vain että Cincinnatissahan on nyt talvi.

Näin istuskelen kotvasen baarissa. Sen jälkeen siirryn seuraavaan lyhyen kävelymatkan päässä. Tällä tavalla saavun vihdoin Holiday Inniin, joka on viimeinen hotelli Ashford Avenidan länsipäässä. Sen jälkeen ovat sillat Condado-laguunin yli haarautuen oikealle vanhaan San Juaniin ja vasemmalle Miramariin.

Holiday Inn on suuren hotelliketjun suuri hotelli. Ylellisyydessään ja korkeilla hinnoillaan se on yhtä kaukana Pohjois-Amerikan suositusta jokamiehen majatalosta kuin tropiikki on Valkoisesta Joulusta, josta elokuvasta hotelliketjun alkuidean ja nimen sanotaan olevan peräisin. Kasino-oikeudet rahapelejä varten on tiukan lupakarsinnan jälkeen myönnetty harvoille hotelleille Puerto Ricossa. Condadon Holiday Inn on yksi näistä.

Sisäpuolella pistän takin takaisin päälleni pääasiassa siksi etten paitahihaisillani pilaisi paikan ylellisen arvokasta ilmapiiriä. Suuren hallin perällä on hotellin toimisto tiskeineen, sen oikealla puolella on patteristo puhelimia. Vasemmalla on kafeteria ja jonkinlainen baari, josta kuuluu merenguemusiikkia. Leveät rappuset johdattavat yläkertaan kristallikruunun alta. Sinne vievät myös koneraput jotka laiskuuksissani valitsen. Vaistomaisesti pyrin välttämään ruumiillista ponnistusta vaikka nyt olenkin ilmastoidussa viileydessä.

Toisessa kerroksessa on monenlaista ravintolaa ja kahvilaa. On kongressisali, sekä suuri tanssisali ja ties mitä. Toisessa kerroksessa on myös hotellin kasino. Se ei minua kuitenkaan kiinnosta. Kävellessäni peremmälle lasken ainakin kolme baaria. Aloitan kauimmaisesta. Vaimea musiikki, himmeät valot ja kohtelias palvelu saavat minut heti tuntemaan oloni kotoiseksi. Paikassa on viehättävää eleganssia. Siinä on toteutettu tuota pohjoisamerikkalaisten ensiluokkaista jännityksenpoistosuunnittelua menestyksellisesti. Melkein tunnen verenpaineeni laskevan kun rentoudun.

Baarissa on hiljaista. Muutama pariskunta istuu peremmällä olevissa pöydissä, joista on näköala uima-altaalle, merenkaistaleelle ja sen takana oleviin San Juanin puoleisiin vanhoihin linnoituksiin sekä moderniin Caribé Hiltoniin. Äärimmäisenä oikealla voi nähdä Atlantin rantatyrskyjen valkoiset vaahtoraidat joihin siltojen valot heijastuvat. Jossain siinä välillä on yleinen uimaranta, suojainen hiekkasärkkä joka on päivisin erityisesti paikkakuntalaisten suosiossa.

Viereeni baarijakkaralle istahtaa toinenkin vilustunut amerikkalaisturisti. Tämä on kuitenkin vain puoleksi turisti, sillä hän sanoo ottavansa lomaa liikematkansa jatkoksi. Keskustelemme talouselämän vaikeuksista laman kourissa. Ihastelemme matkustajien vähyyttä joka puolella, tyhjiä lentokoneita, tyhjiä hotelleja, kannattamattomina suljettujen turistipalvelujen määrää. Kerron omasta pakkolomastani. Hän toivoo lähtiessään, että pidän hauskaa niin kauan kun vielä voin. Hän ei tiedä.

Nautin yksinäisyydestä ja keskitän huomioni suureen pähkinäkulhoon, joka kuuluu baaritiskille tällaisessa paikassa. Valitsen monenlaatuisten suolattujen ja suolaamattomien pähkinöitten joukosta niitä, jotka tuntuvat parhailta. Suolakeksitikkuihin en vaivaudu koskemaan.

Kaksi nuorta naista tulee sisään. He asettuvat istumaan baaritiskin ääreen, mutta jättävät huomaavaisesti yhden jakkaran tyhjäksi väliimme. Koska istun jo valmiiksi sivuttain selkääni seinään nojaten, voin vapaasti tarkkailla heitä. Tai voisin jos haluaisin. Pika-analyysini on valmis muutamassa sekunnissa. He ovat liian kalliin näköisiä eikä mielenkiintoni riitä edes vaihtamaan sanaa heidän kanssaan. Käännyn muina miehinä niin että julkisivuni on baarin pullorivistöä kohti. He juovat drinkkinsä teennäisen kiinnostuneesti mutta hiljaisesti keskenään keskustellen ja poistuvat. Elegantisti. Täällä on kaikkea saatavilla vaikka mitään ei tyrkytetä.

Kun olin verkkaisessa tahdissa vielä lopettanut yhden Cuba libren, olinkin valmis jatkamaan muualla. Pesuhuoneessa käydessäni olin jo pannut merkille, että seuraava sopiva paikka saattaisi olla parikymmentä metriä käytävää takaisinpäin rappua kohti sijaitseva baari. Sen täytyi olla kovin suosittu, koska ihmisiä parveili ulkopuolellakin. Vilkaisu ovelta sisään vahvisti epäilyni. Kaikki pöydät oli miehitetty, eikä baaritiskiä ollut olemassakaan. Tämä paikka oli selvästikin tarkoitettu pariskunnille eivätkä yksinäiset olleet tervetulleita. Tästä masentumatta jatkan matkaani pitkällä käytävällä.

Ohjelmanumero sinänsä olisi ollut tarkkailla niitä mitä erilaisimpia karakteereja joita yksittäin, kaksittain ja ryhmissä kuin myös laumoissa risteili, parveili ja seisoskeli käytävillä. Tämä olisi kuitenkin ollut sama kuin jos olisi myöntänyt olevansa toimeton ja passiivinen. Minulle tämä ei ollut, koska, ensiksikin, olin määrätietoisesti etsimässä paikkaa jossa saisin seuraavan Cuba libren. Sen käteeni saatuani voisin kyllä vähän tarkkailla liikennettä, mutta nyt en. Jatkan siis matkaa, ja kun yläkerrasta ei löydykään enempää sopivannäköisiä huonetiloja, laskeudun alakertaan.

Alaspäin mennessäni minulle kelpaavat tavalliset rappuset. Vielä puolimatkassa kerrosten välillä olen valmis jättämään enemmän juhlimisen ja suunnistamaan takaisin kotiin. Silloin kuitenkin alkaa huomiokykyni rekisteröimään uusia ärsykkeitä joita en ollut ottanut huomioon laskelmissani. Tai olin unohtanut.

Alakerran hallista kuuluu vaimeaa musiikkia. Sen voimakkuus kasvaa sitä mukaa kun lähestyn aulan tapaista laajennusta samalla puolen käytävää kuin yläkerran baarikin oli ollut. Näkymä on niin mielenkiintoinen ja tervetullut että minulta pääsee huomaamattani hiljainen vihellys.

Aulabaari on iso. Sitä ei voi yhdellä silmien kohdistamisella havaita ollenkaan hyväksyttävällä tarkkuudella joka kelpaisi edes ensi silmäykseksi. Niinpä katseeni pyyhkäisee koko laajakulmanäkymän liikkeellä, joka alkaa vasemmasta seinästä pikku pöytien, orkesterikorokkeen, tanssilattian, baaritiskisaarekkeen ja taas pikkupöytien kautta oikeaan seinään. Sen erottaa hotellin alahallista vain viherkasvien muodostama kulkueste.

Nyt olen jo saapunut avaran sisäänkäynnin luokse ja musiikki on määrätietoisempaa, kovaäänisempää. Tanssilattialla on yleisöä tungokseen asti ja kaikilla näyttää olevan hyvä meno päällä. Kohdistan huomioni kaipaavana baarisaarekkeeseen joka kuitenkin on auttamattoman täysi. Yhtään vapaata jakkaraa ei pyöreän tiskin ympärillä näy. Toivorikkaana kävelen hiljalleen sitä kohti. Musiikki ehtii jo kertaalleen tauota ja alkaa uudelleen, mutta mitään ei tapahdu.

Puolineuvottomana seisoskelen käsivarret ristissä rinnan päällä. Tuntisin oloni huomattavasti mukavammaksi jos lähellä olisi pylväs, tai joku johonka voisi nojautua. En ole kuitenkaan yksin, muitakin odottajia on. Sulaudun heidän varjoihinsa tukahdutetussa valaistuksessa arvioni mukaan siinä määrin että en tunne itseäni edes vaivautuneeksi vaikka seison keskellä avointa lattiaa. Valppaana seuraan tilanteen kehitystä baarissa valmiina käynnistämään liikkeeni ensimmäisestä vihjeestä joka saattaisi merkitä paikan vapautumista.

Kun tanssi on tauonnut, näen joitakin ihmisiä kävelevän täyttä baaria kohti ja yllätyksekseni muodostavan ikään kuin hesperialaisen toisen aallon, eli seisojien rintaman baarituoleilla istuvien takana. Hymähdän itselleni siitä ettei tämä ollut tullut mieleeni aikaisemmin. Tuskin olen päässyt kolmea askelta enempää tuota unelmieni keidasta kohti kun keksin rohkaisevaa liikehdintää. En usko hyvää onneani, kun näen erään mieshenkilön itse asiassa nousevan jakkaraltaan ja kävelevän pois. Kiirehtien askeleitani huomaan että tyhjän paikan vieressä istuu kaunis musta nainen. Empiminen tuskin ehtii hidastaa askeltani, kun jo päätän että se ei nyt saa olla esteenä. Jatkuvuuden lain auttamana kävelen määrätietoisesti mutta en liian kiireisesti jakkaraa kohti. Syrjäsilmällä seuraan kummallakin puolella aukenevaa näkökenttääni siltä varalta että joutuisin kiihdyttämään vauhtia kilpailun takia. Muut eivät kuitenkaan näytä olevan kiinnostuneita yhdestä istumapaikasta, ja palkitsen pian itseni tuoreella rommilla.

Hengähdän syvään ja vain nautin olostani vähän aikaa ennen kuin alan katsella ympärilleni. Asemapaikkani on erinomainen, tästä ei varmaan mikään voi jäädä huomaamatta. Kahdella baarimestarilla on kiirettä. Noin seitsemän metriä halkaisijaltaan olevan baarin ympärillä on istumapaikkoja kolmekymmentäviisi, sallien kuusikymmentä senttimetriä kullekin vieraalle sillä kohtaa missä kyynärpäitä pidetään, ja vielä metrin levyinen kulkuportti josta jääpojat pääsevät ämpäreineen esteettä sisään ja ulos. Tällöin on kuitenkin tuolla metrillä tungeksivien seisojien otettava lasinsa tiskiltä käteensä, ja väistyttävä parilla sivuaskeleella. Baaritiskin yläpuolella on suljettua säilytystilaa. Sen pohjaan upotetut valot kohdistavat säteilylieriönsä alla olevalle tiskille kannastaan telineissä alassuin roikkuvien viini-, konjakki- ja muiden kannallisten lasien joukosta.

Kun jatkan lähiympäristöni arviointia totean että oikealla puolellani ei ole mitään mielenkiintoista, vain pariskunta keskustelee jostakin minulle vieraasta aiheesta.

Mielenkiintoni suuntautuu vasemmalle puolelleni. Syy tähän ei ole se että olen oikeakätinen, vaan siinä istuu tuo rekisteröimäni kaunis nainen. Hänen vasemmalla puolellaan istuu kaksi valkoihoista naista, ja hetken luulen että kaikki kolme ovat samaa seuruetta. Luuloni on väärä. Kaksi naista keskustelee keskenään kuin tytöt ylhäällä baarissa, kun taas musta nainen ei osallistu keskusteluun. Muutenkin hän katselee yleensä eteenpäin baarin yli tanssilattialle, ellei sitten vilkuile sivulleen sisäänkäynnin suuntaan.

Hän vaikuttaa välillä siltä kuin odottaisi jotakin. Henkilöä, merkkiä, jotakin? Hänen edessään on melkein tyhjä pieni lasi, jonka pohjalla on tilkka punaista nestettä, ehkä viiniä. Otan tuskin kuuluvan kulauksen lasistani ja käännän päätäni sisääntulon suuntaan hetkeksi, niin että voin tarkkailla naapuriani. Hän on ehkä kaksikymmentävuotias Länsi-Intian intiaani, itsensä Kolumbuksen viisisataa vuotta sitten erehdyksessä näin nimittämän alkuasukasrodun puhdasverinen edustaja. Dominikaani, siitä olen aivan varma, niin selvä on yhtäläisyys Puerto Platassa näkemieni esimerkkien kanssa. Kapeahkot kasvot ja pitkä, aavistuksen verran kyömy nenä, lievästi ulkonevat poskipäät. Harmoniset piirteet etenkin pienellä kulmalla suoraan edestä katsottaessa.

Hänen tukkansa on sileäksi taakse kammattu ja lyhyenläntä poninhäntä nauhalla varmistettu. Päällään hänellä on kalliinnäköinen pusero, hyvin istuvat farmarihousut sekä taas kalliinnäköiset korkeakorkoiset sandaalit. Kellon ranneketta täydentää sarja ohuita kultaketjuja. Käännän pääni välillä muualle päin ja harkitsen tilannetta.

Nainen on tosiaan kaunis. Hän luultavasti tietää sen itsekin, jos pystypäisyys ja harkitut eleet ja liikkeet sitä ilmaisevat. Hän vaikuttaa rohkaisevalta, kuin odottaisi minun puhuvan hänelle. Se että hän on dominikaani, tuntuu melkein kotoiselta, olinhan viettänyt tuossa maassa pitkähkön ajan. Tilaisuus keskustelun avaukseen tuleekin luontevasti, kun hän harkitun viivyttelevästi etsii kukkarostaan savukkeen, johon voin tarjota tulta espanjaksi lausutun kohteliaisuusfraasin myötä. Hän vaikuttaa positiivisesti ja aidosti yllättyneeltä kielitaidostani.

Kerron Dominikaanisessa Tasavallassa viettämästäni lomasta ja kiittelen maata kauniiksi sekä ihmisiä ystävällisiksi. Siitä huolimatta hän hieman empii, kun tiedustelen eikö hänkin ole sieltä kotoisin. Tämä musiikkikin, eikös se ole...? Hän myöntää hieman enemmän rohkeutta, jopa hiven ylpeyttä äänessään että se on dominikaanien kansallismusiikkia, merengueä. Orkesterikin on Santo Domingosta vierailulla, siinä varsinainen syy hänen täällä oloonsa. Sitten tulee luottamuksenosoitus: hän pyytää minua vartioimaan paikkaansa sillä aikaa kun hän käy... puhelimessa.

Kun hän palaa, pyydän saada tarjota hänelle juoman samalla kun tilaan itsellenikin uuden. Hän haluaa kokakolaa. Juttelemme yhtä ja toista ja välillä pidetään kuin keskinäisestä sopimuksesta pohdiskelutaukoja, joiden aikana kumpikin askartelee lasin tai savukkeen kanssa, tai on erityisen keskittynyt seuraamaan tanssilattian tapahtumia.

Cuba libre on sananmukaisesti vapauttanut minut, vetänyt sieluni ja ruumiini yhteen ainakin tilapäisesti. Ehdotan leikkisästi että vaikken tiedä asiasta paljoakaan niin jospa kävisimme tanssimassa. Se sopii hänelle ja sanoo etten turhaa murehtisi, mennään niin kuin mennään. Kun sitten hetken kuluttua uusi kappale alkaa niin hän sanoo sanansa ja lähdemme.

Merengue on hassunkurisen näköistä nopearytmistä lyhytaskelista tanssia, jolle joskus lapsena muistan elokuvissa nauraneeni makeasti. Makeasti nauraen liikehdimme tungoksessa. Meillä on hauskaa ja hän sanoo arvostavasti että olen oppinut hyvin.

Tanssilattialle meno ja itse tanssiminen antavat minulle tilaisuuden jatkaa havaintojani. Syy korkeisiin korkoihin käy ilmeiseksi, niilläkään seisten hän ei ole kookas. Hänen vartalonsa on hoikka, sopusuhtainen. Hyvin muodostuneet kiinteät rinnat pomppivat kiusoittelevasti täysinäisen avoimen puseron sisässä. Olkapäät ovat suhteellisen leveät ja lantio kapea, kuten Pohjois-Amerikankin intiaaninaisilla, huomioin puolitieteellisesti. Vartalo joka on mukautunut pensaikossa liikkumiseen.

Kun palaamme paikoillemme, hän sanoo nimensä olevan Rosa ja tiedustelee mistä oikein olen kotoisin, käytökseni ja kielitaitoni eivät vaikuta amerikkalaiselta? Kuultuaan mistä olen syntyisin, hänen ilmeensä muuttuu neutraaliksi; olen ensimmäinen hänen tapaamansa suomalainen eikä hän tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hänen käytöksensä kuitenkin osoittaa vähitellen että hän olisi taipuvainen uskomaan minusta hyvää.

Kun sitten kerron että itse asiassa olen hiukan tuuliajolla, sin rumbo, hän sanoo yllättäen että hän voi auttaa minua.

Vakuuttavasti ja uskottavasti.

- Te puedo ayudar, minä voin auttaa sinua.

Hetkisen hiljaisuuden ja vakavan harkinnan jälkeen päätän, että hän on tosissaan... Että hän voisi olla tosissaan. Alkoi näyttää siltä että suunnitelmiini oli tulossa muutos. Ainakin toistaiseksi.

Yhtäkkiä Rosa katsoo kelloaan, ja sanoo että hänen on lähdettävä kahdeltatoista kotiin. Vaistoni ohjaamana en pyydä hänen puhelinnumeroaan, vaan kirjoitan omani baarin paperiliinalle ja ojennan sen hänelle. Hän taittelee sen kukkaroonsa ja tekee lähtöä.

Hän vaikuttaa jotenkin epäröivältä, kun sanon myös lähteväni, samaa matkaa. Hän ei ehkä ymmärrä minua. Hän kävelee edellä ja minä muutaman askeleen jäljessä. Hän kiihdyttää vauhtiaan hiukan ja lisää etumatkaansa. Sitten hän pysähtyy. Hän sanoo menevänsä taksilla yksin. Minä sanon käveleväni. Hän menee ulos ovesta ja istahtaa taksiin. Minä menen ulos toisesta ovesta, joka on kymmenisen metriä lähempänä kadulle vievää ajoluiskaa. Pysähdyn jalkakäytävälle ja alan sytyttää savuketta. Minulla ei ole kiirettä, ja seisoskelen siinä kaikessa rauhassa. Taksi ei liikahda.

Rosa on sisukas. Hänellä ei ole rahaa taksimaksuksi. Hänen piti lähteä ajoissa siksi että ehtisi viimeiseen bussiin jolla pääsisi kotiinsa. Kuitenkin hänen on näytettävä hyvältä. Siksi hän istuu taksiin, mutta käskee kuljettajaa odottamaan. Hän toivoo, että minä lähtisin kävelemään, enkä olisi näkemässä kun hän poistuisi taksista ja juoksisi bussipysäkille. Vai odottaako hän todella jotakin. Avustajaansa? Miestä joka poistumalla järjesti minulle tilan Rosan vieressä?

Silloin taksi ajaa eteeni ja Rosa avaa oven kehottaen hyppäämään kyytiin, koska hotellini on hänen matkansa varrella. Niin sitten teenkin ja ajamme Miramariin. Kun taksi pysähtyy hotellini eteen, annan Rosalle tarpeeksi rahaa, että hän voi maksaa taksin kotiovellaan. Hän huokaisee helpotuksesta hiljaa itsekseen, toivottaa hyvää yötä ja taksi ajaa pois.

Kun Rosa sitten seuraavana iltana soittaa, kuuluu toisesta päästä astioitten kilinää. Hän sanoo laittavansa spagettia. Hänen täytyy keittää päivällistä joka ilta veljelleen, joka asuu alakerrassa. Veli on töissä television kanava kahden uutistoimituksessa kameramiehenä. Vanhempi sisar asuu vieressä. Hän on muotisuunnittelija, jolla on oma liike. Hänellä on nyt kiirettä, mutta hän soittaa huomenillalla uudelleen samaan aikaan, ja katsotaan silloin jos hänellä olisi aikaa tavata jossakin.

Hyvä on, ajattelen. Rosa on kotiapulaisena jossakin italialaisessa perheessä, jossa syödään spagettia, ja josta on vaikea päästä ulos iltaisin. Täytynee tarjoilla herrasväelle iltateetkin!

Seuraavana iltana soitto tulee hiukan myöhemmin. Rosa selittää että hänen on etsittävä tädilleen joitakin astioita. Tädillä on nimittäin jonkinlainen baari, ja hän on luvannut auttaa. Hän voisi käväistä lyhyesti tervehtimässä, jos odotan ulkona kadulla hotellini edessä kahdeksalta. Odotan sovittuun aikaan. Rosaa ei näy.

Joku hämäräperäisen näköinen vanha auto sisällään erivärisiä nuoria miehiä ajaa ohi. Rosan veljet arvioimassa tilannetta, ajattelen.

Aikani odoteltuani menen takaisin huoneeseeni ja alan katsella televisiota. Huoneeseen ei tietenkään kuulu televisiota ja tämä onkin omani, pieni nelituumainen jonka olin ostanut videolaitteitteni täydennykseksi. Videot samoin kuin raskaan vaatepussini olin noutanut huoneeseen lentokoneesta edellisenä päivänä. Puolisen tuntia myöhemmin puhelin soi, ja Rosa sanoo olevansa tulossa. Menen uudestaan alas kadulle. Seisoskelen varjossa sähköpylvääseen nojaten, liikkumatta tarkkaillen katua ylös ja alas. Silti havahdun kun Rosa on vieressäni ja minulla ei ole aavistustakaan mistä ja kuinka hän siihen ilmestyi.

Hän ehdottaa, että kävelemme hiukan. Varovasti ja tietoisesti toistemme kosketusta välttäen kävelemme viisikymmentä metriä ylöspäin Miramaria. Pysähdymme erään modernin kerrostalon hyvin hoidetun puutarhan eteen. Oliko tämä vihje siltä, että Olimpo Courtin lisärakennus oli hänen mielestään liian vaatimaton asuinympäristö minulle?

Joka tapauksessa tässä hän esittää asiansa. Minä vilkuilen ympärilleni ja hän on hieman levoton myöskin. Hän sanoo, että hänen täytyy mennä nyt ostamaan niitä astioita tädin cantinaan. Ne maksavat viisikymmentä dollaria, mutta hänellä ei ole rahaa mukana, joten täytynee palata takaisin tädin kautta.

Tässä vaiheessa olisi luonnollista että minä sanoisin lähteväni hänen mukaansa ja maksavani astiat kunnes hän saisi rahat tädiltä. Epäluuloinen ja arka tunnelma kuitenkin puetaan varmuuden vuoksi sanoiksi;

- Olemme peloissamme koska kumpikaan emme tunne toisiamme, hän sanoo, täten istuttaen mieleeni ajatuksen että hän ymmärtää, jos minä epäröin lähteä hänen mukaansa. Näin jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se että minä antaisin hänelle viisikymmentä dollaria ostoksia varten, hän menisi matkoihinsa ja minä menisin mihin menisin, huoneeseeni.

Teeskentelen ymmärtämätöntä, ja väistän taitavasti viidenkymmenen dollarin kysymyksen. Sanon että kai hänen on sitten mentävä, mutta vannotan että hän soittaisi minulle huomenna. Voisimme mennä syömään ravintolaan ja keskustella asioista. Hän lupaa soittaa ja katoaa mustaan yöhön.

Katselen hänen jälkeensä hetken ja kävelen sitten läheiseen ravintolaan. En ole vielä syönyt tänä iltana koska olin tavallaan otaksunut että ehkä käymme syömässä yhdessä. Rosalla näyttää kuitenkin olevan omat suunnitelmansa eikä ole ruuasta kiinnostunut tässä vaiheessa, ei ainakaan ravintolasta. Hän on huolissaan kirkkaista valoista kaikissa muodoissa.

Hän arvelee että en ole vielä huomannut hänen pikimustaa ihonväriään ja pelkää minun perääntyvän hänestä heti siinä vaiheessa kun sen todella näkisin. Siksi hän näyttää itseään harkiten, aloittaen mahdollisimman himmeästä valaistuksesta ja vain vähä vähältä valaistusta lisäten. Täten minulla olisi aikaa tottua ajatukseen enkä joutuisi paniikkiin. Kestäisi viikon ennen kuin näkisin hänet päivänvalossa!

Ravintolassa tyydyn jääveteen. Siitä illasta asti, jolloin olin päättänyt siirtää suunnitelmiani syöksykierteestä, olin ohjelmoinut itseni uudella tavalla. Masennukselleni ei ollut tapahtunut mitään, siinä suhteessa tilanne oli samanlainen. Olin yhä kriisini vaakalaudalla, ja sikäli jokapäiväinen elämäni oli käynyt ahdistavammaksi, että olin nyt yhtäkkiä ryhtynyt absolutistiksi alkoholin suhteen. Enää ei ollut niitä lepotaukoja jatkuvasta ahdistuksesta ja tuskasta, joita lääkitsevä alkoholi oli hermostolleni suonut. Sieluni oli nyt lopullisesti erkanemassa ruumiistani.

Yhä useammin toistuivat jaksot, jolloin oloni tuntui täysin sietämättömältä. Ruumiini oli jäämässä kokonaan ilman hermoston ohjausta ja koordinointia. Liikkeeni olivat käymässä niin kömpelöiksi että tietoisesti vältin tarpeetonta poistumista huoneestani, varsinkin päiväsaikaan. Muutama yksinkertainen sana ventovieraan ihmisen suusta oli ollut höyhenen painoinen, mutta se oli riittänyt herkässä vaa’assa aiheuttamaan liikkeen joka saattaisi jatkuessaan painaa elämäni kupin ratkaisevasti voitolle.

Yhtäkkiä olin havahtunut horroksestani sen verran, että tiesin mitä minun pitäisi tehdä: tarvitsin lääkitystä. Oikeastaan olin sen tiennyt koko ajan, mutta en ollut ollut yksin kyvykäs ajattelemaan asian käytännöllistä puolta. En ollut nähnyt mitään järkeä tai syytä jatkaa elämääni. Tarvitsin toisen ihmisen elämänhalun tai tarpeen voidakseni haluta elää. Se halu ei ollut rakkautta, tuskin se oli altruistista lähimmäisestä välittämistäkään. Ehkä se oli vain mielenkiintoa, mutta antoi minulle haasteen itse haluta elää.

Tuon mielenkiinnon takana saattoi olla täysin itsekkäät hyötymistavoitteet. Vaikka Rosa oli huolehtivasti tiedustellut että mikä oikein oli hätänä, mitä tarvitsisin, oli hän myös hienovaraisesti alkanut arvioida taloudellista taustaani. Olisinko hänen huolenpitonsa arvoinen? Selvästi maininta omasta lentokoneesta, jolla olin matkassa, sai hänet väreilemään mielihyvästä. Sen lisäksi hänellä saattoi olla mielikuvia siitä, kuinka hyvältä hän tulisi näyttämään valkoisen miehen tarjoamassa kulississa. Tämä kaikki oli minulle nyt kuitenkin toisarvoista. Itse aloin suunnitella, kuinka käyttäisin hyväkseni häntä hoitamaan itseni terveeksi.

Rosa soittaa seuraavana iltana ja lupaa tulla käväisemään. Ravintolaan hän ei ole halukas nytkään lähtemään vaan sanoo syöneensä jo kun piti keittää veljelleen kuitenkin. Selkeä koputus, ja Rosa on ovellani selittäen hengästyneenä kuinka vaikea huoneeni oli löytää. Hän käy peremmälle ja istuu järkkymättömän jäykästi tuolille kirjoituspöydän eteen. Hän sanoo viipyvänsä vain hetkisen.

Ryhdymme neuvottelemaan siitä mitä tarvitsen. Selostan hänelle tärkeimmät kohdat, eli että tarvitsen lääkärin joka suosittelee psykiatrin joka kirjoittaa lääkemääräyksen antidepresanttia.

Vakuutan että yksin en uskalla lääkekuurille ruveta, tarvitsen jonkun huolehtimaan minusta. Rosa sanoo ottavansa tehtävän vastaan ja tilaavansa ajan vastaanotolle huomispäivänä. Näin sanoen hän lähtee, mutta jättää kuitenkin jälkeensä päättäväisen tunnelman joka rauhoittaa hieman.

Seuraavana päivänä hän sitten ilmoittaa ottaneensa asioista kiireittensä keskellä sen verran selvää että en tarvitsisi yleislääkärin lähetettä, vaan hän voisi tilata ajan suoraan psykiatrin vastaanotolta. Näitä hänellä on tiedossa kaksi hyvää, niin kuin hän sanoo, eri puolilla kaupunkia, ja kysyy kumpi olisi mieluisempi. Condadolla oleva vaikuttaa sijaintinsa puolesta hyvälle, ja hän sanoo soittavansa sinne.

Tohtori on poissa kaupungista, mutta aika järjestyy seuraavalle viikolle. Hänen palattuaan se siirtyy vielä muutamalla päivällä, mutta varmistuu. Tyydyn tähän.

Rosa soittaa joka ilta, ja käy tervehtimässä useana. Alan kuitenkin vähitellen tottua siihen ajatukseen että illalliseni syön yksin. Rosa valittaa kiireitään, lieneekö hänellä poikaystävä, aviomies, tai onko hän muuten valonarka? Päivittäinen yhteydenpito kuitenkin riittää minulle. Se rohkaisee.

Kuluu vähän aikaa, ja saapuu se väistämätön ilta jolloin Rosa sanoo jäävänsä yöksi. Hän on varustautunut kuin hääyötä varten. Uudet pienet rintaliivit ja pikkuhousut paljastuvat vaatteiden alta sen jälkeen kun hän on ensin varmuuden vuoksi kysynyt että riisutaanko.

Hänen asusteensa ovat elegantisti valkoiset. Tuuman levyiset pystysuorat raidat kiiltävät vuorottain ylöspäin ja alaspäin. Hänen muodollinen käytöksensä tarttuu minuunkin. Huomioni kiinnittyy hänen tyylikkäisiin asusteisiinsa eikä siihen olennaiseen, mikä on niitten sisällä. Hänen jäykkyytensä niin sanoakseni ei tee minuun vastaavaa vaikutusta oikeassa paikassa. Säpsähtäen panen merkille hänen kätensä suhteellisen suuren koon ja hätkähdyttävän muodon. Toinen pirunkoura? Hätäännyn.

Entisten muistojen ja mielikuvien voimalla hermostunut epävarmuus väistyy kuitenkin ensin kerran. Sitten toisen.

- Varovasti, varovasti, huokaa Rosa.

Hänellä on sananmukainen lihaksellinen ahdistus joka ei ole rentoutettavissa. Hänen henkinen ahdistuksensa on kehittynyt pysyväksi neuroosiksi. Vasta kun hän on keskittänyt ajatuksensa katselemaan Valkoista puhvelia videolta selkä minuun päin, helpottaa neuroottinen ilmapiiri. Kolmas kerta.

Sanon hänelle että seksi oli niin huonoa että meidän pitää sitä harjoitella tosissamme, tästä lähtien joka ilta. Hän naurahtaa viileästi ymmärtämättä mitä tarkoitan. Lasku tulee seuraavana päivänä.

Kun Rosa soittaa, hän kertoo polttaneensa silitysraudalla sohvansa ja vuokraemäntä tahtoo kolmesataa dollaria siitä. Ääneen päivittelen vain hänen onnettomuuttaan osaaottavasti.

Rosa ei jätä asiaa kuitenkaan tähän. Kun näen hänet seuraavan kerran, hänellä on mukanaan ilmeisesti itse kirjoittamansa lappu jossa lukee suurin piirtein: 'Neiti Rosa, ellette maksa kolmesataa dollaria vahingosta sohvalle kolmen päivän kuluessa, joudutte lähtemään asunnosta'. Siinä se.

Totean Rosalle vain rauhallisesti että enhän minä kuljettele sellaisia rahasummia mukanani. Vaikka hän muistuttaa siitä vielä pari kertaa, asia hautautuu toimenpiteittä. Aikanaan kävisi ilmi, että hän ei muuta mihinkään asunnostaan, ja vielä myöhemmin se, ettei sohvassa ollut itse asiassa mitään virhettä tai vikaa.

Tämä oli vaatimaton tyytyväisyyden aihe itselleni: Aloin oppia. Ehkä Rosa olikin vain testannut minun kansalaistaitojani, joka tapauksessa se etten maksanut tuota summaa ei näytä millään tavalla vaikuttavan suhteeseemme. Rosa soitti ja kävi säännöllisesti niin kuin ennenkin.

Ajan kuluessa päättelin, että hän oli kokeilut kepillä jäätä; Rosalla oli kyllä silmää rahalle. Alkukantaisuutta hänen ajattelussaan todisti se että raha pitäisi hänelle noin vain antaa, ilman vastinetta.

Tulee lauantai ja Rosalla on vapaapäivä. Ainoa mahdollisuus, mitenkä hänen aikansa sallii minun tapaamistani on se, että lähden ostoksille hänen kanssaan.

Minulla sattuu olemaan erikoisen huono päivä kun hän tulee minua noutamaan. Paitsi omia koordinointiongelmiani minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan. Se näyttää olevan molemminpuolista, varsinkin kun puheeni on enimmäkseen vain jonkinlaista periaatteellista muminaa.

Joka tapauksessa suunnistamme bussipysäkille Ponce de Leon -valtaväylällä. Aurinko paistaa tukahduttavasti verottaen muutenkin vähäistä energiaani joka kuluu liikkumiseen ja seisomiseen bussipysäkillä. Olen erittäin vähäpuheinen ja huomaan että tämä vaivaa suuresti Rosaa. Kun bussi sitten tulee ja istumme vierekkäin, hän puhuu minulle jotakin mistä en saa selvää. Nyökyttelen vain päätäni koska en jaksa kysyä uudestaan mitä hän sanoi. Erehdyn kuitenkin mutisemaan jotakin siihen suuntaan, että mennään nyt vain katselemaan, ja voithan sinä ostella mitä tarvitset, minulla ei ole paljoa ylimääräistä rahaa ostella mitään tarpeetonta.

Tätä minun ei tietenkään olisi pitänyt sanoa. Vaikka siinä ei mitään pahaa ollutkaan niin Rosa kuulee ehkä hieman väärin, joko tahallaan tai muuten sillä seurauksella että hän pomppaa ylös istuimeltaan ja minun seuratessa astumme alas bussista seuraavalla pysäkillä.

Tuohtuneena hän ärähtää että kuinka sitä mennään ostoksille jos ei ole rahaa, ja niin edelleen. Pitkän neuvottelun ja suostuttelun jälkeen tulikuumalla jalkakäytävällä vinkkaamme sitten ohikulkevan taksin, ja nousemme siihen. Osoitteena on Plaza las Americas -ostoskeskus.

Matkalla hän osoittaa erästä kymmenkerroksista kerrostaloa jossa on vihreäksi maalatut parvekkeet ja sanoo asuvansa siinä. Fernandez Juncokselta taksi kääntyy etelään las Americas -kehätielle ja tuota pikaa ajamme suuren nykyaikaisen amerikkalaisen ostoskeskuksen eteen.

Siunattu ilmastointi auttaa minua pysymään koossa kun aloitamme väsyttävän kestävyysmarssin ostoskeskuksen monilla pitkillä käytävillä.

Täällä Rosa on elementissään. Hän on malli, mannekiini joka esittelee vaatteita ja asusteita. Eräs hänen pakkomielteitään on mannekiinimainen kävely. Pystypäin ja toista käsivarttaan vauhdikkaasti heiluttaen hän harppoo eteenpäin kokoisekseen hämmästyttävällä nopeudella. Minäkin joudun kipittämään tosissani pysyäkseni mukana hänen ripeässä tempossaan. Hänen kävelytyylistään on selvää että siihen ei ole lähelle asiaa. Hän huitelee omassa yksityiskaavassaan ja minä pyöriskelen ympärillä miten sattuu. Minkäänlaista yhteisymmärrystä ei välillämme vallitse.

Vähä väliä sattuu että teemme käännökset eri suuntiin, jolloin minä joudun kiihdyttämään juoksuaskeliksi saavuttaakseni hänet ennen kuin hän häviää kokonaan näkyvistä ihmisvilinään.

Yhtäkkiä hänen käyntinsä hidastuu, melkein pysähtyy, ja minuun voitonriemuisesti hymyillen vilkaistuaan hän tarkistaa kulkunsa suunnan. Uutta määrätietoisuutta askelissaan hän kävelee suoraan sisään vaatetusliikkeeseen ja alkaa katsella ja käsitellä telineessä olevia farmarihousuja. Joku puserokin ilmeisesti löytyy jonka hänen kriitillinen silmänsä kelpuuttaa ja minä saan tervetulleen hengähdystauon kun istahdan odottamaan kokeiluhuoneisiin pujahtanutta seuralaistani.

Aikaa kuluu runsaasti. Vihdoin hän ilmestyy näköpiiriini tyytymätön ilme kasvoillaan ja lähdemme toiseen liikkeeseen. Sama toistuu useaan kertaan. Vasta neljä, viisi liikettä käytyä minulle myönnetään kahvitauko.

Kahvitauko on ohjelmanumero sinänsä. Mikä tahansa cafeteria ei kelpaa. Kävelemme pitkän matkan, melkein koko ostoskeskuksen pituuden ja usean kahvilan ohi, ennen kuin se oikea löytyy. Muissa, ohittamissamme, oli ollut väljästi tilaa. Tämä johon menemme sisään on väkeä täynnä. Pöytä kuitenkin löytyy ja istumme alas. Ystäväni epävarmuus on tuskin huomattavaa kun hän silmäilee ruokalistaa. Varmuuden vuoksi tilaan samanlaista, vaikka hän sanoo sen olevan paikallista ruokaa, riisiä ja muuta sellaista.

Itse olen kenties syönyt neljänneksen lautaseltani kun hän aggressiivisella ruokahalulla lopettelee suurikokoista annostaan ja silmäilee ahneesti omaani. Jälkiruokaa syödessään hän jo sentään ehtii tarkkailemaan ympäristön muita ihmisiä ilmeisen hyväksyvästi.

Ruokailutauko ei pääse venähtämään kovinkaan pitkäksi sillä näin lauantaipäivänä liikkeet sulkevat jo viideltä, eikä siihen ole enää aikaa kuin pari tuntia. Meillä alkaa olla kiire jos mielimme käydä jokaisessa mielenkiintoisessa liikkeessä. Sitä paitsi hän on alkanut puhua siihen suuntaan että jotakin olisi ostettavakin.

Loppujen lopuksi Rosa näyttää saaliistaan tyytyväiseltä, kun hänelle tulee kiire kotiin. Nousemme taksiin ostoskeskuksen edessä pakettien ja pussien kanssa. Rosan asunto on matkan varrella ensin, mutta hän ei halua kyytiä ovelle asti vaikka sitä ehdotan. Hän jää pois pakettivuorensa kanssa eräässä kadunkulmassa, ja minä jatkan tyhjällä taksilla hotelliini.

Kun Rosa saapuu luokseni sinä lauantai-iltana, on hänessä jotain erikoista. Se on jonkinlainen päättäväisyyden tai auktoriteetin ilmapiiri. Hän on täynnä itseluottamusta.

Minä olen henkisessä nollapisteessä, toimintatarmoni on olematon. Pienintäkin pitkäjänteisyyttä vaativat ajatuskokonaisuudet ovat mahdottomia. Minä vain ajelehdin olemisen ja olemattomuuden rajamailla, itse asiassa aina oivaltamatta missä olen. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä myöskään. Olen jotensakin tyytyväinen olotilaani niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla. Niin kauan kuin kellun virran mukana tai suvannossa paikallani, mikä asiaintila kulloinkin sitten vallitseekin. En tiedä. Enkä jaksa välittää. Alitajuisesti tiedän että jos pystyn roikkumaan Rosassa niin hän vetää minut kuiville elämänsä vanavedessä. Olen hyväksynyt riippuvuuden hänestä ainakin toistaiseksi. Tämän oivaltaa Rosakin.

Istun matalassa nojatuolissa. Ilma huoneessa on lämmin ja olen tuolin päälle levittänyt pyyheliinani niin että hikoilu ei tunnu liian epämiellyttävältä. Juuri inhottavampaa olotilaa en tiedä kuin istua hikoillen muovi- tai nahkaverhoillussa tuolissa, kun tahmea hiki ensin alkaa liimata ihoa ja verhoilua yhteen, ja sitten hiki tulvii valtoimenaan tuossa pinnassa leviten joka puolelle. Kun pyyheliina imee kosteuden joka vapautuu iholtani, on olo jokseenkin siedettävä.

Rosa istuu kirjoituspöydän tuolilla minun yläpuolellani. Korkeaa asemaansa hän korostaa istumalla niin että hänen toinen jalkansa puolisääreen asti on hänen takapuolensa alla. Välissämme on jalkalamppu jonka varsi on sen verran sivussa että se ei estä näköyhteyttä. Varjostin on juuri Rosan kasvojen yläpuolella ja kellertävä valju valokimppu valaisee niitä kovalla valollaan. Olen vetänyt tuolit lähekkäin niin että voin paremmin kuunnella Rosan jutustelua ja samalla tarkkailla hänen kasvojaan.

Minun on vaikea ymmärtää Rosan puhetta. Siitä huolimatta en keskeytä kun hän kertoo lapsuudenkodistaan yhä enemmän ja enemmän elottomaksi ja yksitoikkoiseksi muuttuvalla ahdistavaksi kiihtyvällä kurkkuäänellä. Kuin loitsuten hän kertoo kammottavaa tarinaa mielisairaasta veljestään.

Kun hän pääsee kertomuksessaan siihen kuinka hänen isänsä hakkasi kirveellä pojan kuoliaaksi, alkaa tapahtua ihmeitä. Rosan kasvot joita olen kiinteästi seurannut, alkavat yhtäkkiä muuttua. Hänen ruskeat silmänsä muuttuvat tuijotuksessani kirkkaiksi valoa tuikkiviksi pyöreiksi lasinapeiksi. Hänen kasvonsa tulevat kauttaaltaan ruskeiden, senttimetrin mittaisten karvojen peittämäksi. Myös karvaiset korvat ovat saaneet pari senttimetriä lisää pituutta ja tietyn terävän nypykän. Kummallekin puolelle hänen otsaansa puhkeaa karvojen seasta tuuman pituiset sarvenalut, niin kuin kuukautisella lehmän vasikalla. Kulmahampaat ovat puoli senttiä pidentyneet…

Tuijotan hänen kasvojaan hetken neuvottomana. Katselen itse Paholaista silmästä silmään.

En tiedä kuinka kauan aikaa on kulunut, ennenkuin saan väkisin sanoja suustani jotakin siihen suuntaan, että puhuisimme ehkä jostakin muusta aiheesta.

Niin pian kun olen nämä sanat sanonut, näen Rosan kasvot taas. Hämmentyneenä tajuan, että hän oli yrittänyt suggeroida minut. Oliko se onnistunut, en tiennyt. En voi varmasti tietää oliko se ollut vain yritys, vai olinko itse asiassa ollut hypnoosissa pitkänkin ajan ja vain heräsin siihen kun sanoin haluavani vaihtaa puheenaihetta.

Rosan tyytymättömään sävyyn lausutut sanat saattoivat viitata siihen että hänen yrityksensä oli epäonnistunut: Hän moitti minua siitä että olin masentanut hänen itseluottamustaan! Tai itseluottamuksensa?

Saatuani salpauksissa olleen henkeni takaisin puhekyvyn asteelle, sanoin hänelle mahdollisimman yhdentekevään sävyyn, joskin vielä peloissani, että vastaisuudessa hänen pitäisi kertoa minulle etukäteen aikomuksistaan, koska minä vastustan kaikkea outoa, kaikkea mitä säikähdän.

Rosa ei kommentoi. Yrityksistäni huolimatta en koskaan enää sen jälkeen saa aihetta keskusteltavaksi. Minua askarrutti se, oliko Paha heijastus minusta itsestäni, vai oliko Rosan sisukkuus syvempi kuin harmiton pikku neuroosi? Mikä merkitys oli hänen ilkeännäköisellä kädellään, joka oli minut pahan kerran hätkähdyttänyt jo ennen?

Oliko hän todella Paholaisen papitar, joka oli näyttänyt minulle kasvonsa? Aivan ilmeisesti hän oli pyrkinyt sieluuni. - Mitä muuta varten kuin alistaakseen minut palvelijakseen? Herransa palvelijaksi? Kuka tai mikä se sitten saattoi ollakin? Paholainen? Saatana? Sisu?

Harmistunut Rosa jää yöksi, mutta minkäänlaisesta intiimistä toiminnasta ei tule mitään. Hän on niin sydämistynyt epäonnistuneesta yrityksestään, että tunnen hänen sisunsa väristyksinä hermostossani, melkein ruumiissani.

Hänen ulkoinen käytöksensä ei kuitenkaan anna minkäänlaista vihjettä siitä mitä on käynnissä hänen sisässään. Hän keskustelee tavanomaiseen miellyttävään tapaansa niin kuin aina. Niin kuin ennen illan koetta, tarkoitan. Sen yön nukumme eri puolilla leveää sänkyä.

Aamulla hän selittää että saa kauhean päänsäryn jos nukkuu myöhälle, ja lähtee kotiinsa seitsemältä. Myöskin hän sanoo että liika sängyssä lepäily on omiaan veltostuttamaan aivotoimintaa!

Hyvissä ajoin ennen määräaikaa somistaudun puhtaaseen paitaan ja sileisiin housuihin. Suihkussa käymisen olen jättänyt viime hetkeen ennen lähtöä, ja kohtalaisen mukavan tuntuinen on oloni kun sitten kävelen jo tutuksi tulleet kapeat rappuset alakerran sementtipihalle. Cucá ei tähän aikaan ääntele. On se hetki päivästä jolloin suoraan Zeniitistä paistava aurinko lähenee päivittäisen kierroksensa huipentumaa. Vallitseva kuumuus kiihtyy iltapäivän polttavaksi paahteeksi joka pitää ihmiset sisällä ja varjoisissa vilpoloissa. Vain ne joilla on ehdottoman tärkeää mentävää, ovat liikkeellä paistinpannun lämpötilaa tavoittelevilla kaduilla. Kävelen päättäväisesti kadunkulman taksiasemalle ja nousen vuorossa olevaan autoon.

Ikkunat alas laskettuina ajamme Baldorioty de Castro moottoritietä puolitoista kilometriä itään ja käännymme sitten ulosmenotielle kun liikenteenohjauskilpi osoittaa Condadon liittymää. Hienojen ravintoloiden ja hotellien ryhmittymän ohitettuamme ajamme asuntoalueen läpi, jossa etuoikeutetun luokan omistamat huvilamaiset talot kilpailevat arkkitehtuurissaan ja puutarhojensa aistikkaassa väriloistossa. Jokaiselle näyttää kilpailussa kuitenkin olevan oma sarjansa, sillä kenelläkään ei ole tarvetta jäljitellä naapuriaan. Mikä näky urautuneelle suomalais-germaaniselle silmälle: Kukatkin ovat eri värisiä. Täällä ei näytä olevan minkäänlaista järjestystä!

Yhdytämme Ashford Avenidan ajaen poispäin hotelli- ja turistialueelta. Liikennevaloilla jo onkin Condadon lääkärikeskus, kulmittain risteyksen yli.

Potilaita ja saattajia liikkuu rauhallisessa tempossa sisään ja ulos kymmenkerroksisesta lääketieteen kompleksista. Joku on rullatuolissa, jollakin ulostulijalla on käsivarsi kipsissä. Pihalla vaakasuoraan halkaistun appelsiinin värinen ja -muotoinen kioski jossa virvokekauppa käy vilkkaana.

Koska olen melkein tunnin etuajassa, käyn rakennuksen alahallin nimitaululta tarkistamassa että etsimäni tohtorin nimi esiintyy asianmukaisesti osoiteluettelossa ja poikkean alakerran kafeteriaan odottelemaan aikani koittamista.

Uteliaisuuteni saa minusta yliotteen kahtakymmentä minuuttia vaille määrätunnin. Kävelen rauhallisesti ala-aulan hisseille ja nousen kahdeksanteen kerrokseen. Minä olen ainoa matkustaja joka jää tuohon kerrokseen, ja voin siten muista välittämättä ja turhia kiertelemättä hakeutua ovelle jossa on etsimäni tohtorin nimi. Nimen alla on mahtava joukko lyhennyksiä erilaisista opinnäytteistä ja arvonimistä, erotan niistä lääketieteen tohtorin ja psykiatrin. Jälkimäinen on selväkielisenä niin kuin kyltti minkä tahansa liikkeen ovella, kuten suutarin, kellosepän tai lihakaupan omistajan siihen ammattiylpeydellä ripustama.

Astun tyynesti asialliseen odotushuoneeseen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen vastaanottoapulainen antaa minulle kaavakkeen täytettäväksi. Kaavake tiedustelee henkilötietoja ja terveydellistä taustaa, sekä sitä mikä nyt on varsinaisesti käyntini aiheena. Yhteyshenkilöksi laitan Rosan nimen. Tätä varten hän on jo antanut minulle osoitteensa ja puhelinnumeronsa, jotka tekstaan korttiin huolellisesti. Muista omaisista en tiedä lukua tehdä, koska täällä oloni on mielestäni riittävä vakuutus siitä, että aioin pysyä hengissä ja viimeisen viestin osoitteet katson tarpeettomiksi.

Katselen ympärilleni odotushuoneessa. Ilmastointilaitteet suhisevat rauhoittavasti. Lehtiä on pöydällä jokaisen asiakkaan makuun. Selailen taloudellisia aikakauslehtiä. Sihteerin vaimea ääni kuuluu korviini kun hän keskustelee puhelimessa ilmeisesti poikaystävänsä kanssa. Sitten pieni tauko, ja uusi puhelu ehkä potilaalta äänensävyn asiallisuudesta päätellen. Lyhyt tauko ja taas soi puhelin. Nyt se on äiti, mamá. Pienessä kirjahyllyssä on lisää aikakauslehtiä sekä muutama mielestäni varsin mielenkiintoisen näköinen, esteettistä silmää miellyttävä veistos.

Toisella sohvapöydällä on hattupäinen miehenpää, jonka alaosan pronssisessa laatassa lukee ‘Sigmund Freud’. Silmäni eivät ole keksineet salaista televisiokameraa vielä mistään. Sopivia peilipintoja ei odotushuoneessa ole, ja kattopaneelitkin näyttävät olevan aukottomia. Ehkä tohtorimme onkin työllistettynä toisen potilaan kanssa, eikä välitä tarkkailla minua vielä, vaan tekee sen aikanaan suoralla näköhavaintomenetelmällä.

Vastaanottoapulainen nostaa puhelimen korvalleen ja sanoo: Kyllä tohtori, laskee puhelintorven takaisin ja katsoo minuun. Hän nousee paikaltaan pöydän takaa ja kävelee minua kohti pysähtyen kahden metrin etäisyydelle. Kun nostan kysyvästi katseeni aikakausilehdestä jota olin ollut lukemassa, tai pikemminkin lukevinani, hän sanoo:

- Tohtori katsoo teitä nyt, herra Käkriäinen. Tätä tietä olkaa hyvä.

Seuraan häntä vastaanottohuoneeseen jonka sisäpuolelle päästyäni hän sulkee oven takanani jääden itse ulkopuolelle.

Tohtori nousee seisomaan pöytänsä takaa, ottaa askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä. Pöytä on seinivieressä heti ovesta oikealle. Oven ja pöydän välissä on mukavan näköinen nojatuoli selkä seinään ja oveen päin. Tervehdittyämme kädestä pitäen tohtori viittaa minut istumaan nojatuoliin. Itse hän peräytyy takaisin pöytänsä taakse ja alkaa silmäillä täyttämiäni papereita jotka hänellä on koko ajan ollut vasemmassa kädessään.

Katselen ympärilleni. Neutraalein värein sävytetty huone on miellyttävän avara. Vasemmalla puolellani oleva seinä on täynnä erilaisia diplomeja ja kunniakirjoja ja todistuksia jotka ovat tummiin puukehyksiin lasin taakse ripustettuina kiistämättömänä todisteena praktiikanhoitajan koulutuksesta, kokemuksesta, kunniallisuudesta, luottamustehtävistä ja jäsenyydestä lääketieteellisissä yhdistyksissä ja assosiaatioissa, sekä lupakirja praktiikan harjoittamiseen. Tohtorin diplomeja psykiatrisessa lääketieteessä San Juanista, Harvardista, San Franciscosta, Madridista, Sorbonnesta, Lontoosta, Montrealista.

Pitemmälle en pääse tällä kertaa kun hän kohottaa katseensa pöydästään ja suuntaa sen minuun. Huomaan sen koska olen syrjäsilmällä tarkkaillut häntä samalla kun olin tutkinut diplomeja. Hän on tummatukkainen, vähän alta kuusikymmenvuotias mies, joka sarvisankaisten silmälasinpuolikkaittensa yli nyt katselee minua näennäisen vaikutteettomasti, mutta arvattavan asiantuntevasti arvioiden.

Ensin hän haluaa tietää millä kielellä haluaisin keskustella. Tämä lähinnä tarkoittaa espanjaa tai englantia, paikkakunnan kieliä, mutta hänen diplomirivistönsä huomioonottaen saattaisi moni muukin kieli tulla kysymykseen. Toteamme humoristisesti, että hän ei osaa suomea, ja minun ruotsi on kyseenalaiseksi ruostunut, joten päädymme englantiin.

Hänen tiedusteluunsa asiani laadusta nyökkään hänen edessään pöydällä oleviin papereihin päin selitän lyhyesti tilanteeni. Tarvitsen antidepresanttia.

Hän kyselee onko minulla ollut tällaisia masennuksia aikaisemmin. Kerron kahdesta edellisestä jolloin nukuin sängyssä kolme tai neljä kuukautta yhteen mittaan.

Hänen toinen kysymyksensä koskee toisen äärimmäisyyden eli suuren toimintatarmon jaksoja joita mahdollisesti olen huomannut. Kerron.

Leukaansa hieraisten hän ottaa reseptilehtiönsä kun olen kertonut että edellisellä kerralla masennustani oli hoidettu eräällä lääkkeellä. Hän sanoo antavansa samanlaista, mutta parempaa. Lisäksi hän kirjoittaa toista lääkettä, joka hänen sanojensa mukaan saa minut reippaana aamuisin ylös sängystä.

Kun vielä olemme sopineet siitä kuinka lääkkeitä tulee ottaa, hän pyytää minua tulemaan kahden viikon kuluttua uudestaan. Elämääni saisin jatkaa tottumusteni mukaan. Erikoisesti hän suosittelee että käyn juoksemassa joka aamu. Olin kertonut tehneeni näin siitä asti kun olin loukannut selkäni. Oli ollut pakko ruveta voimistelemaan ja juoksemaan.

Kättelemme, ja poistun. Sihteeri ottaa vastaan käteissuoritukseni kuusikymmentä Yhdysvaltain dollaria lääkärinpalkkiona. Hän antaa asianmukaisen kuitin, sovimme seuraavasta tapaamisesta kaksi viikkoa eteenpäin ja toivotamme hyvää päivää toisillemme.

Alakerran apteekista ostan määrätyt lääkkeet, oranssinväristä Ludiomilia ja vaaleansinistä Stelaziniä. Lääkkeet sujautan paitani sisäpuolelle ja lähden ulos polttavaan iltapäiväaurinkoon.

Kävelen viitisenkymmentä metriä Ashfordia länteen päin, kun aikaansaamisen hyväolo lääkärillä käynnin takia tulee ylitsepääsemättömäksi, ja poikkean kohdalle sattuvaan Howard Johnsoniin. Minun täytyy tarjota tapauksen kunniaksi itselleni kunnon kahvit Howard Johnsonin maailmankuulun täytekakun kanssa. Iso mukillinen café con lecheä ja aimo viillos suklaatorttua edessäni alkaa minusta jo tuntua että elämä voittaa. Kahvilla huuhtelen alas ensimmäisen Ludiomilin. Tie parannukseen on alkanut, arvelen toiveikkaasti. Joskin ennenaikaisesti.

Antidepressantti on potenttia, voimakasta lääkettä. Kuuri on aloitettava vähitellen. Niinpä ensimmäisenä päivänä otan vain yhden tabletin. Sen jälkeen kahtena päivänä kaksi kumpaisenakin, seuraavina kolmena päivänä kolme ja niin edelleen. Kestää toista viikkoa ennen kuin olen täysimääräisessä päiväannostuksessa.

Mutta johtuneeko päivittäisestä juoksutottumuksestani, Stelaziinistä, tohtorista, Rosasta, tai ympäristöstä että pysyn edelleen jaloillani liikkuvana. Herään aamuisin reippaana seitsemältä aivan kuten tohtori oli luvannut.

Antidepressantin haittavaikutukset ovat kuitenkin jokseenkin samat kuin ennenkin. Virtsaamisvaikeudet ovat sanoinkuvaamattomat. Vaikka tuska pullistaa rakkoa, on täysi työ saada painetta vähennettyä edes muutamalla tipalla.

Maha kuivaa ja suoliston ummetus on herkässä ellei pidä varaansa. Vatsahapot ovat ärhäkät ja suussa on jatkuvasti paha maku. Lääkkeen kuivatusvaikutus tuntuu ja näkyy myös siinä että aamuisin on yskittävä kurkusta vihreää limaa monta mahtavaa räkäpalloa, ennen kuin esimerkiksi saattaa aamukahvin juontia ajatellakaan. Jännitysten rentouttaminen on eräs Ludiomilin vaikutuksista. Vähitellen puhuminen alkaa tulla estottomaksi. Tämä on kuitenkin tilapäinen ilmiö, joka rajoittuu lääkityksen alkuvaiheisiin, lisääntyvään annokseen. Niin pian kuin olen ottanut täyttä kuuria pari viikkoa, alan palata takaisin puhumattomuuteen.

Estojen vähenemisen koen vaaralliseksi pian päästyäni täyteen päiväannostukseen. Henkisen kontrollini rippeiden lauetessa minulle tulee uudestaan valtava tarve lopettaa elämäni. Rosan avulla pystyn kuitenkin pitämään tilanteen hallinnassa. Kriittistä aikaa kestää kuusi viikkoa, mutta vähitellen asemani vahvistuu ja alan toden teolla toivoa elämän voittavan. Minun elämäni.

Rosan tuki on ratkaiseva yritykseni onnistumiselle. Se ei ole mitään suurimuotoista, itsensäuhraavaa eikä tarkoituksellisen asiantuntevaa. Tärkeintä on hänen päivittäinen yhteydenottonsa puhelimella, tai käynti luonani.

Niin pienet ovat odotukseni ja vaatimukseni että pysyn käynnissä päivän kerrallaan vain odottaen hänen soittoaan illalla. Saattaa olla että hänellä on jonkinlaista psykologista koulutusta tai kokemusta tai molempia, sillä koskaan hän ei ärsytä minua millään lailla vaan jotenkin rohkaisee.

Varsinkin puhelimessa hän on vakuuttava. Alan vähitellen jutella hänelle kaikenlaista, ja hän kuuntelee. Ehkä hänellä on joitakin asiantuntijatuttuja, koska näyttää siltä että kun hänelle esitän jonkin ongelman, hänellä on siihen aina jonkinlainen ratkaisu muutaman päivän sisällä.

Hänen puhelimensa saattaa olla varattu puolikin tuntia yhteen mittaan. Joskus määräaikoina soittamalla saan häneen yhteyden kun hän odottaa soittoani. Riippuvaisuuteni Rosasta kriitillisenä aikana on täydellistä. Takerrun häneen samalla päättäväisyydellä kuin sikiö napanuoralla äitinsä istukkaan. Ellen häntä jonakin iltana tavoita tavanomaisena aikana, alan nopeasti vaipua jonkinlaisen epätoivoa muistuttavan hädän tilaan.

Tällaisia iltoja ovat perjantait. Soitan ensin puoli seitsemältä, koska normaalisti hän saapuu kotiin viisitoista yli kuuden. Puhelin hälyttää ja hälyttää. Ja hälyttää. Mutta kukaan ei vastaa. No se saattaa olla jokin viivytys joka on sattunut matkalla, vakuuttelen itselleni ensin. Kun sitten soitan tunnin kuluttua uudelleen, on tulos sama. Puhelin hälyttää tusinan kertaa, ilman että kukaan vastaisi. Alan huolestua. Joko hänellä on joku mies asunnossaan, tai hän on ulkona ryypyllä juhlimassa työviikon päättymistä työtoveriensa kanssa.

Tai ehkä hän onkin varsinaisessa työssään perjantai-iltaisin...? Sehän ei pitäisi kuulua minulle, sanon itselleni puoliääneen. Mutta missä on Rosa?

Palaan huoneeseeni epätietoisena siitä mitä ajattelisin. Vaikka minulla on huoneessa puhelin, johon sisäänpäin tulevat puhelut yhdistetään, ulos käyn mieluummin soittamassa alakerran tai kadunvierellä olevasta automaatista. Näin tiedän ainakin ettei hotellin toimistossa vuorossa oleva päivystäjä kuuntele keskusteluja ja voin näin puhua vapaammin vaihtelevista aiheista.

Myöskin puhelu huoneesta käsivälitteisen hotellin keskuksen kautta tilattuna maksaa kaksikymmentäviisi senttiä kun automaattipuhelin on vain kymmenen senttiä. Koska alakerran puhelimella on paljon käyttöä, sen raha-aukko on usein niin täynnä ettei se ota rahaa ollenkaan.

Astun sisään hämärään huoneeseeni ja käännän päälle television. Ajatukseni, sikäli kuin mielessäni jotakin satunnaista liikehdintää tapahtuu, vellovat aaltojen tapaan. Eteen ja taaksepäin, edistymättä mihinkään.

Mustasukkaisuuden tapaiset ajatukset valtaavat mieleni, en voi sille mitään. Rosahan on minun?

Tunnin välein aina tasakellonlyömällä palaan alakerran puhelimeen ja käännän numerot. Käännän ne kahteen kertaan siltä varalta että ensimmäisellä kerralla olisin erehtynyt jostakin yksiköstä. Sama tulos. Puhelin hälyttää ja hälyttää, mutta miksi kukaan ei vastaa? Palaan nopeasti huoneeseeni siltä varalta että hän yrittäisi soittaa minulle ja tiedottaa viivästymisensä syyn. Kukaan ei soita. Silmäni seuraavat televisiota mutta synkkyys miehittää ajatukseni kokonaisvaltaisesti.

Kun sitten viisitoista yli yksitoista Rosa nostaa luurin ylös neljännellä soitolla ja hengästyneenä, en saa sanaakaan suustani vähään aikaan.

Rosa sanoo juuri kävelleensä sisään ovesta että hän on ollut vähän juhlimassa ja että hän on humalassa ja voi pahoin.

Jo se että hän sanoo olevansa humalassa, todistaa tämän tosiasian. Muulloin hän ei millään ehdolla myöntäisi olleensa alkoholin vaikutuksen alaisena. Toinen seikka mikä antaa hänet ilmi, on omituinen laahaava puhe ja äänteiden vahva nasaalisuus. Rosa on juovuksissa. Hän ei kuitenkaan ole unohtanut vastuutaan aivan kokonaan. Selvää syyllisyyttä äänessään hän sanoo sitten tästä paikasta lähtevänsä 'sinne missä sinä', siis minun luokseni.

Olen jo itse kuitenkin tähän mennessä rauhoittunut niin paljon että vapautan hänet siitä nöyryytyksestä joka olisi hänen edessään jos minä olisin nähnyt hänet humalassa. Se saattaisi olla hänelle huomattava rasite, ja siten rasite suhteellemme, oivallan vaistonvaraisesti. Niinpä kehotan häntä juomaan vähintään kaksi lasillista maitoa, ottamaan kaksi aspiriinia ja käymään nukkumaan. Soittaisin joskus aamupäivällä. Hän vaikuttaa helpottuneen myöntyväiseltä. Palaan huoneeseeni, otan asianmukaiset lääkkeet, käyn sänkyyn ja nukahdan välittömästi.

Stelazin, se vaaleansininen milligramman kokoinen tabletti jonka tohtori Ferrero - sillä se oli hänen nimensä - oli sanonut herättävän minut virkeänä aamuisin, saa minulta paitsi tunnustusta siitä että se tekee tehtävänsä lupausten mukaan, myöskin kunnioituksen sekaisia pelontunteita vaikutuksistaan. En ole aivan varma asiasta, mutta niin pian kuin otan Stelazinia illalla, alan nähdä mahtavia painajaisunia. Kaikenlaisia unia olin nähnyt huvittavien ja ärsyttävien aiheiden väliltä aina, mutta tähän asti unet olivat olleet aina värillisiä. Sikäli kuin minä tiesin, kuitenkin. Stelazinin aloitettuani uneni muuttuivat yhtäkkiä musta-valkoisiksi. Itse asiassa väri oli tuhkanharmaa, täsmälleen samaa sävyä kuin tuntemukseni oli ollut Las Vegasissa, tuossa turmeluksen kaupungissa. Tietysti silloin ei ollut kysymys unesta, vaan tuntemus oli niin voimakas, että se oli ottanut minut valtaansa hereillä ollessani.

Nyt tuhkanharmaat painajaisuneni ovat unia, näen ja elän niitä nukkuessani yöllä, eikä niissä ole sitä todellisuutta tietenkään kuin oli kasinokaupungissa. Mutta tunnelma on erehtymättä sama. Paha. Unieni tapahtumapaikka on säännöllisesti Helvetti, tai Kadotus, tai Tuonela miksi sitä nyt voisi kutsua. Maanalainen luolamainen vainajien asuinsija joka tapauksessa. Se on matala ehkä puolitoista metriä korkea laakea luola jossakin kerrostuneessa kivilajissa. Pääkalloja ja luita näkyy satunnaisesti yksitellen, ei koskaan kokonaisina luurankoina. Ilmassa, jos se nyt ilmaa on, leijuu hiukkasia, jotka ovat kuin tuhkanpölyä. Mitään erikoista ei koskaan pelostani huolimatta tapahdu. Epämääräiset haamut vain liikehtivät, tuhkanharmaat, harmaahiuksiset kallot samanväristen viittojen avoimista yläosista näkyessä. Ne leijuvat ympäriinsä kuten tomuhiukkaset, eivät kävele eivätkä edes liikuttele luitaan.

Kahden viikon kuluttua käyn tapaamassa toistamiseen tohtori Ferreroa jolloin hän - tiedusteltuaan vointiani ja kuinka tulen toimeen - lisää Stelazin-annostuksen kahteen milligrammaan. Odottamatonta on se että tuon käynnin jälkeen uneni palaavat takaisin värillisiksi. Tätä en käsitä. Siinä on jotakin mystillistä. Joko uusi tabletti onkin vain tyhjää silmänlumetta jonka teho piti perustua luuloon, tai tohtorimme oli tehnyt minulle jonkin silmänkääntötempun jonka oli nyt peruuttanut? Tällaisia temppuja hänellä varmaan oli hihassaan lukuisa määrä. Tapauksen pohtiminen on minulle joka tapauksessa tervetullut lisätapa kuluttaa aikaani.

Ajankulusta minulla ei ole puutetta. Tunnit ja päivät lipuvat melkein huomaamattani. Ellei pöydälläni olisi viikon pino sanomalehtiä kun siivooja tulee, voisin vannoa että hänhän vasta kävi eilen, joko nyt taas? Päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia. Mahtaneeko kuukausista tulla vuosi ennen kuin olisin selvinnyt täältä matkoihini? En edes vaivaudu ajattelemaan mitään siihen suuntaan. Aika näyttäisi.

Aamulla kun herään, mikä tapahtuu yleensä säännöllisesti seitsemän aikaan, venyttelen ensin hiukan jäseniäni ja teen kierto- ja venytysliikkeitä kipeytyneen selkäni tervehdyttämiseksi. Se auttaakin, vaikka hitaasti. Juoksu, vaikka ei kai olekaan mikään selkäliike, tehoaa myöskin suurella liikkeen toistomäärällä.

Paljon juoksijoita tähän aikaan kiertää Condadon lenkkiä, jonka olen näin itse mielessäni nimittänyt. Se vaikuttaa kuitenkin pitkältä, ja kun sille on lähtenyt niin ei voi kääntyä kesken takaisin, vaan on mentävä ympäri koko laguunin. Sitä paitsi en pidä siitä, että reitti kulkisi vilkkaita katuja pitkin jossa turhan paljon joutuu ihmisten silmien kohteeksi. Oma lenkkini käy kohti Isla Granden lentokenttää puistomaisessa ympäristössä kiitoradan vierustaa, joskin viimeiset sadat metrit ovat ränsistyneen näköisellä teollisuusalueella.

Lenkiltä palattuani teen uskonnollisesti voimisteluohjelmani pidennetyn version. Kun sitten olen huoahtanut puolisen tuntia tai sen mikä on tarpeen hikoilemisen vähentämiseen jos ei tyystin lopettamiseen, menen suihkuun. Jos olen aikainen, niin lämmintä vettä ei hanoista kannata odottaa. Kylmäkin on kuitenkin suhteellinen käsite ja tropiikin kylmävesi saattaa ollakin juuri sopivaa.

Aamiaisella käyn jossakin monista kulman vaihtoehdoista. Toisinaan istahdan korkealle jakkaralle katuvieren cantinassa, jossa moni paikkakuntalainenkin käy. Kahvi on kitkerää ja tostada on kovakuorista ranskanleipää. Sen sisusta on melkein taikinaa, margariinin kanssa paksuina lohkoina polttopaahdettua. Mutta appelsiinimehu puristetaan tuoreista hedelmistä suoraan lasin. Seura on värikästä hyvin aikaisista tunneista alkaen. Maria on paikan hyllyväpyllyinen hoitaja, joka tuhkaa tippuva savuke suupielessään kääntelee tostadaa, ja jakelee aamun vitsit ja uutiset.

Paikallisväriä en tietenkään pane pahakseni, päinvastoin. Toisinaan kuitenkin elimistö vaatii muutakin kuin kitkerää kahvia ja palanutta tostadaa. Tällöin astun ilmastoituun konditoria naposteriaan, jossa leivontatuotteet ovat aina tuoreita, kahvi on tuoretta ja hyvää, purkkituoremehu halpaa, ja seura ikävää.

Tätä korvaa osin sanomalehti, jonka voi makunsa mukaan valita myytävänä olevien paikallisten painotuotteiden joukosta. On jopa yksi englanninkielinenkin, sekä yksi sensaatiolehti. Jälkimmäinen on rautavatsoille ainoastaan suositeltavaa, sillä siinä selvitellään yksityiskohdittain ja hyvälaatuisin valokuvin kaikki edellisen päivän ja yön aikana tehdyt veriset väkivaltatyöt. Suolistoa, aivokudosta ja muutakin sisempää anatomiaa voi tarkastella etusivun kuvista joka aamu. Eikä vuorokautta vanhempia kuvia tarvitse kahta kertaa painaa. Uutta kuvasatoa tulee joka yö.

Mies ampui naapurinsa, koska tämä soitti stereoitaan liian äänekkäästi. Kerrostalokaksiosta löytyi ruumis betonimöhkäleen sisään valettuna. Äiti löysi kaksi pikku poikaansa päät hajalle vasaralla hakattuna. Nuorukaisen palaneessa ruumiissa kaksikymmentäkolme puukonreikää. Silmäilen otsikoita.

Täällä ei ihmishengellä ole arvoa. Sadalla dollarilla voi palkata salamurhaajan tappamaan kenet hyvänsä. Kauppiaan joka oli myynyt sinulle pilaantuneita vihanneksia, naapurin joka oli puhunut pahaa sinusta, liikemiehen joka oli pettänyt sinua autokaupassa, poliitikon joka oli kilpailijasi.

Tai ihan muuten vaan. Jonkun joka oli ärsyttänyt sinua tekemättä mitään erikoista. Hetken mielijohteesta.

Alkukantainen kehittymättömyys jota luonnonolot ovat muovanneet, purkautuu aggressiivisuutena, väkivaltaisena hyökkäyksenä lähimmäistä kohtaan. Kun kuvittelen minkälaista olisi asua kuusikymmenasteisessa kosteassa saunassa sukupolvesta sukupolveen ilman mahdollisuutta jäähdytellä välillä, alan ymmärtää hieman kuinka kärsimätön, tuskastunut ja äkkipikainen seurauksista välittämätön luonne saattaa muovautua. Välinpitämättömyys on laajalle levinnyt. Kolme väkivaltaista murhaa päivässä kolmen miljoonan väestössä. Ei tarvitse olla asiantuntija todetakseen että se on pöyristyttävää. Murhien tekotapa varsinkin on yököttävän raaka.

Ei tällaista onneksi tapahdu minun kotimaassani, sanon tekopyhästi vierustoverilleni aamiaisella. Kyllä siellä ihmishenki on sille kuuluvassa arvossaan. Koskematon. Pyhä. Ei siellä ihmisruumiita paloitella kirveellä niin kuin karjaa teurastamolla.

Rajoittuneisuuden tilassani en tule ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Eikö kotimaassani tehdä neljä itsemurhaa päivässä nelimiljoonaisessa väestössä? Tämähän olisi suhteessa sama kuin väkivaltaisten murhien luku Puerto Ricossa? Mutta itsemurha, eihän...? Ovatko ne verrattavissa, tarkoitan murhahan on väkivaltainen rikos. Henkilö purkaa aggressionsa tappamalla lähimmäisensä, riistää hänen henkensä tyydyttääkseen omaa alkukantaista sisuaan? Itsemurhassahan henkilö omakätisesti riistää henkensä masennuksen tilassaan.

Mutta miksi? Siksi että häneltä on viety elämän säilyttämistahto? Eivätkö sen juuri vie ne ihmiset tai se ihminen jotka jatkuvasti purkavat häneen henkiset aggressionsa tyydyttääkseen omaa alkukantaista sisukkuuttaan?

Eikö kysymyksessä ole sama alkukantainen sisu joka johtuu ihmisen kehittymättömyydestä? Eikö se ole vain urautunut eri suuntiin ympäristöolosuhteitten erilaisesta vaikutuksesta? Tuskastuttavan kuuma ilmasto on edistänyt hyökkäävää, välitöntä, ruumiillista väkivaltaa, kun taas elintoimintoja hidastava kylmä ilmasto on edistänyt passiivista, välillistä, henkistä väkivaltaa. Päämäärä on sama. Lopputulos on sama. Sisuaggressio purkautuu. Lähimmäinen tuhoutuu. Sisu vahvistuu. On perverssi makuasia kumpi on sisukkaampi vaihtoehto, suoran toiminnan väkivalta vai 'rauhanomainen' henkinen väkivalta.

Ruumiillisen väkivallan välikappaleita ovat esimerkiksi puukot, kirveet, vasarat, kivet, vaijerit, ketjut, kädet, jalat ja niin edelleen. Henkistä väkivaltaa tehdään sanoin ja tuntein. Niihin kuuluvat pakottaminen, töykeys, röyhkeys, ylimielisyys, vähättely, vertailu, kateus, ahneus, halventaminen, panettelu, kiihtyminen, tuohtuminen, vilpillisyys, nimittely, luokittelu, samaistaminen, ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Jos näille pitäisi keksiä yhteistä nimeä, joka kattaisi tämän luettelon ja monet muut mahdolliset aiheet, mitä siitä on jäänyt pois, niin hakematta tulee mieleen sisu. Ne ovat sisukkuutta. Rakkaudettomuutta.

Ruumiillinen väkivalta on tavallaan käsin kosketeltavaa, aineen ja siis esineen väkivaltaa. Tätä vastaan ihminen voi suojautua linnoittamalla talonsa omaisuutensa suojaksi ja palkkaamalla henkivartijoita ruumiinsa puolustajiksi. Myöskin laki ja yhteiskunta ovat hänen puolellaan.

Hyökkääjällä on täten myöskin selvät pelisäännöt. Kun hän joutuu kiinni - ja moni tarttuu lainvartijan haravaan - niin laki määrää tarkoin minkälaisen rangaistuksen tuomioistuimen tulee määrätä.

Rangaistuksensa kärsittyään hänen omatuntonsa on virallisesti pyyhitty puhtaaksi ja hän voi halutessaan ryhtyä uuteen elämään - tai uuteen rikokseen - ilman menneisyyden painolastia. Täten voisi väittää että aineellinen, ruumiillinen väkivalta mukaan lukien, ei ehkä aiheuta tekijälleen pysyvää henkistä rappeutumista. Yhteiskunta pystyy siksi pitämään sen hallinnassa, toisin sanoen jatkamaan normaalia toimintaansa, elämää.

Henkisen väkivallan suhteen tilanne on toinen, epämääräinen.

Eräissä kehittyneemmissä yhteiskunnissa saattaa joitakin henkisen väkivallan muotoja olla sisällytettynä rikoslakiin, mutta yleensä on kysymys mielipidetason asioista. Saattaa olla perusteltua sanoa että lähes kaikki henkisen väkivallan harjoittajat pääsevät rikoksesta lähimmäistään vastaan ilman laillista edesvastuuta. Tässä juuri onkin ansa, johon sisuhenkilö itsensä lyhytnäköisyydessä heittää.

Houkutus saattaa olla suuri, tilaisuus otollinen eikä ilmeistä kiinnijoutumisen pelkoa olemassakaan esimerkiksi ollessa kahden kesken kotona pienen lapsen kanssa. Ei todistajia. Vaikka ei olisi mitään aihettakaan, niin se täytyy sanoa. Ilkeys lipsahtaa suusta vastustamattomasti, melkein huomaamatta. Sisuaggressio on purkautunut henkiseksi väkivallaksi, ja hetken voitonriemun jälkeen kaikilla on paha olo.

Paha olla aluksi, mutta vähitellen pahan olon saamiseksi tarvitaan suurempaa ja suurempaa väkivaltaa. Sisu vaatii enemmän. Näin sitten kotona, koulussa, kaupoissa, toimistoissa, tehtaissa, sairaaloissa, ravintoloissa, joka paikassa saattaa syntyä kilpailua siitä kuka on sisukkain. Sillä jokainen sisukas ihminen haluaa alistaa toisen. Alistaminen on sisun korkein päämäärä ennen lopullista tuhoamista. Jokainen alistettu pyrkii vuorostaan alistamaan heikompiaan. Henkinen väkivalta käy kovaksi ja leviää.

Se on kuitenkin rikos ihmisyyttä vastaan siinä kuin ruumiillinen väkivaltakin ja aiheuttaa henkistä painetta. Paineen suuruus riippuu henkilön kulloisestakin lisääntyvän rappeutuneisuuden asteesta. Joka tapauksessa syyllisyyden tunto lisääntyy jatkuvasti joka solvauksella, joka töykeydellä. Eikä sitä ole helpottamassa lain tuomio joka sitä saattaisi välillä keventää.

Sisuihminen joutuu omaksi uhrikseen. Yhteiskunnan tuomion puuttuessa hän joutuu epätietoisuuteen ja menettää vähitellen todellisuudentajunsa. Lopulta hän rappeutuu kokonaan koska hänen elämänsä tarkoitus häviää.

Mikä on elämä ilman tarkoitusta? Mitä on mikään, jolla ei ole tarkoitusta? Rappeutunut yhteiskunta joka sisullaan tuhoaa toisensa ja itsensä?

Haen toisen pahvimukillisen cafe con lecheä ja käännän ilmoitussivun: Asuntoja vuokrataan... Lopetan kahvinjuontini, ryppyän pahvimukin paperilautaselle joka on edessäni ja työnnän koko astiaston pöydän päässä olevaan roskapönttöön.

Taittelen sanomalehden kainalooni ja suuntaan bussipysäkille. Lehdessä ollut ilmoitus oli muistuttanut minua konsertista joka olisi samana iltana, ja johon Rosa oli lupautunut lähtemään kanssani. Nyt oli lähdettävä ostamaan lippuja että sisäänpääsy varmistuisi. Rosan ohjeita muistellen nousen tuliterään linjuriin, nimenomaan ei numero yhdeksään eikä yhteentoista. Pudotan kaksikymmentäviisisenttisen rahastusautomaattiin ja käyn peremmälle.

Kovamuoviset istuimet ovat hieman kolkon näköiset, mutta mukavat. Pehmeät istuinpinnat eivät täällä menestyisi, sillä suolainen hiki joka pursusi matkustajien selkämyksistä perstutti materiaalin kuin materiaalin ennätysvauhtia. Sitä paitsi vandaalien puukot eivät leikanneet yksinkertaista muovipenkkiä niinkuin pehmustettua.

Tehokas ilmastointi työntää suulakkeista viileää ilmaa, jota valmistuu takaosan koneessa. Kun astun ulos kadulle Padinin tavarataloa seuraavalla pysäkillä, silmälasit höyrystyvät kosteassa lämmössä. Ohi ajaessa olin jo nähnyt rakennuksen johon ilmeisesti olin matkalla. Kaunotaiteiden Keskus on uusi, arkkitehtuuriltaan trooppisvaikutteinen rakennus jossa sekä teatteri että sinfoniaorkesteri pitävät muiden ohella päämajaansa. Sen marmorisessa ala-aulassa sijaitsevat lipunmyyntiluukut kuhunkin osastoon. Onnistun odotusten mukaisesti ja poistun kaksi lippua illan konserttiin taskussani.

Kun lähdön hetki lähestyy, Rosa ilmestyy asunnolleni. Olen iloisesti yllättynyt kun näen hänen päällään valkoisen hamepuvun. Olen tottunut näkemään häntä vain farmarihousuissa tai Bermuda-shortseissa, en hameessa koskaan ennen. Hyppäämme kulman taksiin ja ajamme kohti Kaunotaiteiden Keskusta. Illan solisti on kuuluisa pianisti ja autojonot, jotka pyrkivät samaan päämäärään, ovat pitkät.

Aikaa ei ole liiemmälti konsertin alkuun kun viivyttelemättä astelemme sisään. Ajan tiukkuutta ei lievitä se että kuulen oppaan ohjeet väärin enkä kysy kumppaniltani, vaan menemme ensin väärään osastoon. Tuskin olemme vihdoin päässeet omille paikoillemme, kun valot jo alkavat himmetä.

Olen elementissäni. Vilkaisen Rosaa joka hymyilee vakuuttavasti. Hän itse on edustavan näköinen puvussaan ja ammattiylpeydellä tehdyssä make-upissaan sekä hillityssä kampauksessaan. Keskityn kuuntelemaan musiikkia joka alkaa tulvia salin etuosasta. Ensin on vuorossa tavanomaisia verryttely- tai täytekappaleita jotka orkesteri soittaa.

Yleisön mielenkiinto kohahtaa maksimiinsa kun illan solisti saapuu lavalle. Kuubalaisamerikkalainen maestro Horacio Gutierrez soittaa Rahmaninoffin pianokonserton, sen pitkän joka alkaa taa-tata-taa-tata-tata-taa. Vaivun ekstaasiin muiden mukana.

Ilta on mieltäylentävä ja poistumme jännittynyttä hyväksyntää musiikin kaikkivoipaisuudesta hyreksivän väkijoukon ympäröimänä konserttitalon ulko-ovelle. Tästä toiset lähtevät etsimään pysäköityjä autojaan ja me erkanemme heidän seurastaan mennäksemme kadulle metsästämään taksia. Sellaisen vinkkaammekin alas hetimiten. Rosa antaa ajo-ohjeen. Hienotunteisesti en seuraa kadunnimikilpiä vaan keskustelen häneen päin kääntyneenä. Olen nimittäin vaistonnut että Rosa aristaa jotenkin asuntoansa, tai osoitettaan.

Hänen jännityksensä nousee silminnähden kun ajamme omakotitalojen reunustamaa kapeaa katua. Talot ovat tilavannäköisiä ja siistejä, ihmisiä istuskelee jutellen ja virvokkeita nauttien patioilla ja parvekkeilla. Vihdoin auto pysähtyy. Rosa vilkaisee minuun ja tuskin kuuluvalla äänellä sanoo sen olevan sisarensa talon. Toivotamme hyvää yötä, Rosa poistuu ja minä lähden taksilla jatkamaan matkaani hotelliin. Liikkeelle lähtiessämme näen Rosan kävelevän hitaasti sisään talon rautaisesta pääportista ja tervehtivän patiolla olevia ihmisiä. Olen tunnistavinani Rosan kuvauksista hänen sisarensa ja veljensä.

Palaamme Kaunotaiteiden Keskukseen Rosan kanssa yhdessä vielä kerran. Rosalla on silloin tuo sama puku päällään. Hän vaikuttaa hiukan epävarmalta odottaen arasti kuinka suhtautuisin asiaan. Hänen epävarmuutensa haihtuu kuitenkin pian kun katson häneen niin hyväksyvästi kuin osaan.

Ääneen sanon olevani iloinen siitä että hän haluaa tehdä oloni niin mukavan kotoiseksi että panee saman puvun kuin edelliselläkin kerralla, ettei minun tarvitse vierastaa. En tiennyt silloin että hänellä ei ollut toista pukua, ja tämänkin hankkiminen oli ollut epävarmaa aivan viime hetkeen asti. Nyt kuitenkin on sivuseikka mitä Rosalla on yllään, sillä lavalle tulee nousemaan itse Yehudi Menuhin. Tämä kerran-elämässä-tilaisuus ei tulisi ehkä toistumaan koskaan. Korotetuista lippujen hinnoista huolimatta sali on täynnä. Kansa kihelmöi odotuksen tunnelmissa.

Kohu nousee valtavaksi pauhinaksi kun sivuovesta lavalle astuu pienikokoinen, kaljuuntuva intialainen. Vaatimattoman näköinen mutta maagisen viulunsoittotaidon omaava mies.

Maailman paras? Se ei ole tärkeää. Hänellä ei ole mukanaan viulua, vaan suurikokoinen kunniataulu, jonka hän ensin luovuttaa puertoricolaiselle muusikkoystävälleen, jonkun aikaiselle säestäjälleen. Yleisö nousee seisomaan suosionosoitusten vetämänä. Molemmat miehet poistuvat, ikääntynein mutta määrätietoisin askelin.

Mestari palaa lavalle yksin. Nyt hänellä on viulu mukanaan. Stradivarius, kuiskaa joku.

Empimättä hän käy suoraan asiaan. Bachia on ensin ohjelmassa barokkiorkesterin kanssa, jossa on pelkkiä jousisoittimia. Orkesteria täydennetään kokonaiseksi sinfoniaorkesteriksi, ja partituurit vaihdetaan Brahmsin viulukonsertoksi.

Epäusko heijastuu jonkun kuulijan kasvoilta, onko tämä totta? Itsekin tunnen ikään kuin leijuvani untuvapilvien tuolla puolen kunnes suosionosoitusten ukkosmyrsky läjähtää korvin. Kolme ylimääräistä joutuu mestari soittamaan ennenkuin kansa päästää hänet rauhaan.

Vielä viimeisten aplodien myötä yleisö kurkottaa haltioissaan kuin kaikki haluaisivat koskettaa häntä. Hän on koskettanut heitä soitollaan.

Kuinka hän voi soittaa noin? Syntymässä saatua lahjakkuutta? Mutta sen jälkeen lienee kysymys loputtomasta työstä, harjoittelusta. Mikä on saanut hänet tekemään niin paljon työtä koko ikänsä? Oliko se hänen sisukas kunnianhimonsa, joka vaati että hänen pitäisi olla parempi kuin kukaan muu? Kuuluisampi kuin muut? Ansaita enemmän rahaa kuin muut’?

Tuskin. Maailmassa on lukematon määrä sisukkaita ihmisiä, joilla oli sama päämäärä. Jotka ovat lahjakkaita ja tekevät työtä. Silti kukaan ei soita niinkuin hän. Kenenkään soitto ei kosketa ihmisiä niin kuin hänen soittonsa. Miksi?

Ehkä siksi että hän rakastaa itse soittamista, musiikkia. Soittaessaan hän toteuttaa itseään, on oma itsensä. Hän kehittää soittoansa paremmaksi väsymättömällä harjoittelulla koska musiikki on hänen elämänsä. Hän kehittää elämäänsä paremmaksi sisuttomasti, rakkaudella. Sisuttomuudesta johtuen hänessä ei ole jännitystiloja, ei pelkoja eikä paineita. Siksi hän on täysin vapaa tekemään parhaansa joka kerta, luulen. Rakkaus hänen soitossaan on se taiturimaisen tekniikan lisänä oleva piirre, joka tekee sen erilaiseksi, joka koskettaa.

Kolmatta kertaa Rosa ei lähde mukaani. Joko hän on saanut tarpeekseen klassillisesta musiikista tai tilaisuuksien ilmapiiristä, mutta joudun menemään yksin. Arvelen kuitenkin että syynä on se että hän ei kehtaa kolmatta kertaa näyttäytyä samassa puvussa. Minuahan se ei haittaisi, mutta Rosa on järkkymätön. Jostain syystä hän ei myöskään voi ostaa uutta. Hänen pakkomielteensä ovat housut, farmarit eritoten. Pelkääkö hän kantaa hametta?

Vaikka omasta ajankulustani en olekaan huolissani, olen varta vasten kysynyt tohtorilta kuinka olisi autonajon kanssa. Katsooko hän että lääkityksestäni olisi jotakin estettä siihen että vuokraan auton? Hän ei näe mitään muuta kuin myönteistä, hyvää ajankulua ja, hän käyttää sanaa terapiaa, olisi ajelu kauniilla maaseudulla.

Sen sijaan hän pitää hyvänä ajatuksena sitä että jättäisin lentokoneen toistaiseksi, ei ainakaan mihinkään pitemmälle, hän sanoo merkitsevästi. Luulen ymmärtäväni täsmälleen mitä hän tarkoittaa, enkä ollut itse lentämisestä edes mitään tiedustellutkaan.

Yksin minulla tuskin olisi haluja lähteä autoilemaankaan, ja tiedusteluni sen suhteen onkin liitettävissä suunnitelmiini pitää yllä Rosan mielenkiintoa. Hän on ylittänyt odotukseni, kun ajattelen esimerkiksi sitä että hän usean viikon aikana toi kotona laittamaansa aamiaista kuumine kahveineen minulle ennen töihin lähtöänsä. Hänen täytyi nousta ylös aikaisin sitä laittamaan, kävellä bussipysäkille, ajaa täydessä bussissa aamuruuhkassa, kävellä vielä useita kortteleita hotelliini ennen kuin voi muutamaksi minuutiksi istahtaa. Sitten takaisin bussiin ja kotiin pukeutumaan töihin lähtöä varten, ja niin edelleen.

Näin hän ainakin sanoi tekevänsä. Vaikkei se olisikaan ollut kirjaimellisesti totta, niin pidän silti arvossa hänen huolenpitoaan. On se ainakin yhden viikonlopun autovuokran arvoinen, ajattelen.

Rosa innostuu ehdotuksestani sanoinkuvaamattomasti. Hän sanoo, sikäli kuin ymmärrän, että hänellä on ajokortti oikeastaan, mutta että hän tarvitsee harjoitusta. Niinpä sitten viikonlopun saapuessa minulla on vaaleansininen Colt varattuna.

Lauantaina emme kylläkään kovin kauaksi ehdi. Rosa on oppaana kun puolen päivän maissa lähdemme autoilemaan pilvenpiirtäjien reunustamaa Fernancos Juncos-valtaväylää, sitten käännymme vasemmalle kehätietä numero kolme. Tätä ajelemme ehkä kymmenen kilometriä itäänpäin ja tulemme Rosan suunnittelemaan kohteeseemme. Uuteen ostoskeskukseen!

Iltapäivällä emme kuluta polttoainetta, sillä eihän hyvää päivää voi tuhlata kun kerran liikkeetkin ovat auki. Huomenna olisi aikaa turhanpäiväiseen ajeluun. Myymälöiden sulkemisaika on käsillä ennen kuin olemme valmiit lähtemään pois.

Rosa on taas löytänyt joitakin pikkuasioita, pääasiassa farmarihousuja ja puseroita, joita autan häntä kantamaan autoon. Hänen kasvonsa loistavat tyytyväisyydestä: näin hän on nähnyt muiden käyvän ostoksilla, autolla johon mahtuu paketit ja pussit, ja joka näyttää hyvältä. Pysäköintialueella hän vilkaisee vielä ympärilleen, ja toteaa hyväksyvästi muitakin pariskuntia samanlaisissa askareissa. Rosan päivä on täydellinen, hän on samanlainen kuin muutkin!

Jo hiljentyneeltä pysäköintialueelta ulos kadulle ajaessani olen vähällä törmätä vasemmalta kovaa vauhtia porhaltavan pakettiauton kylkeen, mutta viiveellinen jarrutukseni tulee juuri ajoissa ja hurjastelija kiertää vaivattoman näköisesti keulamme. Minä kuitenkin hieman säpsähdän tapahtumasta. En ole aivan oma itseni. En huomaa ympärilläni tapahtuvia asioita niinkuin ennen, eikä tieto kulje sisässäni nopeasti.

Refleksini ovat hitaanlaiset. Kuitenkin tohtorimme oli luottanut minuun. Hänen myönteinen asenteensa osoittautuukin vähitellen oikeaksi. Joutuessani liikenteessä jatkuvasti harjoittamaan valppauttani, se alkaa palautua siinä määrin, että varovaisesti operoimalla selviydyn vahingotta.

Oikea ulosmenotie väylältä löytyy Rosan etusormen osoittamana ja ajan muutaman korttelin minulle täysin vieraalta näyttävässä ympäristössä, kunnes Rosa kehottaa pysäköimään. Huomaan olevani saman talon edessä, josta olin hänet puolipäivissä noutanutkin. Olin vain ajanut kartan mukaan omin päin ja toiselta suunnalta. Osoitteen oli Rosa antanut aamulla puhelimessa kun olin ilmoittautunut palvelukseen auton kanssa.

Rosa oli ollut saapuessani hiukan hämillään, mutta minä en sanallakaan maininnut siitä ilmeisestä tosiasiasta että paikka ei ollut puolta kilometriä lähempänä kerrostaloa, jossa hän oli sanonut asuvansa. Tosiasiassa en ollut edes hämmästynyt. Kaikennäköisin tekosyin ja verukkein ja selvästi häpeissään asuntonsa loistokkuuden puutteesta hän pyysi minut sisään. Se ei ollut kerrostalo, vaan sama talo jonka edessä Rosa oli hypännyt taksista Kaunotaiteiden Keskuksen konsertista ensi kerran palatessamme.

Talo on suuri tiilikattoinen ja valkoiseksi rapattu. Sen etuosassa on tilava patio, jota rajoittaa pilarista pilariin kulkeva takorautainen kattoon asti ulottuva aitaus. Kun puolitoista metriä korkean kadunreunusaidan portista on käyty sisään pihalle, on vastassa tuon pation täysikorkea vahvasti raudoitettu ja vielä tukevilla ketjuilla ja riippulukoilla varmistettu sisäänkäynti.

Ennen sisäänkäyntiä Rosa kuitenkin kääntyy vasemmalle ja kävelee talon seinustaa pihan perillä olevaa lisärakennusta kohti. Hän kiipeää kapeat avoimet sementtirappuset toiseen kerrokseen ja avaa oven kahden lukon takana olevaan kotiinsa.

Kun seuraan häntä rappusten yläpäässä olevalta tasanteelta ovesta sisään, on vastassani pieni korkea huone. Sen takaosasta on noin yksi kolmasosa erotettu baaritiskillä keittiöksi. Etuosa on living, kuten Rosa sanoo, olohuone. Olohuone on noin kolme metriä leveä ja kaksi metriä syvä ovesta baaritiskiin.

Vasemmalla puolella seinävieressä on kahdenistuttava, kiiltävällä muovilla päällystetty epämukavannäköinen sohva. Oikealla seinällä on yksi nojatuoli samaa tyyliä kuin sohva, sekä radio-levysoitin kaksine kaiuttimineen.

Baaritiskin takana vasemmalla on lattialla seisova jääkaappi, sen vieressä sähköhella neljine levyineen ja vihdoin tiskipöytä. Torakat tekevät yksittäissyöksyjä hellan ja tiskipöydän välisestä maastosta.

Tiskipöytään rajoittuen oikealla on vielä jonkinlainen työpöytä jonka alaosa on täynnä kaappeja, samoin kuin sen yläpuolella oleva tila. Seinillä on huolimattomasti levitetty joskin hyvällä maulla valittu tapetti. Katosta tippuu valkoista rappausta.

Seinällä sohvan yläpuolella on joitakin valokuvia kehyksissään. Kuvia on myös sohvan vieressä sen jatkeena olevalla pöytätasolla. Katselen kuvia joita Rosa tulee viereeni innostuneena esittelemään. Siinä on muutama mustavalkoinen suurennos hänen mannekiinikurssinsa päättäjäisnäytöksestä monta vuotta sitten.

Rosa syöksyy äkkiä viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä kaapin päältä löytämänsä pölyisen diplomin katseltavakseni. Myös hänellä on jonkinlainen puusta ja metallista valmistettu kolmekymmentä senttimetriä korkea palkinto ja siihen liittyvä kunniakirja samalta kurssilta. Ne oli hänen mukaansa annettu kurssin parhaalle.

Rosa on ehdottomasti sitä mieltä, että mallikuvat täytyy olla mustavalkoisia. Vasta myöhemmin ymmärrän syyn: mustavalkoisessa kuvassa hänen ihonvärinsä tummuus ei ole niin silmiinpistävä kuin värikuvissa.

Muutamassa värikuvassa Rosan ja muiden kanssa on komea mies joka näyttää jotenkin tutulta. Onko se...? Julio Iglesias, tuo maailmankuulu espanjalainen laulaja joka sanoittaa ja säveltää suuren osan ohjelmistostaan. Jonka viisaita lauluja tulee radiosta kymmenittäin joka päivä.

Rosa selittää että kuvat on otettu Caribé Hiltonissa, jossa hän oli jollakin tavalla avustamassa Julion show'ta. Hän korostaa että koskaan eivät he olleet kahden kesken, vaan aina oli joku muukin läsnä!

Hän olisi päässyt mukaan kiertueelle kuukausipalkalla jonkinlaisena avustajana, mutta ei välittänyt lähteä! Rosalla on pientä katumusvivahdetta tai nostalgiaa äänessään.

Mielikuvitukseni jättää minut puolitiehen yrittäessäni edes arvella minkälaisen suunnitteluprosessin ja uskaliaan strategian Rosa oli toteuttanut päästäkseen elämänsä päämäärään: samaan valokuvaan Julio Iglesiaksen kanssa!

Ruokapöytää markkeeraavan baaritiskin oikea pää ei ole kiinni seinässä vaan siinä on kulkutie keittiön puolelle. Tästä kohtaa menee myöskin ovi makuukamariin. Sitä Rosa esittelee jotenkin kiireisesti, seisaaltaan. Oikealla on pieni pukeutumispöytä joka on täynnä pikkutavaraa.

Pöydällä on myöskin loistevalon ympäröimä suurentava peili kehyksillä matalaan laatikkopöytään kiinnitettynä. Muistan nähneeni samanlaisen erään vancouverilaisen ilotytön boksissa; hänelle huolellisesti toteutettu ehostus oli elinehto.

Kun nurkassa on vielä vaatteitten peittämä tuoli ei huoneessa jääkään tilaa muulle kuin kapealle sängylle. Ylpeänä Rosa kuitenkin esittelee ilmastointilaitetta joka roikkuu ikkunaluukun alaosassa. Sitä hän ei sano ääneen että koska laite kuluttaa niin paljon sähköä, hänellä ei ole varaa pitää sitä päällä. Tärkeää on se että voi sanoa että hänen huoneistossaan on ilmastointi. Rosa on huomannut ajat sitten että se tekee oivallisen vaikutuksen keskustelukumppaneihin.

Vielä kun mainitaan verhon takana oleva suuri vaateripustamo, ei jäljellä ole kuin ovi sisääntulo-oven vieressä. Siitä pääsee pesuhuoneeseen joka on vaatekomeron peräseinän takana. Siellä on tavalliset laitteet, sekä suihkukoppi, joka on verhon muusta kylpyhuoneesta erottama.

Paitsi kahta puhelinta, toinen makuuhuoneessa ja toinen keittiössä noin kolme metriä toisistaan, olin paikan erikoispiirteenä aistinut jonkinlaista hermostuneisuutta. Neuroottinen ilmapiiri tuntui selvänä makuuhuoneessa.

Kun katsahdan kylpyhuoneen verhon taakse, jähmettyy suihkusuojaa sivuun vetävän käteni liike paikalleen. Seinää vasten pystyssä lattialla on kymmenen senttiä korkea kuva ja sen edessä tuli.

Katoliseen uskonnon harjoittamiseen kuuluu kynttilän sytyttäminen tällä tavalla pyhimyksille, vainajille ja niin edelleen, kynttilä asetetaan Neitsyen kuvan eteen.

Katson Rosan pyhimyskuvaa. Siinä on vaaleatukkainen ja vaaleapartainen mies lievästi kyyristyneessä asennossa oikeassa kädessä miekka kohotettuna iskuun. Hänen toinen jalkansa on kohotettuna myöskin niin että se muodostaa suoran kulman polven nivelestä. Jalan alla on nelinkontin sivulle katsova kuin armoa aneleva alistettu mies ruskeassa kaavussa. Kuka on Rosan pyhimys? Alistaja? Masentaja? Sisu?

Ja kuvan edessä ei pala kynttilä vaan öljyssä kelluva sydän joka palaa jatkuvasti, sisukkaasti. Onko Rosan Herra Saatana? Odotan hetken että kiihtyneet elintoimintoni palautuvat ennen kuin käännyn poispäin ja kävelen ulos olohuoneeseen. En puhu näkemästäni mitään. Rosa keittää kahvit.

Rosa ei koskaan esittele minulle vastaostettuja vaatteita. En tiedä miksi hän lainaa niitä uutena jollekin ystävättärelleen ja vasta sen jälkeen voi itse pukea ne päällensä.

Myöhemmin tulen tietämään, että hänellä on useita ystäviä, hänen itsensä alistamia, eli auttamia kuten hän nyt auttaa minua! Hän on heidän papittarensa? Siksi puhelimet? Kaksi. Siksi kiire kotiin, jos jokin heistä soittaa? Ja puhelin soi. Toisinaan hän saattaa viettää koko illan puhuen puhelimeen, vain asiakas vaihtuu tunnin välein.

He saavat tukea Rosalta, Rosa saa jotakin heiltä. Mutta mitä? Aineellisen korvauksen merkkejä ei näy missään vaikka hän toiveikkaaseen sävyyn kertookin eräästä varakkaasta rouvasta ja hänen kauniista autostaan. Näyttää siltä, että hänelle riittää tyydytys toisten alistamisesta. Hänen Sisunsa vaatimus omasta ylemmyydestä tulee täytetyksi.

Rosa ehdottaa että lähtisin lepäämään, ja ajelen takaisin hotelliini välillä karttaa vilkaisten. Tulen Ponce de Leon Avenidalle ja helpotuksesta huokaisten ajelen länteen päin. Tie Miramariin on selvä ja yllättävän lyhyt näin auton ratista arvioituna. Pysäköin viikonlopun autioittamalle kadulle ja astelen huoneeseeni. Käyn suihkussa ja menen sänkyyn. Tuskin olen silmiäni kunnolla ummistanut kun ovelta kuuluu määrätietoista koputusta. Katson kelloa, olen nukkunut kolme tuntia.

Rosalla on nälkä. Hän ei kuitenkaan halua lähteä ravintolaan vaan minä noudan kulman ravintolasta kaksi ruoka-annosta á la calle, ulosvietäväksi.

Rosa on pahalla päällä ja kärttyinen kun kahdenkymmenen minuutin kuluttua palaan huoneeseen. Hän heittelee tavaroita ja kiroilee ja liikkuu kärsimättömänä. Nopeasti revitään paperipussit auki ja alumiiniastioista kuumaa ruokaa lautasille. Rosa hotkii kuin ajokoira ja vähitellen hänen ilmeensä alkaa palautua inhimillisemmäksi.

Kun hän lipaisee huuliaan syötyään vielä puolet minunkin annoksestani on hän hymyilevä ja elämään tyytyväinen. Hän pötkähtää sängylle pitkäkseen, kun minä valitsen televisiosta ohjelmaa. Pari tuntia hän lojuu välillä torkahdellen sängyllä. Minä katselen tuolissa istuen televisiota. Sitten hän ilmoittaa ylös nousten lähtevänsä kotiinsa. Tavataan huomenna.

Jo ennen puolta päivää olemme puhelimessa päässeet sopimukseen siitä että yhdeltä ilmestyisin hänen asunnolleen auton kanssa. Aikaisemmin emme voineet lähteä koska Rosalla oli joitakin tärkeitä menoja.

Pian tuon määräajan jälkeen ajelemme moottoritietä viisikymmentäkaksi San Juanista etelään. Tie on uusi, kolme, paikoin nelikaistainen kumpaankin suuntaan, kapenee sitten kauempana maaseudulla kaksikaistaiseksi. Olemme ajaneet parikymmentä kilometriä kun Rosa alkaa kärttää kuljettajan paikalle. Ajan sivuun ja vaihdamme.

Rosa lähtee ajamaan. Epävarmasti ja hapuillen. Edistymme kuitenkin, kunnes takapeiliin ilmestyy poliisiristeilijä. Silloin Rosa alkaa jännittää niin että ajamisesta ei tule mitään. Auto alkaa heittelehtiä puolelta toiselle käyttäen koko kolmimetrisen kaistan. Rosan hermot pettävät ja hän ajaa sivuun ja pysähtyy. Poliisiauto ajaa sivulle ja virkapukuinen lainvartija pyytää nähdä Rosan ajoluvan. Löytyyhän se, mutta poliisimies nyökkää minuun päin ehdottaen että minä ajaisin. Vaihdammekin taas.

Parikymmentä kilometriä etelään tulemme Cayey-nimiselle paikkakunnalle jossa käännymme moottoritieltä vasemmalle, kohti Guayamaa. Tie on mutkaista ja kapeaa, hyvin kaunista. Taas Rosa alkaa inttää että hän haluaa ajaa.

Pysähdyn tien sivuun ja vaihdamme. Mutkaisella tiellä Rosa ei kuitenkaan saa pyöritellyksi rattia tarpeeksi nopeasti, tai hän kääntää sitä liian hitaasti. Auto kyllä tekee periaatteessa mutkia niin kuin tiekin, mutta ei samoja mutkia, ei samoissa kohdissa. Rosa hikeentyy, hiljentää. Takana tulijat alkavat soitella torvea. Rosa hiiltyy ja pysäyttää keskelle tietä. Vaihdamme kuskia viimeisen kerran sinä päivänä.

Minä kehun että kyllä ei se hullummin mennyt. Rosa puolustelee sillä että hänellä ei ole kuin opettelulupa! Hänen hienosteluhalunsa, sisunsa oli estänyt varoittamasta minua siitä, että hän ei ollut ajanut autoa koskaan ennen!

Tuskin olen ajanut kahtasataa metriä, kun jo olen unohtanut koko tapauksen, mutta Rosan päivä on epäonnistumisesta pilalla. Hän suorastaan säteilee ärtymystä ja tihkuu sydämistynyttä sisua. Ainoastaan silloin kun vilkaisen hänen suuntaansa, hänen kasvoilleen leviää enkelimäinen, onnellisen autuas hymy. Maailman paras näyttelijä? Uskooko hän todella voivansa saavuttaa elämänsä täyttymyksen teeskentelemällä jotakin muuta kuin on? Eikö toisten jäljitteleminen ja oman itsensä tukahduttaminen ole läpinäkyvä, epäonnistumaan tuomittu yritys jota monet sanovat elämäksi?

Rosa ei ymmärrä mikä saattoi olla vikana. Olihan hän nähnyt sadat kerrat jonkun ajavan autoa elokuvissa, televisiossa. Autoa ajavista ihanista ihmisistä oli ollut kuvia naistenlehdissä. Näkihän hän autoja ajettavan kadulla ja teillä kaiken aikaa. Hän oli jopa istunut vieressä tarkkaillen kun joku toinen oli ajanut.

Vaikka hän nyt yritti jäljitellä ajamista, se ei riittänytkään. Hänen pitäisi se itse oppia. Hän ei voinut teeskennellä ajavansa liikkuvaa autoa. Voiko sitä? Voiko elämää teeskennellä?

Kapea, mutkitteleva tie saa minut unohtamaan kaiken muun. Ajan rauhallista vauhtia nauttien idyllisestä postikorttimaisemasta johon tie näyttää johtavan. Kun olemme kiivenneet ylemmäksi Cayey-vuoren rinnettä, pilkahtelee oikealta puolen henkeäsalpaava näköala alas laaksoon. Pieni joki luikertelee sen pohjaa seuraten. Punakattoisia valkoiseksi rapattuja pikkutaloja on pienissä rykelmissä kukkivien hedelmäpuiden keskellä.

Olikohan tohtori Ferrerolla tämä tie mielessään silloin kun hän sanoi että ajelu maaseudulla tekisi minulle hyvää? Luonnon kauneus pursuaa tuulilasin läpi. Turvassa auton sisällä koen hiljaista onnellisuutta joka haihtuu vasta kun ajamme alas vuoren toista rinnettä lähellä Guayamaa puoli tuntia myöhemmin.

Guayamassa on fiesta. Puistomaiselle kaupungin aukiolle on kokoontunut satoja ihmisiä. Markkinakojuista myydään ilmapalloja, nukkeja, leikkikaluja, juomia, jos jotakin. Kauempana on pystytetty lava jolla teatteriseurue esiintyy. Ohjelmassa on humoristisia kansantansseja ja laululeikkejä ilmeisesti paikkakunnan perinteitä ilmentäen. Rosalla on kuitenkin kiire, emmekä ehdi jäämään pitemmäksi aikaa.

Seitsemänkymmenen kilometrin ajo on tuonut meidät saaren poikki sen eteläiselle Karibianmeren rannalle. Käännymme länteen vievää rantatietä kohti Salinasia. Sitten on edessä moottoritien sisäänajotie. Vaikka vaihtoehtoisia reittejä onkin, niin Rosan kiireen takia valitsemme moottoritien. Usealla tullikioskilla pysähdyttyämme lähestymme pian San Juania. Viimeisenä yrityksenäni kiireen hillitsemiseksi ehdotan kuvaustaukoa liikennetaulun ennakoimalla levähdyspaikalla. Tämä sopiikin. Rosa haluaa ottaa minusta valokuvan, jossa seison toinen jalka turvakaiteen päällä. Mieleeni tulee Alistaja. Mitähän Rosalla on mielessä?

Jätän Rosan asuntonsa portille ja ajelen yksikseni hotelliini. Lyhyydestään huolimatta matka on ollut rasittava ja kaadun uupuneena sängylle. Tuota pikaa olen sikeässä unessa.

Näin aika kuluu. Viikolla soitellessa ja käydessä. Viikonloppuina lauantait ostoksilla, sunnuntait miten mikäkin. Toisinaan vuokra-autolla maaseutua kiertäessä. Toisinaan Rosan soittoa odotellessa.

Arkipäiviksi olen keksinyt uuden harrastuksen. Yritän järjestellä myllertäviä tulevaisuuden ajatuksiani suunnitelmiksi siitä mitä aion tehdä. Minusta tuntuu että jotakin pitäisi tehdä, koska on epävarmaa kuinka kauan joudun viipymään. Rahani eivät tulisi kestämään ikuisesti. Niinpä olen saanut oivan tuuman tutkia keinottelevaa valuuttakauppaa. Valmisteluna tähän olen seurannut Wall Street Journalista kansainvälisten valuuttamarkkinoitten liikkeitä. Mielenkiintoni kohteena on Kanadan dollarin kurssi etukäteissopimuksissa. Seuraan tilannetta päivittäin saatavilla olevat tiedot graafisesti rekisteröimällä.

Yksi tällainen termiini etukäteissopimus on sadantuhannen Kanadan dollarin arvoinen, joten yhden pisteen muutos kurssissa merkitsee kymmenen dollarin voittoa tai tappiota. Yhden sentin kurssin muutos tuhat dollaria voittoa. Tai tappiota, vaikka ajattelen mielessäni vain voittoa.

Yhden sopimuksen voi saada muutamalla tuhannella dollarilla ja minulla on laskelmieni mukaan juuri riittävästi.

Kurssin vaihtelu saattaa merkitä sadasta lähemmäs tuhanteen dollaria voittoa päivässä. Juuri tämä päivittäinen kurssinvaihtelu olisikin spekulointini kohde. Sillä ei ole merkitystä onko kurssi nouseva vai laskeva koska etukäteissopimuksia voi myydä tai ostaa. Nyt on vain seurattava tapahtumia jonkin aikaa tuntuman saamiseksi.

Joka päivä aamiaiselta palatessani, tai niin pian kuin kulman rohdoskauppa avataan, käyn ostamassa lehtiä. Kalliilta vaikuttaa Wall Street Journalin seitsemänkymmentäviisi senttiä verrattuna esimerkiksi Miami Heraldin viidentoista sentin myyntihintaan. Mutta toisaalta Miami Herald ei anna sellaista terävänarvokasta ilmapiiriäkään kuin kainaloon siististi nimi ulospäin taiteltu liikemaailman epistola. Siinä on tiettyä arvokkuutta ja arvovaltaa. Siitä luen valuuttapalstan sekä muutkin liike-elämän tuntijoiden syvimmät ajatukset, mutta etukäteismarkkinoitten mustalla rajatun noteeraustaulukon leikkaan empimättä irti. Sen sijoitan kansioon pöydälleni jatkotutkimusta varten.

Viikot ja kuukaudet kuluvat. Kansioni kasvaa paksuutta ja graafinen käyrästö pituutta. En vain näytä saavan kurssivaihteluun otetta. Se vaihtelee, se on selvä, mutta kuinka sen vaihtelut voisi etukäteen arvata? Kun aikaa kuluu lisää, totean suuret heilahtelut aina juutalaisten juhlapäivien aikaan. Erikoisesti Yom Kippur aiheuttaa satojen dollareiden voittomahdollisuuden. Toinen merkittävä tapahtuma on sopimuskauden täyttyminen. Joka kolmas kuukausi tapahtuu ennakoivaa liikettä keinottelijoiden aktiivisuuden kohotessa hermostuneeseen huippuunsa. Mutta minä en ole vielä valmis ryhtymään leikkiin. Olen yhä epävarma.

Kuukausien empiminen tulisi johtamaan vihdoin siihen että totean käteisvarani siinä määrin pieniksi että kaikki rahani menisivät yhden sopimuksen vakuudeksi. Mitä tapahtuisi jos alkaisin vaikka tilapäisestikin hävitä? Jos markkinat kävisivät niin sanotusti minua vastaan? Silloin minulla ei olisi rahaa vakuuteni lisäämiseen ja välittäjä selvittäisi sopimukseni, jolloin olisin hävinnyt maksamani vakuudenkin.

Pelin varmistamiseksi kaipaisin kipeästi pörssisalin tapahtumien jatkuvaa seurantamahdollisuutta. Sitä minulla ei ollut. Lisäksi tässä vaiheessa olisin jo sen verran järkiintynyt että päättäisin jättää mielestäni spekulointiprojektin johon minulla ei ollut varaa.

Lääkitys oli jo alkanut vaikuttaa toivotulla tavalla? Todellisuudentajuni oli todistettavasti ottanut askeleen parempaan, arvostelukyisempään suuntaan.

Tuskin olen kahta kuukautta asunut huonettani, kun ilmaantuu mahdollisuus muuttoon. Siivoojanainen on mielistynyt kodinhoitoni siisteyteen ja tulee kertomaan että nyt olisi vapautumassa toinen huone, jossa olisi keittomahdollisuus. Sanon olevani kiinnostunut ainakin katsastamaan paikkaa, ja hän kaivaa sopivan avaimen taskustaan. Huone jota hän esittelee on puoli kerrosta alempana samassa rapussa kuin nykyinenkin kotiin. Se on suuri, koko rakennuksen siiven läpi ulottuva. Sänky on perillä jonkinlaisessa alkovissa. Molemmin puolin huonetta olevat ikkunat vaikuttavat lupaavilta hyvän ristivedon aikaansaamisen kannalta.

Alkeellisesti varustettu keittiö on oikeastaan vain etuhuoneen yhdelle seinälle riviin järjestetty kokoelma karkean näköistä kalustoa. Siinä on vanhanmallinen jääkaappi, ikivanha uunilla varustettu kaasuliesi sekä tiskipöytä. Huonekalut ovat muutenkin kirjavaa mallistoa, eri vuosikertoja ja huone on muodoltaan varsin epäesteettinen. Hän sanoo, että jos puhuisin omistajan kanssa, hän voisi antaa sen viiden dollarin lisämaksusta. Lupaan miettiä asiaa, mutta itse asiassa vain odottelen seuraavaa päivää käydäkseni sopimassa omistajan kanssa asiasta.

Keittomahdollisuus oli se erikoispiirre joka sai minut vaihtamaan viihtyisän huoneeni tähän kolkkoon kortteeriin. Ajatus rahasta, jonka säästäisin valmistamalla vähäiset ateriani itse, oli määräävänä päätöksenteossani.

Tyytyväisenä nyt sytyttelen muuttopäivän iltapäivänä tulta kaasuhellaan. Se on niin ruostunut että kaasu ei tahdo juosta ulos polttimosta. Vihdoin kolmen reiän suihku syttyy, ja hetken kuluttua tuli leviää koko pyöreän polttimon ympäri. Maitokattila nyt vain tulelle. Tarkoituksenani on hieman hemmotella itseäni muuton kunniaksi. Niinpä pistän kaupasta tuomani sämpylät uuniin lämpiämään. Uuni syttyykin helpommin ja suljen luukun asetettuani säädön mielestäni sopivalle lämmölle.

Iso kupillinen café con lecheä on valmiina pöydällä ja käännyn mennäkseni noutamaan kuumat sämpylät uunista. Silloin minua kohtaa näky joka saa aivojeni muistipankin pikakelaukselle. Mitä tehdä? Lattialla on kokonainen torakoitten armeija marssimassa pikamarssia avorivistössä kohti huoneen perällä olevaa sänkyäni. Pitkän ajan jälkeen uunista paahtava kuumuus on ne saanut hylkäämään rauhallisen asumuksensa ja lähtemään sotajalassa etsimään viileämpiä oloja.

Kuumeisesti yritän miettiä mitä tehdä. En ollut ennen ollut näin uhkaavassa tilanteessa, sänkyni on vaarassa, mitä teen? Silloin kelaukseni tuottaa tulosta, nauha pysähtyy kenttävarusteiden luettelon loppuosaan ja mieleeni ilmestyy kuva sinikantisesta suuresta aerosolipullosta, jonka etiketissä on lutikka selällään jalat liikkumatta pystyssä.

Aikaa tuhlaamatta syöksyn repulle. Ensimmäinen tasku: kalastusvälineitä. Toinen tasku... siinä se on. Suihkutan laajassa kaaressa kohti lähestyvää rintamaa. Kaksikymmentäneljä, kolmekymmentä askelta eli noin kuusi senttiä ja ensimmäinen hyökkäysaalto epäröi, pysähtyy ja kääntää jalat ilmaan. Toinen onkin jo helppo torjua.

Sen jälkeen enää tiedustelijoita ja hajapartioita tulee aika ajoin iltamyöhään asti. Ne huomaan perustamastani havaintopaikasta ajoissa ja tuhoan menestyksellisesti. Kun enää jokunen harva käpykaartilainen harhailee lattialla, käyn nukkumaan.

Niin menestyksellinen on torakkasotani, että tuon liikekannallepanon jälkeen saan olla rauhassa. Vain toisinaan sattuu joku partio asuntooni. Lasken ne lähinnä muualta tulleiksi seikkailijoiksi. Yksittäisiä eliöitä kyllä silloin tällöin näen, mutta ne ovat enemmänkin seuraksi kuin häiriöksi. Tarkoitan, että jossakin sitä on kai torakankin oltava.

Sängyssäni en niitä kuitenkaan siedä. Se on muodostumassa toisenlaisten taistelujen areenaksi.

Vaikka yleensä nukunkin leveässä kahdelle riittävässä sängyssäni yksin, Rosa viipyy yli yön silloin tällöin. Odotukseni kohdistuvat viikonloppuihin, mutta hänellä on muita suunnitelmia ja saankin useimmiten tyytyä lauantai-iltaan. Silloinkin hän saapuu myöhään, kuin empien ja viivytellen, yhdeksän, kymmenen aikaan.

Sitten aamulla hän hyppää sängystä jo seitsemältä ja aamukahvin laitettuaan istuu tupakalle pöydän ääreen. Sen jälkeen vain keskustelu on sallittu kanssakäymisen muoto. Tämä on kuin hänen sanaton sopimuksensa. Hän tarvitsee tätä turvapaikkaa ja odottaa sitä hetkeä, kello seitsemää, tietyllä jännityksellä.

Se tuo hänelle vapautuksen siltä yöltä. Vapautuksen pelosta antautua arveluttavaan sukupuoliseen toimintaan, jota seksiksi sanotaan. Hän pelkää sitä neuroosin omaisesti, ja hymyilee epävarmasti ja vältellen jo pelkän sanan kuullessaan. Hänen hermostuksensa saattaa ilmetä lievänä kuumeena nukkumaanmenon aikaan.

Hänen ongelmansa ei jää minulta huomaamatta. Tiedostamaton hermosysteemini aistii hänestä lähtevää sähköistä väreilyä joka aiheuttaa itselleni epämiellyttävän, hermostuneen olon. Niin voimakas on tuo säteily että se tarttuu minuunkin mahdollisesti lisäten epävarmuutta saattaen minut henkiseen kaaokseen. En pysty vähäisessäkään määrin keskittymään siihen osaan, jota Rosa sisukkaasti otaksuu minun esittävän.

En pääse selvyyteen mielessäni, teeskenteleekö hän haluavansa yhdyntää vaikka itse asiassa kammoaa sitä, vai teeskenteleekö hän välinpitämätöntä vaikka halu olisi polttava. Tällä ei asiallista merkitystä olekaan, koska tulos on sama epävarmuus joka tapauksessa.

Rosa on täysin passiivinen. Hänen käytöksensä aistin halujen puutteeksi, jolla taas on sama vaikutus kuin tropiikin auringolla syömättä jääneeseen hedelmään: se pehmenee.

Jos hän on vielä sydämistynyt hypnotisointiyrityksensä epäonnistumisesta ja on päättänyt lopullisesti nujertaa ja alistaa minut, hän onnistuu siinä. Vaikka hänen alaston vartalonsa on pirullisen harmoninen katsella, se ei auta. Hänen sisunsa lannistaa kaikki ponnistukset.

Ongelma saattaa kuitenkin olla pitemmän ajan takaa juontavaa. Mikä merkitys oli esimerkiksi hänen rintojensa revähtämismerkeillä joita syntyy silloin kun ne ovat täynnä maitoa. Tai näkymättömällä navan alapuolella vatsan yli vaakasuorassa kulkevalla arvella, jonka saatoin sormin tuntea? Rosa ei ota kantaa vihjauksiin, sanoo vain selittelemättä ettei hänellä ole lapsia.

Kerran hän kertoo olleensa raskaana. Katkeroituneena siitä, että hänen miehensä petti häntä, hän heitti vastasyntyneen lapsensa mereen. Hän oli mestarillisen salapoliisityönsä avulla saanut selville että mies, jonka hän oli nainut, asuikin itse asiassa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa toisessa kaupunginosassa!

Rosa oli ollut kaksi kertaa vihillä. Jälkimäisen avioliiton eropaperit olivat lunastettavissa oikeudesta näihin aikoihin. Kumpikin avioliitto oli maksanut hänelle tuhat dollaria. Plus avioerokulut.

Rosa on nimittäin laittomasti maassa. Hänen ainoa mahdollisuutensa laillisten siirtolaispaperien, vihreän kortin, saamiseksi on avioliitto puertoricolaisen tai amerikkalaisen kanssa. Tällaisia avioliittoja järjestyy täällä kyllä, maksu tuhat dollaria.

Kaksi kertaa oli Rosa jo kokeilut tätä tietä, mutta on yhä lainsuojaton. Häntä ovelammat petkuttajat olivat pitäneet häntä pilkkanaan ja pistäneet Rosan kovalla työllä ja hyvin vähän kerrallaan ansaitsemat rahat taskuihinsa. Tällä kaikella ei voinut olla persoonaa rakentavaa vaikutusta.

Jatkuva pakoilu jota nyt oli kestänyt yli kahdeksan vuotta, alkoi näkyä kasaantuvana painolastina Rosan olemuksessa. Kaukana takana olivat ne ajat, jolloin hän sisutarmonsa huipulla oli ollut Julio Iglesiaksen syleilyssä valokuvassa.

Pakkomielteet, pelot ja täysiaikainen epävarmuus ja arkuus ottivat osinkoaan. Näyttelemisväsymys alkoi tuntua jokapäiväisenä turtumisena. Kuitenkin oli vielä selvitettävä saalistusverkot joita siirtolaisviranomaiset aika ajoin heittivät runsaille apajille. Vielä oli jaksettava käydä raskaassa työssä - joka tuskin oli vaatteiden ja asusteiden esittelyä - pitkää päivää tehden minimaalisella palkalla. Työnantajat tiesivät kyllä ja ottivat hyödyn laittoman siirtolaisen asemasta vaitioloa vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta sisu vaatii oman asunnon. Puhelinta ilman oleminen näyttäisi suorastaan halvalta. Mutta tärkeintä vieläkin näiden kahdeksan vuoden jälkeen on ehdoton tietoisuus siitä että hän on parempi kuin kotona olevat maanmiehensä. Hän on jotenkin ylempänä heitä, koska hän ei ole siellä.

Kenties jonakin päivänä hän palaa kotiinsa. Hän ei voi vierailla nyt, koska ei pääsisi takaisin, mutta sitten jonain päivänä kun hänellä olisi runsaasti rahaa, paljon kauniita vaatteita ja tuliaiset jokaiselle. Vielä mieltä kiihottavampaa on ajatella kotiinpaluuta, jos hänellä olisi mies... Valkoinen mies! Juuri tässä kävikin oman asunnon ja puhelimen tarve ilmeiseksi. Ne auttaisivat tekemään toivotun vaikutuksen. Kunhan vain sopiva mies löytyisi.

Kauanko kestäisi ennen kuin hän oivaltaisi, että onni, hyvä elämä mitä se sitten olikin, ei ollut välttämättä täällä. Kestäisikö hänellä yhtä kauan kuin minulla, tai tulisiko hän koskaan ymmärtämään että onnellisuus ei ollut mikään maa, eikä paikka.

Se ei ollut mikään yhteiskuntajärjestelmä eikä poliittinen näkemys. Se ei ollut auto, eikä edes talo, koti. Ei raha eikä arvopaperi. Ei puoliso eikä perhe.

Koska niin kauan kuin vertailevaa sisua oli olemassa, aina löytyisi parempia maita, ihanampia paikkoja, uusia yhteiskuntajärjestelmiä ja vakuuttavampia poliittisia näkemyksiä. Hienompia autoja ja suurempia taloja ja edustavampia koteja. Rahaa täytyisi saada lisää ja arvopaperikantaa pitäisi laajentaa. Lopulta perhekin saattaisi hajota lasten kasvaessa aikuisiksi ja lähtiessä omille teilleen.

Monta kertaa olin jo luullut löytäneeni sen, mutta sitten olin ruvennut haluamaan lisää ja enemmän ja se oli jotenkin minulta kadonnut. En itsekään tiedä mitä onni on, ellei se ole juuri noita ohikulkevia onnellisia tuokioita joita ei voi säilöä.

Toisaalta jos sisu kerran on onnellisuuden esteenä, niin eikö rakkaus olisi sen saavuttamisen ehto? Rakkaus joka ei vertaa eikä halua enempää, vaan hyväksyy elämän sellaisena kuin se on. Joka hyväksyy kaiken, ja kaikki sinä mitä ja sellaisina kuin ne ja he ovat. Olisiko rakkaus siis kyky hyväksyä todellisuus?

Mutta totuushan muuttuu koko ajan: Ruoho kasvaa, ihminen vanhenee, vesi virtaa. Se mikä on tässä nyt, ei ollut ennen eikä se tule olemaan myöhemmin? Eikö juuri siksi ihmisen tulisi elää tätä käsillä olevaa hetkeä? Sitähän elämä onkin? Kun siinä on rakkautta? Sisu pyrkii kieltämään todellisuutta, vääristämään elämää, ja sisukas ihminen luulee väkinäisesti voivansa elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Taikka kokonaan jonkun toisen elämää!

Ehkä Rosa ei ollutkaan etsimässä parempaa elämää, vaan vain jotakin joka saisi hänet näyttämään hyvältä, hyväksyttävältä. Ehkä hän tarvitsisi jotakin jota voisi ihmisille esitellä, josta voisi ylpeillä. Joka olisi hänen. Hänen täytyi siis olla vakuuttunut siitä, että se ei voinut olla hän itse, että häntä itseään ei hyväksytä.

Hän ei voisi palata koskaan kotiinsa, ellei hänellä olisi mukanaan jotakin sellaista mitä hän arveli ihmisten ja kotiväen arvostavan. Jotakin mitä heillä itsellään ei ollut, taikka suurempaa, kauniimpaa, arvokkaampaa, jos heillä sitä olisikin.

Rosan ongelman alkusyy saattoi ollakin hänen kotonaan, kotiyhteiskunnassaan?

Viimeisenä, jo epätoivoiselta vaikuttavana joskin mielestäni kokeilemisenarvoisena ideana ehdotan että lähestyvän pääsiäisen viikonlopun lähtisimme viettämään johonkin maaseudun hotelliin tai lomakeskukseen.

Kolme yötä on ehdottomasti mahdottomuus, mutta Rosan ehdottoman yhden yön saan puhutuksi kahdeksi. Hän varoittaa, että seksiä ei pitäisi tehdä useammin kuin kerran viikossa, vaikka emme ole päässeet alkua pitemmälle kuukausiin! Tosiasiassa emme kertaakaan tuon ensimmäisen yön jälkeen!

Suurin odotuksin joskin epävarmoin mielin ajelemme sitten pitkäperjantai-illalla San German -nimiseen pikkukaupunkiin saaren lounaisosassa. Matka taittuu suurelta osin Rosan ajaessa. Olen hänelle antanut muutamia perustavaa laatua olevia ohjeita kuten kuinka välttää yliohjausta. Suora moottoritieajo käy häneltä jo tyydyttävästi.

Poncessa, jossa moottoritie päättyy, minä siirryn ohjaimiin ja illan jo pimennyttyä ajan Parador-hotellin etuoven editse. Rosa haluaa käydä kirkossa, ja pysäköin vilkkaalle kujalle juuri kuin minua varten hetken odottelun jälkeen vapautuvalle paikalle.

Rosa on jo livahtanut kirkkoon ja auton pysäköityäni aion lähteä hänen peräänsä uteliaana näkemään, mitä hän kirkossa tekee. En pääse kuitenkaan monta askelta, kun hän tulee vastaani, väkijoukosta yhtäkkiä eteeni ilmestyen. Menemme hotelliin.

Yksi huone - varaamani ja etukäteen maksamani - on jäljellä. Siinä ei ole leveää parisänkyä, vaan joudumme hinaamaan kaksi kapeaa sänkyä vierekkäin. - Paha enne.

Muuten hotelli on Parador-ketjulle tyypillinen, varsin miellyttävä kaunis vanha hallitusrakennus jonka linnamainen jyhkeä arkkitehtuuri sopii uuteen tarkoitukseensa mainiosti.

Kiireesti vaihdamme hieman vaatetta ja palaamme alakerran aitoon holviravintolaan päivälliselle. Kiireemme ei johdu pelkästään siitä että jännittyneinä haluaisimme siirtää ‘sitä’ tuonnemmaksi, vaan siitä että ruokasali suljettaisiin yhdeksältä.

‘Sekin’ on kuitenkin mielessämme koko ajan ja omasta puolestani yrittäisin hieman rentoutua alkoholin avulla. Rosa on kuitenkin viisaampi ja kieltää lääkityksen jyrkästi. - Kielteinen asenne on toinen paha enne.

Juttelemme sitten mitäänsanomattomasti kahvia juoden pitkän aikaa. Toisin sanoen Rosa puhuu jotakin jatkuvasti kuin papukaija. Minä olen kuuntelevinani mutta en ymmärrä hänen puheestaan juurikaan mitään.

Jännitykseni alkaa nousta käsin kosketeltavaksi, mutta tietysti vain henkinen jännitykseni.

Kun sitten vihdoin ja kauan emmittyämme menemme huoneeseen, on katastrofi valmis. Kokeilen vielä joitakin Rosan asiantuntijaystäviltään pulmaani saamia tabletteja. Kaikki turhaan.

Rosakin jo sydämistyy ja yrittää tuijottamalla taikoa elämää tuohon pikku kapineeseen, joka kuitenkin - ainoana koko huoneessa - rentoutuu.

Siihen ei sisu tehoa. Ristiriita on sovittamaton: ei voi samanaikaisesti rohkaista ja masentaa.

Alistaja ei saa sitä mitä se haluaa. Sisussa ei ole logiikkaa, se on mahdoton.

Rosan on vaikea peittää suuttumukseksi puhkeavaa pettymystään. Itsekin olen jokseenkin pettynyt, vaikka en suurin odotuksin asian onnistumiseen suhtautunutkaan. Käsiäni levitellen anteeksipyytävästi etsin laukustani paksun kirjan. Kun vielä olen valinnut mukanani tuomasta radiosta vienoa musiikkia, olen tuokiossa unohtanut kaikki vaikeudet.

Rosa keskeyttää lukemiseni mietteliääseen tiedusteluun siitä, kuinka oli seksi pelannut sen naisen kanssa Puerto Platassa, hänen kotimaassaan, Iluminadan kanssa, josta olin ohimennen maininnut hänelle? Kauhistuneena hän kuuntelee kun kerron sivua kääntäen tehneemme ‘sitä’ kertoja laskematta joka yö ja koko ajan.

Rosan harmistunut ilme muuttuu jäykäksi irvistyksenomaiseksi hymyksi.

Jatkan lukemistani. Rosa alkaa kynsienhoito-ohjelmansa. Lisään vielä aiheeseen palaten, että en ollut huomannut mitään haittavaikutuksia! Tuli leiskuu hänen silmistään.

Kuin alistuen hän hiljaisella äänellä myöhemmin kertoo eräästä poikaystävästään. Michel oli ranskalainen nuorimies, jonka eurooppalaiset käytöstavat ja esiintymisen hienostuneisuus olivat tehneet häneen miellyttävän vaikutuksen.

Rosa oli syvästi rakastunut Micheliin, ja hänestä he olisivat olleet edustavannäköinen pari. Vaikka hänellä oli ollut joku nainen huoneistossaan niin hän lähetti tämän aina pois:

— Vivian saa nyt lähteä kun Rosa tuli, oli Michel aina sanonut kunnioittavasti!

Mutta oli Michelillä joitakin erikoisia tottumuksia myöskin. Hän saattoi joissakin hienoissa paikoissa sanoa yhtäkkiä että ‘huhhuh kun on kuuma’, ja riisua kenkänsä kaikkien nähden. Vielä ärsyttävämpää oli se kun hän tapasi käveleskellä ympäri asuntoansa alastomana. Sellaisia ne ranskalaiset kai ovat. Mutta vahinko että hän lähti pois! Takaisin, Ranskaan …

Aamulla Rosa on jo pukeutunut aamiaista varten, kun nostan päätäni tyynystä. Aamiaisen jälkeen käymme ajelulla ympäristössä ja vielä päivällä Mayaguezissa asti. Rosa harjoittelee autolla ajoa, joten hukkaan ei viikonlopun voi sanoa menneen. Rosa on ratissa silloinkin kun lähdemme kotimatkalle sunnuntaina. Ponceen asti matka menee tyydyttävästi, ja vielä kaupunkikin ohitetaan läpiajotietä kunniallisesti. Sen jälkeen päätämme ajaa vanhaa rantatietä moottoritien sijasta.

Rantatiellä on pian kaupungin jälkeen jyrkkä yhdeksänkymmenen asteen mutka, johon Rosa ajaa hiljentämättä. Kumit vinkuvat ja odotan auton kaatuvan minä hetkenä hyvänsä kun kaksin käsin vedän ratista tien suuntaan. Kun kurvi on selvitetty, päästän ratista irti, ja voimakkaasti keinahtaen auto lähtee seuraamaan uutta kurssia.

Vähän myöhemmin Rosa kääntää täydestä vauhdista huoltoaseman pihaan. Pelkkää onnea on se, että vetämäni käsijarru ohjaa auton hallittuun pysähdykseen ennen kuin törmäämme pumppuun. Kumit vinkuvat ja kaksi pikkupoikaa ihailee haltioissaan vauhdikasta tuloamme.

Kuin ihmeen kautta säilymme hengissä eikä kulkuneuvoakaan kolhita. Vähitellen Rosan ajotaito kehittyy niin että maantiellä voin jo katsella hiukan maisemiakin. Kaupungeissa kuitenkin ajan minä.

Lauantait tietysti rajoittuvat parin, kolmen tunnin yhdessäoloon ostoksilla, joko vuokra-autolla ostoskeskuksissa tai jalkaisin vanhassa San Juanissa. Rosalla on aina enemmän aikaa, jos tarjoan ruokaa lounasaikaan. Ravintolassa.

Eräänä sunnuntaina lähdemme Arecibon suuntaan reitti kakkosta pitkin. Ensin Rosa kuitenkin haluaa nähdä lentokoneeni. Niinpä ajan Isla Granden pysäköintipaikan ohi, pysähdyn verkkoaidan taakse ja osoitan konetta sormellani. Rosa ei halua lähteä lähempää katsomaan vaan tyytyy tähän. Lähdemme maantielle. Rosa ajaa. Vega Baja. Manati. Arecibo. Häntä alkaa väsyttää tunnin ajon jälkeen ja vaihdamme paikkaa. En ole aivan selvillä määränpäästä, Rosakin osaa sanoa vain paikan nimen. Quebradillas löytyy kartastani. Se on jonkinlainen matkailukeskus.

Maisemat ja rannat jäävät kuitenkin sivuseikaksi. Rosa haluaa ostaa nuken!

Sujautan jonkun kympin hänen käteensä vaivihkaa. Hän katselee veikeitä käsintehtyjä räsynukkeja, varsinkin erästä miespuolista nukkea. Myyjä, joka on samalla niiden valmistaja, vanha nainen, varmistaa myynnin kutsumalla Rosaa señoraksi, rouvaksi. Rosa nauttii asemastaan silminnähden ja pitkittää tilannetta välillä hyväksyvästi ympärilleen silmäillen.

Nuken hän ristii sitten Uunoksi, ja sijoittaa sen sängylleen tyttönukkensa kanssa vierekkäin. Tyttönuken nimi on Rosa! Hymähdän Rosan wudulle, mutta hän näyttää vakavan toiveikkaalta.

Näihin aikoihin olin jo jotenkin tottunut kulkemaan suurkaupungin yleisillä kulkuneuvoilla, ja useana iltana viikossa käyn Rosan asunnolla vierailulla. Siellä tapaan pian Marian, joka on Santo Domingosta kahden kuukauden käynnillä Rosan ‘tädin’ luona. Melkein joka kerta kun kiipeän kapeat sementtiraput yläkertaan, tapaan Rosan ja Marian keskustelemasta hiljaisin äänin.

Ensi kerran hänet nähdessäni panen toteavaan sävyyn merkille Marian voimakkaat, miehiset käsivarret ja suhteessa suurikokoiset kädet. Tästä en osaa olla enää yllättynyt. Hän käy neuvomassa ja opastamassa Rosalle alistamisen, sisun, oppeja ja käytännön rituaaleja! Yleensä minun tullessani hän hienotunteisesti lähtee, mutta yhä useammin kuulen hänen mainitsevan sanan matrimonio, avioliitto.

Hänen ohjeensa mukaan Rosa hankkii myöskin rohtoja, lehmuksen kukintoja ja lehtiä, joista keitetään teetä. Tähän lisätään pari teelusikallista appelsiininkukkauutetta ja sokeria maun mukaan. Sitä minun olisi juotava ainakin kaksi kertaa päivässä. Se tekisi hyvää hermostolleni, minulle selitetään.

Ensimmäisellä kerralla Maria näyttää itse, kuinka teen valmistus sujuu. Hän taitaa ripauttaa sinne kuitenkin jotakin lisäainetta, sillä kun ohjeen mukaan teen juotuani käyn sängylle lepäämään, niin odottamatta alkaa veri virrata tietyllä tavalla nivuksistani ja kerääntyy sinne, mihin Rosan hengenvoimat ja tuijotus eivät sitä tuoneet. Rosan tai itseni keittämällä teellä ei ole tällaista voimaa.

Mariasta on varsinaista hyötyä toisellakin lailla. Kerran. Rosa lupaa valmistaa herkullista ruokaa, mitä vain mieleni tekee. Viikonlopun aamuna ajammekin sitten vuokratulla autolla vihannes- ja kalamarkkinoille, josta valitsemme viisitoistasenttisiä äyriäisiä jotka näyttävät jättiläismäisiltä katkaravuilta. Ostamme vielä tuoreita lisukkeita ja palaamme Rosan asunnolle.

Rosa käskee minun lähteä matkoihini, lepäämään; hän soittaisi sitten kun ruoka on valmista. Kun soitto tulee ostan kulman rohdoskaupasta pikkupullon Faiskaa ja lähden vesi kielellä aterialle. Pullon nähdessään Rosa sanoo että me emme ota alkoholia, äänensävyllä josta näkemättä voisi vannoa Marian olevan paikalla. Se ei paljon minua häiritse, sillä ruoka on tosiaan hyvää. Marian laittamaa, Rosa ei osaa keittää. Maria ei unohda mainita avioliittoa nytkään!

Tähän suuntaan liikuskelevat Rosan ajatukset, joita hän ei kuitenkaan suoranaisesti pue sanoiksi. Hän kertoo vain kuin hyväksyvän hämmästelevään sävyyn täkäläisistä ja varsinkin dominikaaneista miehistä. Hän sanoo että heillä jokaisella täytyy olla vähintään kaksi naista. Toisen kanssa he ovat naimisissa ja pitävät toista ikään kuin rakastajattarenaan. Sitä voi sitten vaikka asuakin sen toisen luona, ja lapsia voisi olla kumman kanssa hyvänsä. Rosalla on suunnitelmia!

Hän kyllä hyväksyisi poikanikin, ja rakastaisi tätä hyvin paljon! Rosa ajattelee kuinka hyvälle valkoihoinen poikani saisi hänet näyttämään.

Hän on jotenkin saanut minut kertomaan perheestäni. Tämä tapahtui sellaisessa kriitillisessä vaiheessa että jouduin henkeni hädässä muuntelemaan tosiasioita vaimoni suhteen. Rosa olettaa, että minä vain haen poikani pois ja tulen hänen luokseen!

En katso asialliseksi ruveta liian täsmällisesti selvittämään henkilökohtaisia asioitani, en varsinkaan suunnitelmiani lähteä perheeni luo niin pian kuin mahdollista. Jo henkilökohtainen turvallisuuteni sanelee että pidän suunnitelmani omana tietonani. Kun hän sanoo lisäksi haluavansa tyttölapsen, mielenkiintoni herää ja kysyn miksi juuri tytön?

- Tyttö on helpompi dominoida, alistaa, sanoo hän ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia! Enkö sitä tiennyt?

Toukokuussa tohtorilla käydessäni toteamme yhteistuumin tohtorin kanssa, että siihen asti parempaan kehittynyt tilani oli jo jonkin aikaa ollut kuin tasangolla. Huomattavaa muutosta ei ollut käynnissä. Tohtori toteaa että pieni lääkeannoksen lisäys voisi olla tarpeen. Se antaisi minulle virikkeen nousta lopullisesti masennuksen laaksosta normaaliin elämäntoiveikkuuteen. Toimintatarmoni saisi kipinän joka sytyttäisi sen polttimon normaalille liekille. Niinpä otan ylimääräisen Ludiomilin joka ilta seuraavien neljän viikon ajan.

Stelazin on jätetty jo pois kuukausia sitten aiheettomana. Uneni siis jatkuvat normaaliin tapaan, värillisinä. Ne ovat jokaöisiä painajaisunia. Olen varma, että ympäristölläni on jotakin tekemistä painajaisunieni säännöllisyyden kanssa. Ilkeän sisukas, pahansuopa ilmapiiri koko elinympäristössäni tuottaa väreilyä jota aistini vastaanottavat automaattisesti nukkuessanikin.

Sitä paitsi uudessa huoneessani on tapahtunut joskus kauheita asioita, sen olen tuntevinani selvästi. Kun yöllä käyn ulkoa tulevien valojen hämärässä asialla kylpyhuoneessa, lattialla jääkaapin ja lieden edessä on kohta jota jalkani automaattisesti kiertävät. Ensin olin vähällä kävellä siitä yli, mutta ikään kuin kompastuin näkymättömään esteeseen joka pyysi minua kiertämään sen kohdan. Tähänkö oli verityön uhri kaatunut? Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan hän oli jo kummitellut. Jos minulla olisi liitu, voisin piirtää lattiaan hänen ruumiinsa ja jäsentensä ääriviivat epäröimättä.

Toisinaan päiväsaikaankin kadulla kulkiessani minulla on tunne, että joku seuraa minua, mutta kun sitten rupean tarkkailemaan tilannetta, oletettu seuraaja sulautuukin kadun yleisöön. Mihinkään epäilyttäviin tai ylipäätänsä vieraisiin kaupunginosiin en päivisinkään lähde kävelemään. Kun ilta pimenee, rajoitan liikkumistani vielä enemmän.

Pelkään ihmisiä, ja pelkään liikkua illaksi hiljenevillä kaduilla. Elokuvistakin hyvin valaistua pääkatua suoraan hotelliini kävellessä olen tarkkaavainen siitä että en kulje liian lähellä porttikäytäviä ja sivukujien risteyksiä. Melkein autiot puhelinkioskit ja bussipysäkkien odotussuojat kierrän kadun puolelta, ajoradalla kävellen. Vaikka yritän jäljitellä normaalia kävelyä, se pyrkii kiihtymään lähes juoksuksi.

Kerran elokuvista ennen puolta yötä kotiinpäin kiiruhtaessani joudun ohittamaan bussipysäkin jolla kaksi kiharapäistä luihun näköistä tyyppiä seisoskelee. Ehkä odotellen bussia, ehkä jotakin saalista. Näen heidät jo kaukaa, ja yritän kuumeisesti suunnitella turvallista ohitusta. Kadun toiselle puolen en voi ainakaan mennä, sillä siellä on uhkaavan näköisiä hökkeleitä joiden sekalaista romuvarastoa muistuttavasta ympäristöstä varmaan otetaan talteen useita ruumiita joka viikko. Omalla puolellani sentään on valaistuja liiketaloja, joiden seinät muodostavat selvän turvamuurin kadunreunalla.

Hyvissä ajoin ennen rekisteröimääni mahdollista vaaraa siirryn loivassa kulmassa kävelemään ajotien reunaa, niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Lähempänä pysäkkiä alan supistaa suutani hiljaiseen vihellykseen, vaikka minulla onkin vaikeuksia muistaa mitään iskelmiäkään juuri siinä paikassa. Ponnistan kaikkeni näyttääkseni määrätietoiselta ja pelottomalta, joskin kiireiseltä tietysti.

Olen jo valmis huokaisemaan, sillä olen kymmenen askelta pysäkin ohi. Silloin takaani kuuluu nuoren miehen ääni. En ole kuulevinani ja jatkan kulkuani. Silloin alkaa korviini kantautua askelia. Ne ovat juoksun tahdissa. Totean että ainakin toinen hahmoista on lähtenyt perääni. Tällöin käännyn

ympäri, ja näen vaatimattomasti puetun nuorukaisen. Hän porhaltaa minua kohti mutta pysähtyy kolmen metrin päähän. Olen vetänyt syvään henkeä ja täyttänyt rintakehäni äärikapasiteettiinsa yrittäen näyttää isokokoiselta. Hieman helpottuneena totean että vastustajani on ainakin pienempi kuin minä. Katseeni tarkkailee valppaana hänen käsiään. Kumpaanko ilmestyisi veitsi.

Seison tasaisella jalkakäytävän asfalttipinnalla. Katuvalojen hämäryyttä täydentävät läheisten näyteikkunoitten mainosvalot. Vasen jalkateräni on jalan mitan tulijaa kohti, mutta painoni on tasaisesti kummallakin jalalla. Olen valmiina liikahtamaan mihin suuntaan tahansa ja odotan nyt vain kääntöveitsen hiotun terän välähtämistä merkkinä vastustajani aikomuksista. Mutta tulematta kahta metriä lähemmäksi, hän alkaa puhua taas pyytäen savuketta, ‘koska olen hänen kauniissa maassaan’. Tämä vaikuttaa varoituksen tavoin. Jonkinlainen turistiveron kerääjä?

Mitään sanomatta vedän hitaasti oikealla kädellä savukkeen paitani rintataskussa auki olevasta askista silmiäni muukalaisesta irrottamatta. Savuke sormieni päissä suodatin ulospäin ojennan käteni suoraksi. Hänen on tultava se hakemaan.

Vereni adrenaliinipitoisuus nousee huippuunsa kun hän liikahtaa minua kohti.

Jos hänellä on veitsi, sen täytyy olla hihassa. Näen hänen molemmat kätensä, vaikka katseeni on kiinnittyneenä hänen ilkeisiin silmiinsä.

Tarkoituksellisen hitain liikkein hän lähestyy ja ottaa savukkeen melkein kurkotellen ojennetusta kädestäni, sanoo kiitos ja kääntyy kannoillaan.

Vasta kun hän on edennyt kymmenen metriä, käännyn jatkamaan matkaani. Se oli ollut lähellä. Mutta jännittäviä tapahtumia sattuu avoimessa, kirkkaassa päivänvalossakin.

Eräänä aikaisena iltapäivän hetkenä olen palaamassa tohtorin vastaanotolta, kun hetken mielijohteesta poikkean erääseen matkamuistoja myyvään liikkeeseen. Lasioven läpi olin jalkakäytävälle nähnyt jotakin joka sai mielenkiintoni vastustamattomasti kääntämään askeleeni muutaman rappusen kautta sisään.

Ovensuussa liikkeeseen astuessani vasemmalla puolen on aidon näköinen haitilainen wudu-papin tai seremoniamestarin naamari ja muuta varustusta. Se on ovea kohti kuin toivottamassa liikkeeseen astujan tervetulleeksi. Kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein uskallan vain vaivihkaa vilkaista telineen varassa seisovaa taikavarustusta kun siirryn ohi, peremmälle. Mutta ohittaessani sen tunnen jotakin!

Astelen niin välinpitämättömänä liikkeen peräosaan päin kuin osaan. Lattialla ja seinähyllystöissä olevia esineitä teeskentelen tarkkailevani suurella mielenkiinnolla. Mutta en voi sille mitään että vähä väliä silmäni hakeutuvat tuohon hahmoon oven suussa. Olen varma siitä että se on aito, itse asiassa ollut käytössä Hengen rituaaleissa. Sen sulat ovat kanasta. Sen väritys on aitoa verta. Hampaat ja muut kammottavalta vaikuttavat yksityiskohdat autenttisia hampaan juuren mukana irronnutta ienlihaa myöten. Siinä on ihmisen hampaita mutta useita eläimellisiä raateluhampaita myöskin sikäli kuin uskallan katsoa. Teräväkärkisiä kolmiomaisia torahampaita, jotkut neljä senttimetriä pitkiä.

Sen ohittaessani oli sydämeni hypähtänyt aiheuttaen pienen epätahdin koko olemukseeni. Hengitykseni oli ahdistanut ja verenpaineeni hetkellinen kohoaminen oli aaltona levittänyt epämiellyttävän hermostuneisuuden tunteen koko olemukseeni. Kuin puna olisi kohonnut poskilleni.

Liikkeen perällä on myytäviksi tarkoitettuja naamioita joita silmäilen hermostuneen levottomuuden vallassa. Myymälässä on nainen joka vapautuu toisen asiakkaan lähtiessä. Hänen tiedusteluunsa vastaan ympärilleni vilkuillen että olen vain katselemassa, jos se sopii. Se tietysti sopii, ja hän jättää minut rauhaan.

Säikähtäen panen merkille että liikkeestä on vain yksi uloskäynti. Se on sama josta olin tullut sisäänkin. Sitä vartioi tuo paholaisen ilmentymä, paha henki jolla aivan ilmeisesti on jotain minua vastaan. En nyt ryhdy analysoimaan sitä mitä se mahtaisi olla. Tärkeämpää olisi päästä täältä ulos. Minua rupeaa jo kaduttamaan tunkeileva uteliaisuuteni. Yleensä jätän tällaiset asiat toisille.

Olin vasta joku päivä aikaisemmin käynyt haitilaisten veistosten näyttelyssä. Ehkä siellä virinnyt uteliaisuuteni oli voittanut varovaisuuteni. Vaikka näyttelyn puuveistokset olivat yleensä olleet vain taidokkaita, mielenkiintoisia esineitä, oli joissakin niistäkin ollut tuota paholaisen kosketusta. Ne henkivät elävää mystiikan henkeä, jota niiden tekijä oli niihin puhaltanut.

Oliko se wudua, saatanallista sisua, nimitys ei ollut tärkeää. Olennaista oli se ilkeä pahuus, jonka saattoi tuntea ja joka siinä paikassa saattoi ilmetä väkinäisenä hermostuneena hymynä katsojan kasvoilla. Mutta tämä varustus on aito, elävä, ja se vartioi ovea josta minun olisi kuljettava jos mielisin ulos. Tänne en voinut jäädä, se on selvää.

Päättäväisyyden liikkeellepanemana suunnistan kohti ovea. Kuusi, viisi, neljä, kolme metriä... Paholainen on metrin päässä ovesta. Vilkaisen sen harjaspäätä hätäisesti kuin pyytäen lupaa ohittaa. Kaksi, yksi.

Metri enää ovelle jonka kahvaa tuijotan halvaantuneena. Tajuntani sanoo, että olen nyt siis Sen kohdalla. Olen jo vannomassa itsekseni etten koskaan pistäisi nokkaani kevytmielisestä uteliaisuudesta mihinkään salaperäiseen ja toisille pyhään henkien asiaan, koska luulen selvinneeni ovelle.

Silloin se tapahtuu.

Kuin lämmin tuulen henkäys ympäröi joku käsin koskematon voima koko olemukseni. Se keventää askeleeni ja melkein nostaa minut ilmaan. Aistin olevani jaloillani, mutta henki kuljettaa minua. Selkäni notkistuu kaarelle eteenpäin niin kuin puhalluksen voimasta ja leijun ulos ovesta.

Hengen työntäessä selästäni suuntaan askeleeni kotiin päin. Pelokkaasti vilkuilen ympärilleni nähdäkseni mitä takanani tapahtuu, mutta en näe mitään erikoista.

Työntävä henkivoima ei hellitä koko toista kilometriä pitkällä matkallani ensin Ashfordia ja sitten siltoja pitkin laguunin Miramarin puolelle. Se seuraa minua huoneeseenikin, ja tunnen sen läsnäolon kun pelokkaana käyn nukkumaan sinä iltana.

Paholaisen henki asuu huoneessa kanssani kolme päivää. Sillä on kuitenkin vaikeuksia kun avaan ikkunasäleiköt iltaisin ja syntyy ristivetoa. Tehokkaassa tuuletuksessa sen voima heikkenee vähitellen ja häipyy lopulta kokonaan. Vai olinko minä vähitellen tottunut sen olemassaoloon?

Kun kerron tästä tapauksesta tohtori Ferrerolle seuraavan kerran tavatessamme hän sanoo sen olleen mielikuvitusta. - Voisiko häneltä muuta odottaakaan!

Aika kuluu nopeasti, huomaamatta. Minusta tuntuu että joulu oli vasta kaksi viikkoa sitten, korkeintaan, vaikka olen ollut matkassa kuukausia.

Ajankulusta huomauttaa tietokone, jonka tohtori Ferrero on asennuttanut toimistoonsa. Muutenkin hänen vastaanottotilojaan on hiljalleen järjestelty uudelleen ja seiniä, mattoja, värejä sekä muuta asiaankuuluvaa on muutettu paremmin tietokoneaikaan siirtymistä pehmentäväksi. Sihteerivastaanottoapulaisia on nyt kaksi, ja molemmat on koulutettu käyttämään tietokonetta, jonka päätteistä kokonaista kolme kappaletta on järjestetty hiljaiseen sivuhuoneeseen.

Samanaikaisesti ovat toimiston ovelle sekä rakennuksen halliin alakerrassa ilmestyneet samanlaiset huomiota herättävät taulut, jossa mainostetaan psykoanalyysia tietokoneella - tulokset odottaessa.

Syötyäni nyt siis lisättyä lääkeannosta neljä viikkoa niinkuin oli sovittu, olen tullut tapaamaan tohtoria.

Tarkoitushan oli ollut että ylimääräinen annostus nyppäisi minut siltä energiatasoni tasangolta jolla olin pari kuukautta ollut, takaisin tietoiseen, todelliseen toimivaan yhteiskuntaan.

Mielialani virallinen tarkistus suoritetaan psykoanalyysillä, ja pääsen kokeilemaan uusia tietokoneita. Olen jo alkamaisillani luetella niitä tietokoneen ohjelmointikursseja, joihin olin vuosien mittaan osallistunut, kun vastaanottoapulainen pyytää minua mukaansa ja kehottaa istumaan yhden päätteen eteen. Hän neuvoo että televisioruutuun tulee sarja kysymyksiä yksi kerrallaan, joihin on useita vaihtoehtoisia vastauksia. Kun olen valinnut mieleiseni vaihtoehdon, minun tulee painaa näppäimistön sitä numeroa joka on tuon vaihtoehdon vieressä. Seuraava kysymys tulisi automaattisesti kuvaruutuun sen jälkeen.

En ole kokeesta erikoisen jännittynyt. Tiesin jo tänne tullessani että lääkityksen lisääminen ei ollut tehnyt toivottua vaikutusta.

Mielialani eivät olleet sanottavasti parantuneet. Vaikka tietysti varsinainen hengenvaara oli jo kuukausia sitten jäänyt taakse, niin muut olosuhteeni eivät olleet kehittyneet rohkaisevaan suuntaan juuri nimeksikään. Itse asiassa mikään ei ollut muuttunut. Tilanteeni oli sama kuin ennenkin, eikä ollut aihetta optimismiin.

Mielialani kuitenkin olisi pitänyt tavanomaisessa tapauksessa ruveta jo paranemaan. Jonkinlainen toiveikkuus olisi pitänyt syntyä ja alkaa työntää sivuun välinpitämättömyyden sumuverhoa. Miksi näin ei ollut tapahtunut? Oliko se siksi, että elämiseni täällä oli täydellisen tilapäisyyden ja epävarmuuden kyllästämää?

Vaikka tiesin mitä minun pitäisi tehdä, mitä halusin tehdä, esteet tielläni olivat ylivoimaisia. Ne olivat ylivoimaisia ehkä juuri siksi että minä itse pidin niitä ylipääsemättöminä.

Itseluottamuksen puute piti toimintatarmoani masennuksen kahleissa. Ja masennuksen jatkumisesta mahdollisimman pitkään pitäisi huolen itse masentaja, Rosa.

Hänellä oli toteutumassa suunnitelma minun pysyväksi alistamisekseni. Kaikki merkit viittasivat tähän, mutta tietoisuuteni vaarasta on epämääräistä, vaistonvaraista. Periaatteessa tiedän että minun on päästävä täältä pois mahdollisimman pian, mutta minulla ei ole toimintatarmoa edes suunnitella saati sitten toteuttaa lähtöä. Vielä..

Siihen asti kun olisin valmis irrottautumaan, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistuvasti myönnellä. Niin kauan kuin lähtöpäätös olisi ehdottoman selvänä mielessäni toteutettavaksi sopivan ajan tullessa, en olisi teeskentelystäni huolissani. Kunhan en vain unohtaisi? Silloin olisin hukassa.

Kun nyt alan käydä läpi testikysymyksiä ja toteamuksia valiten vastausten joukosta vaihtoehtoja jotka rehellisesti vastaisivat senhetkistä tilaani.

Kaipasin epätoivoisesti perheeni läheisyyttä, mutta en nähnyt mitään mahdollisuutta päästä heidän luokseen. En pystynyt lentämään, enkä halunnut jättää konettani tänne. Rahani olivat vähenemässä, eikä kohta olisi varaa muuhun kuin matkalippuun. Olin ajatellut lentokoneen myyntiäkin, mutta Rosa, jonka neuvoista olin olosuhteitten pakosta päättänyt riippua, ei suhtautunut asiaan myönteisesti. Hän totesi tuohtuneena että jos nyt myisin koneen, niin en ehkä koskaan enää saisi uutta tilalle. Hän ainakin piti konettani arvokkaana. Hänellä on suunnitelmia.

Ajattelen kauhistuksella tulevaisuutta. Alistajasta olisi päästävä eroon niin pian kuin mahdollista sillä näin ei oma elämäni voi lähteä käyntiin.

Siihen asti kun olisin valmis irrottautumaan, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistuvasti myönnellä. Niin kauan kuin lähtöpäätös olisi ehdottoman selvänä mielessäni toteutettavaksi sopivan ajan tullessa, en olisi teeskentelystäni huolissani. Kunhan en vain unohtaisi? Silloin olisin hukassa.

Kun nyt alan käydä läpi testikysymyksiä ja toteamuksia valiten vastausten joukosta vaihtoehtoja jotka rehellisesti katson vastaavan senhetkistä tilaani, minulle käy selväksi että mielialani on edelleen masentunut.

Kun olen lopettanut parikymmentä minuuttia kestäneen tehtäväni, vastaanottoapulainen nyökkää minut istumaan odotushuoneen sohvalle. Tuskin olen selaillut läpi jonkun aikakausilehden, kun testini on analysoitu ja pääsen tohtorin puheille. Olen hiukan hämilläni. Tiedän että testitulos ei ole odotusten mukainen. Ei omieni eikä tohtorin.

Jos tohtori on pettynyt, niin hän ei anna sen näkyä. Totean heti että hän huomaa minunkin ymmärtävän tilanteen. Kohautan avuttomuuden merkiksi olkapäitäni: näin on enkä voi sille mitään. Sen verran edistystä on tapahtunut, että en yritä miellyttää, teeskennellä tohtorille olevani paremmassa kunnossa kuin olen. Senkin olisin voinut tehdä testivaiheessa, mutta ehkä olen oivaltanut että rehellisyys on omaksi parhaakseni.

Varmistuen ensin että on antanut minulle riittävän mahdollisuuden harvasanaiseen tapaani kertoa kuulumiseni, hän ehdottaa että pidämme päivittäistä lääkeannosta voimassa tästä lähtien toistaiseksi. Nyökkään hiljaa. Hän kirjoittaa uuden lääkemääräyksen, ja poistun ehkä hieman viimeaikaista mielialaani surullisempana.

Illalla menisin Rosan asunnolle. Hän tuskin huomioisi alakuloista ilmettäni. Hän kyselisi malttamattomana kuinka kävi, mitä tohtori sanoi? Kun sitten kertoisin hänelle kuinka testi ilmeisesti osoitti että masennukseni on entisellä tasolla, hän alkaisi osoittaa sisuaan ja vaativaan sävyynsä antaa ohjeita siitä kuinka minun pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä. Hän ei käsitä sitä että en voi puhua ihmisten kanssa, vaikka tiedän että se tekisi minulle hyvää. En kerta kaikkiaan pysty avaamaan keskustelua kenenkään kanssa. Se saattaa johtua epävarmuudesta, pelosta, arkuudesta, miksi hyvänsä sitä kukin haluaa kutsua. Yksinkertaisesti on vain kysymys siitä että energiani on niin vähäinen että en jaksa panna ajatuksiani sanoiksi.

Useinkin ajattelen jonkun henkilön kadunkulmassa seisoskelemassa nähdessäni että olisipa mukava vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Mutta kun tulen lähemmäksi, en yksinkertaisesti pysty pysähtymään ja sanomaan ensimäistä sanaa. Olen urallani, josta poikkeaminen vaatisi energiaa, toimintatarmoa. Sitä minulla ei ole.

Paitsi olemattoman alhaista henkisen energian tasoa, minulle alkaa käydä ilmeiseksi toinenkin yleensä tiedostamaton tekijä joka estää keskustelun aloituksen vieraiden ihmisten kanssa. Juuri sillä hetkellä kun olen avaamaisillani suuni jotakin sanoakseni, jokin sisäinen, vastustamaton kielteisyyden voima estää tuon sanan sanomisen. Sana jää sanomatta, ja hiljaisuus jatkuu.

Olen kuin urheilija joka odottaa syöttöä maalin edustalla. Kun syöttö sitten tulee, sekunnin murto-osan kestävä epäilys välähtää hänen olemuksensa läpi. Seurauksena on se että maalin tekemiseen tarpeellinen päättäväisyys menettää teränsä, yritys lukittuu epäröinniksi ja maali saattaa jäädä tekemättä. Tämä on samaa sisukasta jarrutusta, epävarmuutta, joka vastustaa kaikkea inhimillistä pyrkimystä, elämää, pelkän järjettömän vastustamisen, alistamisen itsensä vuoksi.

Sisun tuhoava pyrkimys on ilmeinen silloin kun tällainen lukkiutuminen sattuu esimerkiksi maantiellä auton ohjaajalle. Juuri silloin kun olisi tarve tehdä ohjauskorjaus koska auto on ajautumassa epätoivottuun suuntaan, sisu vastustaa hetken muutosta vakiintuneelta uralta. Jos sisu on menestyksellinen ja estää tarpeellisen korjausliikkeen, seuraukset saattavat olla kohtalokkaat. On selvää että tässäkin henkilö jonka energiataso on alhainen, on helppo saalis. Henkilö vieläpä itse uskoo että hänen oma itsetuhonsa on järkevä, looginen ratkaisu, joka hänen täytyy toteuttaa.

Sisu tuo aina mieleen mitä erilaisimpia tekosyitä, miksi ei voi tehdä jotakin. Miksi en voi tehdä niin kuin minulle itselleni olisi hyvä. Niin kuin keksin vikoja ihmisissä siksi että he eivät olisi tarpeeksi hyviä että minä voisin puhua heidän kanssaan.

Sisukkuuden vastakemikaali on usean kuukauden käytön jälkeen alkanut osoittaa vaikutusta. Vähitellen se on poistanut jännityksiä ruumiistani ja oloni on parantunut huomattavasti. On jäljellä vain yksi alue jota vielä puolen vuoden lääkekuurikaan ei ole pehmentänyt. Jännityksen häviäminen muualta ruumiistani on kuitenkin hämmästyttävällä tavalla antanut minulle mahdollisuuden tuntea sen olemassaolon. Tämä alue tuntuu sijaitsevan lonkkaluiden välissä selkärangassani, tai sitä lähellä vatsan puolella. Se on pitkänomainen, sormen tai makkaranmuotoinen tuntemus, joka alkaa noin kolme senttimetriä lonkkaluitteni yläpäätä alempaa ja jatkuu siitä seitsemän senttimetriä selkärankaani pitkin alaspäin. Se on sattumoisin juuri samassa kohtaa missä selkäni oli kipeytynyt tavaroita lentokoneesta kantaessani.

Sieltä säteilee ruumiiseeni hermostunutta jännitystä joka ei ota rauhoittuakseen. Erikoisen voimakkaana ja selvänä epämiellyttävä tunne on vatsan pohjassa sekä rinnassa, varsinkin sydämessä joka käy kiivaan ahdistuneesti. Säteily on kuin akusta säteittäin vedetty kimppu johtoja joiden eristämättömistä päistä sähköiskut kipunoivat elimiini. Onko tämä sisukeskukseni, joka ei anna periksi?

Mainitsen tästä sisukeskuksestani tohtori Ferrerolle erään kerran tavatessamme. Hän ei kuitenkaan ota asiaa edes käsittelyyn. Ehkä hän ei kuullut mitä sanoin, tai ei ymmärtänyt kysymystäni. Tai ei halunnut jostakin syystä asiaa minulle valaista. Hän vain siirtyy toiseen asiaan kuin ohimennen. Minua tämä jää vaivaamaan. Olenko keksinyt jotakin merkityksellistä? Vai onko sisukeskukseni mielikuvituksen tuotetta?

Uskon kuitenkin että lääkärini tietää. Vaivani on sellaista laatua että vain vastakemikaalit tehoavat siihen. Kemiallinen vastareaktio alkaisi tuottaa näkyviä tuloksia vasta tarpeellisen vaikutusajan myötä. Tässä ehkä on syy siihen että hän ei tyrkytä koskaan mitään ajatuksiakaan, ei koskaan sano mitä minun pitäisi tehdä. Ensi kerran tavatessamme lääkemääräystä kirjoittaessaan hän sanoi, että voin olla niin kuin olen, niin kuin haluan itse olla. Hän ei myöskään yritä koskaan väkisin saada minua puhumaan, hän ei utele eikä lypsä. Vaikutteettomasti hän vain kysyy aina tavatessamme vointiani, mitä minulle kuuluu? Käynnit eivät kestä kauaa!

Olemme kumpikin asiantuntijoita. Minä itseni ja hän lääketieteen. Tiedämme tarkalleen että tarvitaan aikaa...

Ferrerolla ei ole tarvetta todistella omaa erinomaisuuttaan. Hän on sen verran viisas että tietää että todistelu itse asiassa todistaisi hänen olevan typerä. Hän ei ole lääkäri siksi että sillä todistaisi olevansa parempi kuin minä. Minulla on sisua, mutta hän on viisaampi, sisuton. Tiedostan tämän ja luotan häneen. Hän antaa minulle mahdollisuuden selviytyä hengissä ja parantua. Hän näkee suoraan asian ytimeen, ja tietää mitä tulee tehdä, eli olla tekemättä. Hän ei rupea tienaamaan kuuttakymmentä dollariaan hössöttämällä turhaa. Hän ansaitsee sen tietämällä myös mitä ei pidä tehdä.

Hän ei hätäile, sillä hän tietää että sikäli kuin selviän kriisitilanteesta hengissä, energiatasoni alkaisi vähitellen kohota ja toimintatarmoni palautua. Tämä on osa normaalista energiasyklistä ja tervehtyisin ehkä riippumatta siitä sainko lääkitystä vai en. Ilman lääkitystä kuitenkin energiatason kohoamiseen liittyisi luultavasti paluu entiseen uhooni. Se taas oli tila jonka koomisesta surullisuudesta olin vuosien mittaan alkanut tulla kiusallisenkin tietoiseksi.

Minussa oli syntynyt tarve päästä sisusta eroon. Olisiko se mahdollista? Aloin olla huolestunut sisukeskukseni löytymisestä. Siihen lääkitys ei näyttänyt vielä tehoavan.

Rosa ei vaikuta lainkaan tyytyväiseltä kun kerron hänelle kuulumiset. Hän soittaa jo aikaisin ja kysyy huonosti salattua malttamattomuutta äänessään mitä tohtori oli sanonut. Hän on odottanut kärsimättömänä sitä että lääkeannosta alettaisiin pienentää koska hän on vakuuttunut että sukupuolinen kykyni siitä paranisi. Hän on joutumassa epätoivoiseen tilanteeseen. Vai onko kukaan mennyt naimisiin naisen kanssa jos ‘se’ ei toimi, edes alussa, edes muutamaa kertaa?

Rosa on huolissaan. Hän tarkkailee reaktiotani teräväsilmäisesti, samanaikaisesti kun hän kertoo itse sepittämiään teorioita siitä, kuinka niinkin voisi elää! Minä yritän näyttää kiinnostuneelta mutta pidän omat mielipiteeni sisälläni. Huolen aihetta parantumisprosessini hitaus antaa minulle taloudellisessakin mielessä. Käteisvarani ovat hupenemassa lääkärinpalkkioihin, lääkemääräyksiin sekä asumiseen ja ruokaan. Ruokataloutenikin olen jo supistanut välttämättömimpään minimiin. Huvittelutilini on olematon. Vain erikoistapauksissa voin poiketa askeettisesta illanvietosta, ehkä kerran kuukaudessa.

Taloudellinen asemani on kohentunut hieman sillä onnistuin vuokraamaan lentokonetta, mutta vain tilapäisesti. Mielessäni kangastelee koneen myynti, mutta Rosa panee päättäväisesti vastaan eikä siitä tule mitään. Hän uskoo että sillä vielä lennetään Puerto Plataan. Sitä tarvittaisiin välttämättä näytöksi sukulaisille ja kotipaikkakuntalaisille hänen...? Niin..., hänen menestyksestään ulkomailla. Se olisi täydellinen. Hän omistaisi valkoisen miehen jolla olisi lentokone.

Eikä siinä kaikki. Hän oli seikkaperäisesti ottanut selville että miehellä oli vielä talokin Kanadassa. Ja Kanadaan pääsisi siirtolaiseksi. - Niin, kuinkas sinne Kanadaan pääseekään? Minkähän arvoinen se talo oikein olisi? Noin suurin piirtein?

Viisi päivää sanoo Rosa tarvitsevansa Puerto Plataan saapumisen jälkeen ennen kuin voisi viedä minut kotitaloonsa, jonka hän itse asiassa omisti. Annan hänen puhua keskeyttämättä. Mieleeni vain tulee sekin että hänen asuntonsa alakerrassa ei asukaan hänen veljensä niin kuin hän oli sanonut, vaan joku aivan vieras mies. Talossa, vierellä, ei myöskään tietenkään asu hänen sisarensa, vaan vuokraemäntä perheineen, myöskin täysin vierasta väkeä.

Hän sanoo tarvitsevansa nuo viisi päivää valmistaakseen perhettään ja järjestääkseen taloaan minun vastaanottamiseksi! Saatan kuvitella, kuinka hän menisi johonkin ehkä sukulaisten tai tuttujen taloon ja tekisi suunnitelman heidän kanssaan, lupaisi maksaa heille heidän talonsa käytöstä ja heidän näyttelemisestään.

Sieltä varmasti löytyisi kaikki tarpeelliset perheenjäsenetkin, kaikki osat Rosan käsikirjoittamina ja taidolla näyteltyinä! Hän ei tarkenna, missä minä tulisin viettämään nuo odotuksen viisi päivää. Uteliaisuudesta mieleni tekee hetken kysyä tästä, mutta koko ajatus on niin vieras etten vaivaudu. Rosa on jo ajat sitten unohtanut pettymyksensä sen suhteen, etten maksanut hänen esittämäänsä kolmensadan dollarin laskua. Hän on ansainnut monin verroin enemmän jokaviikkoisilla ostoksilla. Joka lauantai löytyy uutta vaatetta, housuja, puseroita, kenkiä. Hän on myös alkanut katsella kiinnostuneena kultaisia ranneketjuja. Uuden kellon joudun hänelle ostamaan. Liki kolme viikkoa hän on ilman kelloa, mutta en kysy onko se panttilainakonttorissa. Rosan vaatimat ostokset pienentävät rahavarojani entisestään kiihtyvällä vauhdilla.

Testin vahvistaessa sen että tilaani ei ollut odotettavissa nopeaa muutosta aloin kuumeisesti pohtia vaihtoehtoja talouteni kohentamiseen. Rahani loppuisivat pian ellei uutta tuloa olisi. Töihin en pystyisi menemään, eikä sitä sallisi lakikaan koska en ollut vakinainen asukas. Vihreän siirtolaiskortin saaminen tätä varten vaikuttaa lähinnä mahdottomalta. Rosalta eivät ideat lopu. Hän ehdottaa että voimme kumpikin mennä naimisiin laillisen siirtolaisen tai kansalaisen kanssa. Tämä on ainoa varma keino vihreän kortin saamiseksi, ja sen saatuamme voisimme sitten erota ja mennä naimisiin keskenämme! Hiki kihoaisi otsalleni pelkästä ajatuksesta, ellei kuumuus olisi kastellut pintaani muutenkin.

Kun menen illalla Rosan asunnolle, hän istuu odottamassa rappujen yläpäässä olevalla tasanteella. Valo paistaa avoimena olevan ulko-oven aukosta sisältä. Hän vaikuttaa apaattiselta, Maria on lähtenyt kotiinsa kun vierailuviisumi oli mennyt umpeen. Minusta alkaa näyttää siltä että Rosan ainainen kiire on ollut ehkä liioiteltua. Tapaan nimittäin hänet useinkin istuskelemasta iltaa yksinään. Vai onko hänen vauhtinsa hiljenemässä? Ehkä hänen aggressiivinen tarmonsa on väistymässä alkavan masennusvaiheen tieltä. Joka tapauksessa hänen toimeliaisuutensa vaikuttaa rauhoittuneen.

Tavanomaiseksi tulleessa tervehdyksessämme näin kahden kesken ollessa syleilemme lyhyesti. Tai oikeastaan olemme syleilevinämme. Sillä Rosa on neuroottisen arka kosketukselle. Hän ei koskaan tule seisomaan lähelle, niinpä syleily on paremminkin jonkinlaista kurkottelua. Erikoisesti hän pitää huolen siitä että hänen takapuolensa on pitkällä taaksepäin, kuin tietoisesti yrittäen torjua ajatustakin siitä että vatsojemme alapäissä olevat kielletyt alueet koskettaisivat toisiaan. Näin ruumiillinen kosketusalue rajoittuu kahteen kolmetoista senttimetriä halkaisijaltaan olevaan ympyrään kun hänen rintansa hieman litistyvät edustaani vasten. Tämä kestää kuitenkin vain ohikiitävän hetken, sillä hänen vasen kätensä alkaa välittömästi taputtaa lapaluutani, ja toinen käsi työntää olkapäästäni meitä erilleen.

Hän pelkää inhimillistä kosketusta. Siksi kiire pois. Rosan suu vetäytyy väkinäiseen hymyä tarkoittavaan irvistykseen kun hän irrottautuu otteestani, ottaa perääntyvän askeleen taaksepäin kuin nyrkkeilyottelussa, kääntyy ja astuu sisään avoimesta ovesta. Seuraan häntä.

Rosa on luvannut laittaa ruokaa tänään ja astelee keittiöön. Ruoka on jotakin mitä hän kutsuu mofongoksi. Banaaninnäköisiä platañoita kiehuu vedessä punahehkuisella sähkölevyllä. Kun ne ovat kypsiä, hän muhentaa ne hieman keitinvettä ja öljyä lisäten. Erikoista juhlallisuutta ateriaan tuovat paistetut munat, jotka valmistuvat toisella punahehkuisella levyllä puolillaan öljyä olevassa paistinpannussa.

Rosan keittotaidon tuotteet ovat maultaan yhtä mielikuvituksellisia kuin hänen liedenkäsittelytaitonsa. Vaikka levyissä on normaalit lämmönsäätömahdollisuudet niin Rosalle niissä on vain kaksi asentoa, kylmä tai kuuma. Hänen kärsimätöntä luonnettaan kuvannee se että hänelle kuuma tarkoittaa aina samaa kuin tiilenpunainen levy.

Baaritiskillä on kasettinauhuri, jonka olimme joku viikko sitten ostaneet erikoistarjouksen hinnan houkuttelemana. Sinä päivänä Rosa nimittäin oli innostunut opettelemaan englantia. Kun sitten samana iltapäivänä olin lukenut oppikirjasesta lauseita nauhalle, oli innostus jo sammunut. Nyt nauhurissa on kasetti joka sisältää radiosta nauhoitettuja lauluja. Espanjalaisen Rafaelin tekemää ja esittämää kappaletta ‘Provocacion’ hän soittaa peräkkäin kaksitoista kertaa. Hän kelaa takaisin kolmattatoista varten, kun suljen nauhurin ja ehdotan että menemme istumaan ulos.

Rosa osaa ulkoa kaikkien laulujen sanat. Niillä on hänelle erikoinen merkitys. Muutama viikko tutustumisemme jälkeen hän totesi kompastuneensa toisen kerran samaan kiveen, kuten Julio Iglesias laulaa. Kun laulaja kenties tarkoittaa pettymyksen jälkeen rakastuneensa uudelleen, niin Rosa oli kaksi viikkoa odottanut sanoihin sopivaa tilannetta.

Ulos kävellessämme minun kantaessa tuolia itselleni hän selittää innokkaasti että se ja se laulun kohta sopii meihin. Hän elää laulujen sanoja niin kuin jotkut elävät horoskooppeja. Istumme ulos terassille. Lukematon määrä kirkkaita tähtiä rei’ittää tropiikin laivastonsinistä yötaivasta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän ehdottaa, että minä kertoisin jotakin hänelle.

Yleensä hän on pitänyt huolen puhumisesta, ja olen saanut kuulla mitä erikoislaatuisimpia historioita. Ainoastaan ymmärtämisvaikeudet jatkuvat. Alan uskoa että ne eivät parantuisi ajan mukana, vaan johtuivat jostakin salaperäisestä sähkömagneettisesta kentästä välillämme. Se sekoitti hänen sanansa ennen kuin ne saavuttivat tajuntani niin että en voisi koskaan ymmärtää. Sama yhteensopivuuden puute oli ilmeinen kaikessa kanssakäymisessämme. Sille ei voinut mitään. Sisuvärähtelymme olivat samanmerkkisiä, erivaiheisia ja voimakkaita. Kenttämme tulisivat aina olemaan ristiriidassa, hylkimään toisiaan.

Joudun pulmallisen tilanteen eteen, sillä minä en osaa kertoa mitään juttuja. Hetkisen mietittyäni kysynkin häneltä jotain asiaa hänen kotipuolestaan, ja hän alkaa kertoa. Hänen mielestään kaiken aikaa täytyy puhua, ja mitkä tahansa tauot tuntuvat ärsyttävän kiusallisilta. Vuosien mittaan olin jo unohtanut minkälaista se oli. Sisuttomien ihmisten kanssa ei koskaan ollut tällaista hermostunutta vaatimusta puhua vaikka ei olisi mitään sanomista. Hiljaisuus ei koskaan ollut kiusallista, ei edes tietoista, vaan luonnollista yhdessäoloa.

Hän kuuntelee tarkkaavaisena kun kerron hänen kysymykseensä vastaten äidistäni. Kerron kuinka en ole vuosikausiin kirjoittanut hänelle koska hän avioerosta lähtien oli siirtynyt entisen vaimoni liittolaiseksi minua vastaan. Kysyn Rosalta, mikä on äiti jolle vieras ihminen on parempi ja tärkeämpi kuin oma lapsi?

Rosa miettii pitkään. Vihdoin hän vastaa että kyllä jokainen äiti rakastaa lastaan. Vakuuttavasta äänestä huolimatta hänen kasvojen ilmeensä paljastaa ettei hän usko itsekään mitä yrittää minulle vakuuttaa.

Hänkin haluaisi uskoa. Mutta ei voi. Rosan kasvot jähmettyvät hymyntapaiseen irvistykseen kun muistot repivät auki kipeitä haavoja hänen sisuksissaan. Vamma on elinikäinen. Sitä voitaisiin ehkä lievittää, mutta tuskin koskaan parantaa. Hän olisi niin halunnut miellyttää arvostelevaa äitiään. Hän olisi tehnyt mitä vain, mutta eihän hän voinut vaihtaa ihonväriään sellaiseksi kuin hänen äitinsä sen olisi halunnut. Rosa halusi olla valkoinen, mutta oli jo ajat sitten todennut toiveen mahdottomuuden. Hän ei koskaan voisi saavuttaa äitinsä hyväksymistä. Siksi hän tulisi keskittämään yrityksensä seuraavaksi parhaaseen.

Jos häntä ei hyväksytä omana itsenään hän oli pistänyt toiveensa siihen että hänet saatettaisiin hyväksyä jonakuna muuna. Tai sen vuoksi mitä hänellä oli, mitä hän omisti. Siksi hän tulisi ehkä lopun ikäänsä epätoivoisesti näyttelemään erilaisia suosittuja henkilökuvia toivoen että hänet hyväksyttäisiin jonakin niistä.

Mitä tapahtuisi sitten kun hän oli käynyt kaikki karakteerit läpi, vaihtoehdot loppuisivat? Hän olisi siihen mennessä eronnut omasta itsestään niin kauaksi että jäisi häilymään epätietoisuuden eetteriin jonnekin välimaille. Hänellä ei olisi persoonallisuutta enää ollenkaan, ja sen puute taas saattaisi helposti johtaa itsetuhoon.

Kun normaali ihminen kehittyy ja muuttuu koko ajan eläessään elämäänsä, kuinka Rosa voisi muunnella omaksumaansa roolia ilman että se näyttäisi tehdyltä? Sen teennäisyys paljastuisi ennen pitkää. Ihmisten arvostelu ja pilkka joka paljastumista seuraisi, saattaisi olla liikaa hänelle. Paljastumisen pelko lisäisi hänen ahdistustaan entisestään. Keinotekoisen julkisivun ylläpitämiseksi tarpeelliset vaiheet vaatisivat lisää valheita, kunnes hän väistämättä tulisi puhumaan ristiin. Silloin hänen ystävänsäkin alkaisivat katsoa häntä vieroksuen. Ei kukaan ottaisi häntä vakavissaan. Hän säilyisi epävarmasti hymyilevänä puoli-ihmisenä loppuun asti. Niin kauan kuin vauhtia riittäisi.

Katastrofi tapahtuisi silloin kun sisulataus loppuisi ja näyttelyväsymys saisi vallan. Rosan pitkälle edennyt epätodellisuuden tila ei herätä toiveikkuutta lopputuloksen suhteen. Ellei ihme tapahdu. Ellei hän hyväksy todellisuutta.

Minun on päästävä eroon Rosasta mahdollisimman pian jos itse mielin elää. Hänen sisunsa haittaa omaa parantumistani. Syyllisyyskin on heräämässä, se moittii minua siitä että aion jättää Rosan vaikka olen ehkä elämäni hänelle velkaa. Vai olenko? Olen hänelle palveluksen velkaa, mutta elämäni on minun. En olisi uskollinen elämälleni jos luovuttaisin sen kuin kauppatavaran Rosan omistukseen. Hänen käytettäväkseen omiin sisukkaisiin tarkoituksiinsa. Sitä paitsi olen sitoutunut muualle.

Neuvottomana katselen tulevaisuuteen. Rahavarani pienenevät joka päivä jonka täällä kulutan. Ennemmin tai myöhemmin ne loppuisivat, jolloin olisi pakko tehdä jotakin. - Jotakin olisi tehtävä ennen kuin ne loppuisivat, sillä silloin ei enää olisi mitään tehtävissä. Pelkoni oli tehnyt mahdottomaksi shekkisuunnitelman ja orastava todellisuudentaju oli peruuttanut valuuttakeinottelun. Jäljellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin lentokone. Sen myyminen olisi tarkoituksenmukaista kahdestakin syystä: ensiksikin se vapauttaisi minut sidonnaisuudesta tähän olinpaikkaan, ja toiseksi saisin siitä rahaa matkaan ja elämäni aloittamiseen muualla.

Vaikeutena koneen myymisessä on ensisijaisesti Rosan asenne. Myynti olisi tapahduttava hänen tietämättään tai hän nostaisi siitä hirvittävän metelin. Toinen vaikeus on toimintatarmoni heikkous. En ole sellaisessa henkisessä vireessä jota myyntitapahtuma neuvotteluineen edellyttäisi. Se olisi sattuman kauppaa sananmukaisesti. Tällainen sattuma on koneen vuokraaja, jota kiinnostaa sen ostaminen. Vaikka hinta on alhainen, olisin jo valmis hyväksymään sen, jos saisin rahat käteen heti. Ostaja kuitenkin puhuu vuokrausostosta, tavallaan vähittäismaksusta. Tämä ei ole minulle mieleen, koska silloinhan minun pitäisi olla täällä valvomassa maksujen saantia. Ja konetta, siksi kunnes koko kauppasumma olisi taskussani. Siihen mennessä kerääntyneet rahat taas olisivat haihtuneet ties minne taivaan tuuliin.

Nyt minulle tulee äkkiä kiire Kanadaan. Siellä minulla on vakuutus joka varmasti korvaa lääkärinpalkkiot, jotka olen maksanut omasta taskustani. Näin arvellen alan valmistella lähtöä. Tohtori Ferrero kirjoittaa todistuksen jota sanon tarvitsevani sairausvakuutusta sekä velkojiani varten.

Lentokoneelle saan parin kuukauden jatkosopimuksen. Rosan tehtäväksi jää vuokrien kerääminen ja edelleen toimittaminen. Siitä välistä hän ottaisi sovitun kymmenen prosentin palkkion itselleen. Näin hän tekisikin ensimmäisen kuukauden lopussa. Toisen kuukauden maksusta puuttuisi jo kolmasosa kun vihdoin saisin shekin käteeni!

Kysymys siitä mitä tekisin ylimääräisellä varustuksella jota en halua raahata mukanani, ratkeaa luontevasti sillä Rosa ottaa ne asuntoonsa. Sinne jäävät laukullinen lentokarttoja, kahdenkymmenen kilon työkalu- ja varaosapakki, alumiinirunkoinen reppu leirivarusteineen, kaasukeittimet ja monet muut hyödykkeet.

Mitään ei saa heittää hukkaan. Rosa haluaa varastoida jopa vanhan kameralaukkuni, jonka olisin valmis hylkäämään. Hän saattaa jo laskelmoida että kaikella on arvoa siinä tapauksessa etten tulisi lunastamaan omistusesineitäni!

Lähtöpäivän aamuna tunnelma huoneessani on yhtä ahdistunut kuin aina Rosan läsnäollessa. Puolen vuoden jälkeenkään en toisinaan ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän koketisti minulle puhuu. Tai eihän hän oikeastaan minulle puhukaan. Hän vain puhuu. Itse olen pahalla tuulella kun ajattelen väistämätöntä lähes kymmenen kilometrin taksimatkaa Isla Verden kansainväliselle lentokentälle. Se saattaisi maksaa yli kymmenen dollaria.

Kun Miramarin liikennevalo vaihtuu vihreäksi ja taksi nytkähtää kohti lentokentälle vievää Baldorioty de Castro -moottoritien alkua, Rosa on jo kävellyt viitisenkymmentä metriä bussipysäkkiä kohti. Hän kääntyy ja vilkuttaa vaisusti. Hänen kasvoillaan olen näkevinäni hivenen ennakoivaa kiinnostusta.

Rosalla on kiire tutkimaan tavaroitani. Paitsi myyntiarvoa niillä olisi toinen ja tärkeämpi merkitys siinä tapauksessa että en palaisi. Ainakin osan tavaroista hän säästäisi lopun ikäänsä todistuksena jota voisi muille näyttää. Ensin ne luultavasti olisivat hänen lentäjäsulhasensa tavaroita, myöhemmin hänen miesvainajansa.

Eikä hän minua tarvitsisikaan, tavarat riittäisivät. Sitä paitsi ne eivät vaivaisi häntä, eivätkä nolaisi oikaisemalla hänen mielikuvituksensa tuottamia tarinoita. Rosan innostus elämään oli viimeaikoina ollut laimeaa. Viikkokausia jo olin nähnyt saman sammuneen kynttilän Alistajan kuvan edessä kylpyhuoneen lattialla.

 

condadolagoonwb.jpg
Condado Lagoon, Puerto Rico

Palaa Aloitussivulle 

Melankolia 1 - Projekti
                    2 - Pako
                    3 - Rosa
                    4 - Iluminada