Litorina.org

Home
Organized.fi
Seppo Mononen CV
Organized FI
Pirjo Sandström
1993 ohjelmoitu kriisi jatkuu 2018
Lottien Natsimiljoonat
Ministerille
natsi-lääketiede_Suomessa
Kekkosen linjalla Suomi jatkaa dualistista kaksoiselamaa
Tamminiemen trollitehdas
Tyttöjen oudot kuolemat EP:lla
Polttamaton Pirtti
Hl AnitaSimonen
pics - siru hampaassani
Inger Karumo sadistilääkäri VKS:ssa
International Conspiracy
Ilkeys tappaa
Väkivalta johtuu alistamisesta
Yle sensuroi
miksi Mikko on paha?
"Näytit Maailmalle"
Ehdokkaista
Vilpillisyys
"Tulvasuojelu": Niinistö suositteli
Vääriädiagnooseja
Suomi kriisissä
Kunniaton Eduskunta
Hamlet
UKK-vallankumous
"Tulevaisuusseminaari"
Naapurin Heikki kuoli 1944
Tulvasuojelu - puhallus
29.9.2012/sm
Poliisin huumejuhlat
Voi meitä ...
Yksi tietää aina
ilkka_rehabilitoi.html
Poliittinen yle
Suomi toimii häikäilemättä
1993 Kriisi
Polttamaton pirtti
Suposta jouduttaja Eduskuntaan
Miksi Suomea ei oteta tosissaan
Syöpä Suomessa
Inhimillinen kehitys alkaa kohdussa *
Moraali vai Etiikka
oikeusvaltioko
Lentokone hajosi ilmassa - 8 kuoli Suomessa
tuskalliset_maitohapot
Kehitys johtaa sivistykseen
Euroopan vapauttamisen muistopäivänä 11.11.
vilpittömät
sanoma riosta
Natsismi
Olkaamme suomalaisia!
Finlandia on Bolivian kansallishymni
Saatanan tunarien koti?
Ylen taantumasta
Vaasan Nais Mafia
Salaisen Poliisin kiusaamana
Huumeita Floridasta
evoluution todiste
Evoluutio
salaliittok
Sensuuri Suomen tietoverkoissa
VAASAN HOVIOIKEUS v.2004
Parempi ymmärtää
Miksi koulu ei toimi
Maanpuolustuskurssiyhdistys
Tavallinen ihminen on tärkeä
rahastusta lääkkeillä
Helsingin 1975 henki
Arktinen talvihenke
Tarpeeton sota
Tavallinen ihminen
Lapin kesää
Nobel-juhlista
Ilman oikeutta
Elektr. valvontaa ilmajoella
jordsskorpan
Itsemurhista
Pakolaisten henkinen pääoma tervetullut
Luovuus on ratkaisu
Ehdollinen refleksi hengenpelastajana
edustuston ongelmat
tiedottajoen syy?
Konsensus ja köyhyys
Talvisodan loppu
Mandela
propaganda
Human Rights Court
Elilitti käki on ..
sotatragediat
Talvisota
Itsenäisyys on eliitin vapautta
Conzita
SUOMI-URKINTA
Ihminen on ...
Darwinin pulma ratkesi
ilkeys
Urkintayhteiskunta
Sisuair
Vai mitä se on
Väkivalta - Verboten! *)
POLIISIOSASTO - kaavio(!) 2010
LitorSE
Litorina geologiaa
vouti
Projekti
Pako
Rosa
Iluminada
29.9.2012 /sm WHO:
"NÄYTIT MAAILMALLE"

Pako

 Seppo Mononen
 
Melankolia, neljä novellia William Shakespearen teemasta
1. Projekti, talvinen hanke arktisessa Kanadassa;
2. Pako,yksinlento Amerikan mantereen halki;
3. Rosa, sisukas kaunotar tarjoutuu auttamaan, Puerto Rico;
4. Iluminada, rakastettava viisas nainen ei vaadi mitään...

 

 

- Medows torni, golf-janki-alfa-eko Cessna 152 valmis rullamaan, VFR Bellingham.

- Golf-janki-alfa-eko, torni, selvä rullaamaan, kiitotie 28.

- Alfa-eko.

Vihdoinkin liikkeellä. Olin ystäväni hangarissa laitellut matkakuntoon pientä kaksipaikkaista Cessna 152 lentokonettani jo usean viikon ajan. Toista kuukautta itse asiassa. Olin avustanut useiden koneiden määräaikaishuolloissa ja katsastuksissa, ja samalla miettinyt mitä tarvitsen koneeseeni. Ja kuinka. Olinhan ajatuksissa lähteä pitkälle matkalle joka veisi minut ja koneeni aina päiväntasaajan eteläpuolelle.

Suurin ongelmani oli polttoaine. Koneessani oli tankkitilaa vain noin neljän tunnin lentoa varten. Reservit huomioonottaen tämä merkitsi noin kuudensadan kilometrin matkaa tyynessä ilmassa. Tämä ei riittäisi veden yllä lentäessä eikä Amazonin altaan viidakko-osuuksilla joissa bensiiniä sen paremmin kuin kenttiäkään ei ehkä ollut tiuhassa. Veden päällä halusin myöskin ylimääräistä turvallisuutta, sillä jos ei olisi mahdollista huonon sään tai muun syyn takia laskeutua määräkentälle saattaisi ainoa mahdollisuus selvitä kastumatta olla paluu lähtökentälle.

En ole lentokoneinsinööri enkä mekaanikko, enkä ollut lentokoneen moottoripeittoa ottanut pois paikaltaan ennen kuin tulin ystäväni Taunon konehallille. Hänen kanssaan tein koneelleni vuositarkastuksen ja hän samalla esitteli paikkoja kun niitä availin. Minä itse laadin päässäni suunnitelmat lisäpolttoainejärjestelmäksi. Tarvitsin vähintään kaksi Jerry-kannua, kukin vetoisuudeltaan viisi amerikkalaista gallonaa, eli yksi tunti lentoaikaa kumpainenkin. Kannusta vetäisin sormenpaksuisen polttoaineletkun suodattimen kautta pumppuun ja siitä tuulilasin ikkunapylvään sisällä siipeen. Tarkistusluukusta letku tulisi siiven päälle ja itse tekemääni korkkiin jonka läpi bensiini virtasi tankkiin.

Koska lentokonelaatua olevat osat, putket, suodatin ja polttoainepumppu olisivat mielestäni maksaneet kohtuuttoman paljon, valitsin autotarvikeliikkeen tuotteista mieleiseni. Polttoainepumppua en onnistunut saamaan — jos niitä olikaan — sopivalle jännitteelle. Niinpä naapurihangarin radioliike laittoi neljänsadan markan jännitteenalentajan, joka laski koneen sähköjärjestelmän kaksikymmentäkahdeksan volttia pumpun vaatimaksi kahdeksitoista. Tämä kaikki tuli maksamaan murto-osan siitä mitä lentokonestandardeihin tehty polttoainepumppu yksin olisi lohkaissut matkabudjetistani.

Autoliikkeestä löysin vielä mielihyväkseni muovisia, nykyaikaisia Jerry-kannuja, joissa oli venttiilitkin valmiina. Muovikorkin läpi asensin imuletkun niin, että voisin lennon aikana yhdellä kädellä vaihtaa letkun tankista toiseen tarpeen mukaan. Itse tankkeja minulla oli nyt kolme: kaksi vöillä kiinnitettynä ja kolmas varalla.

Tauno katseli puuhiani epävirallisesti hyväksyen. Virallisesti hän ei niitä tietenkään voinut laillistaa. Lokikirjaan ei täten asennustöistä tullut merkintää. Vain kompassin tarkistuspäivämäärä ja insinöörin allekirjoitus ohjaamon lappusessa todisti koneen lentokelpoiseksi juuri ennen matkalle lähtöäni.

Kun vielä olin asentanut käytettynä ostamani ADF navigointiradion pitkille etäisyyksille, olin valmis ryhtymään koneen lastaukseen. Pientä kosmeettista kohentelua vielä kun maalailin itse valmistamiani osia, niin etteivät ne erottuisi muun koneen väristä ja kiinnittäisi liikaa huomiota. Näin maalasin valkoiseksi myöskin mustan, kumisen polttoaineputken siiven päällä. Tästä tulisi myöhemmin ainoat miinuspisteet asennustyöstäni; Maali alkoi hilseillen irrota putkesta jota jouduin liikuttelemaan ja vääntelemään aina tankkauksen takia. Minua huolestutti se että maalin suomuja voisi joutua polttoaineeseen ja — vaikka se kulkikin suodattimen läpi — voisi aiheuttaa vaikeuksia. Huolellisesta käsittelystä ja hyvästä onnesta johtuen moottori ei yskinytkään, joten ilmeisesti huoleni oli aiheeton.

Tavaraa oli otettava mukaan runsaasti. Joulun alla Vancouverin seudun välimerenilmastokin on sentään kolea ja vaatetta ulkona sateessa työskennellessä tarvittiin paljon. Tätä koleutta saattoi jatkua Kaliforniaan asti. Tai jos lensin mantereen poikki Floridaa kohti, tulisin heti rannikkovuoret ylitettyäni tekemisiin tosi talven kanssa asianmukaisine lumi- ja jääilmiöineen. Siis talvivaatteet oli pakattava mukaan. Sen lisäksi oli kesävaatteet, pikkutakki, sileät housut jne., jne.

Työkalupakki varaosineen painoi toistakymmentä kiloa. Leirintävälineet telttoineen, kaasukeittimineen ja pulloineen ainakin yhtä paljon. Pakolliset uimaliivit ja muut hengenpelastuksen ja pelastautumisen välineet joka tilanteen varalle luetteloituina valtamerestä viidakkoon. Joka tilanteeseen olin varautunut mielestäni kiitettävästi, uimaliivikin oli uutta IATA eli kansainvälisen ilmakuljetusyhdistyksen mallia jossa majakan tavoin toimiva valo syttyisi automaattisesti sillä hetkellä, kun liivissä oleva patteri uppoaisi veteen. Tämä olisi eduksi mahdollisen yöetsinnän tullessa tarpeelliseksi. Hiilihappopullot täyttäisivät liivieni keuhkot kelluvalla kaasullaan asianmukaisista vetimistä vedettäessä.

Olin turvallisella mielellä. Lain määräykset turvallisuudestani oli täytetty. Se, kykenisinkö veteen pakkolaskun tehtyäni pukemaan liivin ylleni, pääsisinkö ylipäätänsä koneesta ulos ajoissa riippuikin sitten itsestäni. Sitä ei laki luvannut eivätkä pykälät projisoineet.

Huolellisen suunnitteluni kruunasi videovarustukseni, joka toimisi samalla kahdentoista voltin sähköllä tupakansytyttimen pistokkeesta kuin polttoainepumppukin. Nauhuri oli painava, vaikka itse kamera oli kevyt. Floridasta voisin lisätä vielä pienen väritelevision monitoriksi, jolla voisin katsella ottamiani kuvanauhoja ja seurata uutisia tai muuta mitä missäkin oli tarjolla. Hyvinkin kaksikymmentä kiloa oli videota vihdoin mukana. Tavallinen kinofilmikamerani kuului ilman muuta varustukseen kolmine objektiiveineen. Sekin oli mukava olemassa mukana, minne meninkin.

Kirjallisuutta oli mukanani kymmenkunta kiloa: Lentokoneen lokikirjat sekä karttoja ja manuaaleja eli käsikirjoja. Pohjois-Amerikka, Väli-Amerikka ja Karibian alue, sekä Etelä-Amerikka. Kaikki kartat kaksinkertaisena; sekä näkövaraiseen, että mittarilentoon. Paitsi tietysti mittarilähestymiskaavioita ja lentopaikkakuvioita, joita en ollut saanut hankittua. Ei sen puoleen konekaan ollut varustettu laillista mittarilentoa varten, mutta hätähän ei lue lakia...

Jos olin kauan matkaa tuumaillutkin, niin ei ainakaan nyt ollut unohtunut huolimattomuuden sen paremmin kuin ylenkatseenkaan takia mitään.

Olin lykännyt lähtöä aina vähänkerrallaan tuonnemmaksi. Kun olin ajatellut olla jouluna omaisteni luona, oli jouluun nyt aikaa enää yksi viikko. Oli asiassa kyllä ollut minusta riippumattomiakin viivästyksen aiheuttajia, kuten työttömyysvakuutusmaksu jonka kolmen kuukauden rästiä jouduin odottelemaan. Aikanaan se sitten tuli ja minä olin sen puolesta valmis. Oivalsin alakuloisena, että joulu sivuutettaisiin matkalla; varsinaista ilojuhlaa ei tänä vuonna olisi tiedossa.

Olin jättänyt motelliin paljon ylimääräistä tavaraa, kuten kirjoituskoneen, vaatteita, kenkiä. Roskiin vain niin kuin menevällä miehellä kai on suuripiirteisesti tapana silloin kun lähdön hetki saapuu ja koti täytyy jättää. Toiselle suomalainen ystävälleni olin myynyt autoni matkarahoiksi. Kyydin tarjosin itselleni viimeistä kertaa lentokentälle omalla autolla. He tapaisivat minut kentällä ja ottaisivat auton haltuunsa. Ajatukseni olivat jo etäämpänä tulevalla matkalla kun ajelin lentopaikkaa kohti. Pilvikorkeus oli tyydyttävä, niin että ehkäpä tosiaan pääsisin matkaan. Jo viikon olin odotellut sumun hälvenemistä.

Välinpitämättömänä kuuntelin Alfa Romeon venttiilien nousua, tuota suloista musiikkia, josta nautin kuin kirkkokansa urkujensoitosta. Joka oli saanut minut haltioitumaan melkein päivittäin kuluneiden muutamien vuosien aikana. Vaikka olihan siinä ollut melkein kahden vuoden tauko, kun olin joutunut jättämään aarteeni kotiin ja lähtemään yksin komennukselle Etelä-Amerikkaan useita vuosia sitten. Tältä matkalta olikin sitten löytynyt toinen, inhimillinen rakkaus, josta tuli elämäni pelastaja ja turhautuneisuuteni lievittäjä. Onnen antaja ja poikani armas äiti. Heidän luokseen nyt matkani kävisi, kun tummat pilvet taivasta synkensivät.

Tauno vielä halusi ottaa valokuvia lähdöstäni. Hänen vaimonsa Berttakin jätti hetkeksi siivoushartautensa ja tuli toivottamaan hyvää matkaa. Olinkin kuvaannollinen ilmestys siistissä lentopuserossa ja uudessa lentokerhonsinisessä lippalakissa. Koneeni oli puhdas ja vahattu niin että vesipisarat näyttivät helmiltä sen kiiltävällä pinnalla kun paksu pilvipeite alkoi oikealla tavalla rakoilla.

Tauno oli ollut sodassa ilmavoimien mekaanikkona. Hän tietää ja tuntee lentokoneet sisältä ja päältä. "Siinäpä vasta kone, ei parempaa ole olemassakaan. Ei, tuota en ottaisi ilmankaan. Kuinka ihmiset ostavat mitä vaan? Tuokin kone on pantu vain kasaan sen isompia ajattelematta, ja sitten vasta kokeiltu lentääkö se! Ja sitten kun ihmiset valittaa että koneen ylläpito on kallista, ja huolto ja varaosat maksaa omaisuuksia. Kerrankin yksi - varmaan miljoonia on miehellä - alkoi valittaa tuhannen taalan laskusta. Bertakin sanoi että mitä sinä valitat kun tuollakin köyhällä miehellä potkuri maksoi kolme tonnia eikä se ollut moksiskaan, maksoi vain. Ja kun se vielä voivotteli niin minä sanoin että älä sitten maksa mitään, minä maksan osat ja lahjoitan työt, kunhan vain viet koneesi nopeasti pois, etkä ikinä enää tuo sitä minun näkyvilleni".

- Mies maksoi kyllä väkisin mutta Taunopa ei ottanut hänen konettaan huoltoon enää koskaan. Vaikka kyllä se kävi monta kertaa pyytelemässä, että tekisit nyt, todisti Berta.

Olen rullannut seisonta-alueelle kiitotie 28:n päässä ja aloitan tarkistukset ja koekäytön. Tornissa oleva lennonjohtaja kiinnostuu koneestani. Hän tiedustelee mikä on se ylimääräiseltä näyttävä laite tai osa oikean siiven päällä? Polttoainetankin täyttöaukon paikalla?

- Aar, aar, se on radioantenni, valehtelen.

Minulle alkaa tulla kiire lähtöön. On tietysti lennonjohtajan velvollisuus katsoa että koneet ovat päältäpäin ja silmin nähden lentokunnossa, mutta epäilen, että he ovat viikkojen aikana seuranneet mielenkiinnolla asennuksieni edistymistä ja edesottamuksiani koneen kanssa. Voisihan olla tulossa tarkastajakin joka saattaisi ääritapauksessa peruuttaa kauan odottamani ja hartaasti suunnittelemani matkan.

Tarkistukset jäävät vähälle, koekäyttö kokonaan tekemättä.

- Janki-alfa-eko valmis lentoonlähtöön, alan hermostua.

Torni kyselee vielä vieraasta esineestä siivellä. Sanon, että se on vain bensaputki ja että janki-alfa-eko on valmis lentoonlähtöön. Alan rullata kiitotietä kohti. Jos ei lähtölupaa ala kuulua, niin pääsenpähän tuosta lentoon ilmankin!

— Roger, janki-alfa-eko selvä lentoonlähtöön, tuuli satakymmenen astetta, kaksi mailia, suunnitelma Bellinghamiin avattu, hyvää matkaa.

Kiitotie 28. Työnnän kaasun pohjaan ja vilkaisen öljynpainemittaria. Se näyttää vihreää niin kuin pitääkin. Lähdössä ollaan.

Huolestuttavan hitaasti koneen vauhti alkaa kiihtyä. Painoa on runsaasti. Vaikka olin moneen kertaan arvioinut ja ynnäillyt koneen kuorman olevan kohtuuden rajoissa, tuntuu ylipainoa olevan runsaanlaisesti. Olihan minulla kaksi polttoainetankkia täynnä koneen sisälläkin. Toisaalta kylläkin tällaisessa alkeiskoulutuskoneessa lentoonlähtöpaino kuten muutkin turvallisuusmarginaalit ovat liioiteltuja. Kyllä sen pitäisi lentää aikamoisessa ylikuormassakin. En ollut tosin koelentänyt konetta asennusteni ja lastauksen jälkeen. Koelento tapahtuisi nyt täydessä lastissa. Lentokelpoisuus matka-kunnossa todettaisiin tässä ja nyt Taunon katsellessa.

Vauhti kiihtyy. Neljäkymmentä solmua. Viisikymmentä solmua, nyt pitäisi siipien jo kantaa. Kuusikymmentä solmua, ja alan keventää nokkapyörää. Empien vedän ohjaimista taaksepäin, nokkapyörä irtoaa asfaltista. Kuusikymmentäviisi solmua näyttää ilmanopeusmittari, kun totean että minulla ei ole varaa odottaa enempää nopeutta, koska olen kiitotien viimeisellä puoliskolla. Sataviisikymmentä metriä on kiitotietä jäljellä edessäni kun vedän koneen siipiensä varaan. Epätietoisuus koneen lento-ominaisuuksista kutittaa vatsan pohjaani. Siksi suurin nopeus on paras nopeus. Mutta puut lähenevät kentän laidalla. Juuri niin hellävaraisesti kuin osaan, kohotan koneen nokkaa ylöspäin samalla seuraten ilmanopeusmittaria ja puunlatvoja jotka ovat vielä edessäpäin.

Totuuden hetki. Nokan nostaminen on ylösnousun edellytys, mutta se tapahtuu aina nopeuden kustannuksella. Ja jos nopeus vähenee liian pieneksi, kone lakkaa lentämästä. Nyt vedän ohjaimia taaksepäin päättäväisemmin. On pakko. Samalla koetan istua jotenkin kevyemmin, ja tosiaankin, melkein tiedostamatta takapuoleni nousee tuolista millin tai kaksi niin että olen tuettuna reisilläni istuimen etuosan ja vöiden varassa. Turha huoli. Nopeus on varmasti riittävät seitsemänkymmentäviisi solmua ja koneeni saa lisää korkeutta. Hitaasti, koska epäröin. Pelkään. Myöhemmin lähettäisin Taunolle kortin jossa sanoisin, että tahallani lähdin pienellä nousukulmalla hyvän nopeuden varmistamiseksi. Hyvä. Olen puiden latvojen yläpuolella. Vaara ohi. Tavoite saavutettu. Henkäisen. Esteet ylitetty.

Mutta kyllä nousu olisi laskelmieni mukaan pitänyt olla rivakampaa. Vaikka ilma onkin kostea, niin onhan lämpötila lähellä nollaa, sekä kentän korkeus juuri merenpinnan tasossa. Siis moottorin suorituskyky pitäisi olla huomattavasti parempi kuin tavallisena kesäpäivänä. Syynä on tämä liiallisesti huolehtimani lentonopeus, ylimääräinen varmuuskertoimeni. Olisinhan voinut lentää pienemmällä nopeudella ja kohoamisnopeus olisi ollut suurempi. Johan kone lensi kuudessakymmenessäviidessä solmussa mittarin näyttämää ilmanopeutta.

Katson lentoonlähdön onnistuneeksi, ja päätän nostaa laskulaipat ylös matkalentoa varten. Laskulaipat ovat pienet lisäkkeet siipien takaosassa. Niiden tehtävä on lisätä siiven nostovoimaa ja siten mahdollistaa lentämisen pienemmällä nopeudella kuten on tarpeen lentoon lähtiessä ja laskeuduttaessa.

Tuskin olen kääntänyt katkaisijan ‘laipat ylös’ -asentoon kun hätäännyn perinpohjin, sillä koneeni alkaa vajota alaspäin. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Silloin oivallan jotakin tärkeää. Muisti tuo mieleeni kuvan tuulipussista joka on roikkunut melkein velttona, mutta kuitenkin myötätuulta menosuuntaani osoittaen. Silloin muistan mitä lennonjohtaja oli sanonut tuulesta: satakymmenen kautta kaksi. Olin lähtenyt lentoon myötätuuleen. Ylempänä myötätuuli on voimakkaampaa eikä ihme, että alukseni ei tahdo saada kantavaa ilmaa siipiensä tueksi.

Puitten latvoja hipoen aloitan loivan nousukaarron vasempaan. Frazerjoen rannalla olevan sahan savupiipusta voisi katsella sisään, niin alhaalla olen. Sahan lautatarhassa töissä olevat miehet vilkaisevat ainoastaan ylös taivaalle. Hellävaraisesti ja adrenaliinia tihkuen hoivailen lentovälineeni nokan tulosuuntaani. Aah. Aah.

Reipas vastatuuli varmistaa tukevan otteen ja uhkuu nostovoimaa. Koneeni nousee ripeästi ylöspäin. Alan huolettomasti vihellellen ottaa kurssia kohti USA:ta ja Bellinghamia. Ensin on kuitenkin asetettava kompassi, sillä sekin oli kentällä lähdön tohinassa unohtunut tekemättä.

Olin tehnyt lentosuunnitelman vain Bellinghamiin asti. Saisin ainakin tulli- ja muut rajanylitysmuodollisuudet selvitetyiksi ja olisin valmis jatkamaan matkaani sikäli kuin sää salli. Käännän radion Bellinghamin majakan kanavalle, ja seuraan neulan osoitusta etelään. Olen lähtöseikkailustani kuitenkin vielä sen verran poissa tolaltani, että unohdan ilmoittaa lennonvalvontaan kansainvälisen rajan lähestymistä. Itse rajankin ylitän erityisemmittä kunnianosoituksitta. Bellinghamin radioon ilmoittaudun vasta kun saan kentän näkyviin. Lakonisesti ilmoitan sijaintini viisi mailia pohjoiseen ja pyydän ohjeita laskeutumista varten.

Saan esiintymisvuoron heti sitä pyytäessäni. Edelläni vain yksi kone laskeutuu ja kaksi lähtee lentoon, sitten on minun vuoroni. Kun linjaan koneeni finaalille lopullista lähestymistä varten kiitotie 18:lle, totean että keula pyrkii kääntymään voimakkaasti vasemmalle. Sivutuulta on kymmenen solmua ainakin, mutta se heikkenee radion ilmoittamaan seitsemään puiden latvojen tasolla. Teen hallitun sivutuulilaskun pienellä ylinopeudella, joka lisää turvallisuutta raskaan lastin takia.

Bellinghamin kiitotien toinen pää on meressä, mutta matkaa sinne on viisituhatta jalkaa, puolitoista kilometriä, joten voin tarkkailla koneeni lento-ominaisuuksia turvallisesti asfaltin päällä roikkuen. Vasta kun ilmanopeus laskee viiteenkymmeneen solmuun, alkaa kone vajota ja laskuteline kohtaa asfaltin. Olin ollut suotta huolissani ja pitänyt tarpeettoman suurta lentonopeutta. Mutta varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi.

Radion opastuksella rullaan koneeni matkustajaterminaaliin, jossa tullimies odottaa niin kuin oli puhelimessa sovittu. Katson huolestuneena konettani, jonka sisätila on tavaraa täynnä niin että takaikkunoista ei lävitse näe. Jospa hän haluaa tarkastaa kaikki varusteeni? Sanookohan hän jotakin koneeni lentokunnosta? Hän tulee koneeni viereen, vilkaisee sisään ja pyytää nähdä lentolupakirjani. Ojennan sen hänelle. Hän ehdottaa, että sisällä toimistossa olisi lämpöisempi tarinoida, joten siirrymme sinne.

Hän täyttää maahantulokaavakkeeni valmiiksi, mutta ei anna siitä kopiota minulle niin kuin tavallisesti tehdään. Tämä kaavake olisi luovutettava maasta poistuessa. Hän kertoo kuinka tullimies, jonka piti tulla tänne minua selvittämään, ei saanut autoaan käyntiin niin että hän on tuota toveriaan tuuraamassa. Minun onneni, ajattelen. Kaipa hän ilmavalvonnan tietokoneesta saa koska tahansa tietää koneeni ja minun itseni sijainnin jos haluaa. Ilmoitan suunnitelluksi oleskeluksi kolme päivää sillä olen menossa etelään ja vain läpikulkumatkalla. Tosiasiassa oleskeluni sääesteiden vuoksi tulisi kestämään yli viikon, mutta sitähän en tiedä tässä vaiheessa. Eikä kukaan ilmestyisi venähtäneestä oleskelustani valittamaan, ei edes kommentoi liikkeitteni verkkaisuutta.

Selvitys kestää omalta ja koneeni osalta yhteensä tuon lapun kirjoitukseen tarvittavan ajan, kaksi minuuttia.

Rullaan koneen lentotiedotuskeskuksen pysäköintipaikalle. Kohta perässäni saapuu, myöskin Kanadasta, eräs pilotti avonaisella itse tehdyllä kaksitasolla. Vaikka hänellä on vaatetta runsaasti, asiallinen turkispusero ja nahkainen lentäjänlakki, puhaltelee hän hyvän tovin käsiinsä ennen kuin luottaa kynän sormiensa otteeseen. Etelään on hänelläkin mieli talveksi.

Cascadevuorilla sataa lunta ja räntää. Etelä-Kaliforniassakin on matala ja mereltä on tulossa lämmin rintama jossa sataa ja näkyvyys on huono. Teen lentosuunnitelman Oregonin rannikon suuntaan siinä toivossa, että pääsisin hyvän päivämatkan eteenpäin.

Lentoonlähtöni on tavanomainen. Oikeastaan tukevan tuntuinen sivutuulesta huolimatta, sillä ylipaino lisää vakavuutta, massaa.

Ohitan Paine Fieldin, jonka kohdalta käännyn merelle päin ilmatielle, joka vie etelään kymmenen kilometriä Seattlen kaupungin länsipuolitse. Seattlen merikaupunkia saan ihailla hyvän näkyvyyden vallitessa.

Olympiaa kohti ajellessa panen merkille yhä mustempana vastaan ajelehtivan pilvirintaman meren suunnasta. Jatkan kuitenkin häiriintymättä kohti Astoriaa. Katsotaan, jos rintama ei ole syvä, ehkä pääsen sen läpi. Alkaa sataa. Alkaa sataa kovasti. Astoria jää toiseen kertaan.

Käännän keulan kaakkoon ja seuraan Interstate moottoritietä etelään. Ilma ei juuri parane, mutta ei pahenekaan. Pidän lukua ohittamistani lentokentistä siltä varalta että joutuisin kääntymään takaisin ja laskeutumaan. Seuraan moottoritietä joka seuraa Colombiajoen laaksoa.

Oikealla on korkeita kukkuloita, toiset niistä pilvien ympäröimiä. Noitten kukkuloitten takana on lentokenttä johon asti aion painaa. Jos vain löydän sen. Kartanlukua. Olen liian matalalla, että radiosta olisi navigointiapua. Tuosta kukkuloitten välistä, sanoo kartta. Käännyn oikealle pois jokilaaksosta. Pilvikorkeus paranee. Sataa kuitenkin vielä. Seuraan määränpääni lentopaikan radioliikennettä, ja samassa näenkin kentän kutsuvan sementtikaistan etuvasemmallani.

Laskuluvan saan heti sitä pyydettyäni, ennen toista koulutuslennolla olevaa pikkukonetta, jonka näen lähestyvän vasemmalta kun alan finaalin laskeutumista varten.

Rullaan lentopalvelukeskuksen pysäköintialueelle ja marssin sisään selvittelemään muuttuneita suunnitelmiani. Ei mitään epäselvää, suunnitelmani löytyy tietokoneesta ja virkailija peruuttaa sen asianmukaisesti. Minua ei siis tarvitse lähteä kenenkään etsimään Oregonin rannikolta. Tankkiauto ajaa viereen koneelle palattuani. Täytän kaikki tankit ja säiliöt, kannut ja kanisterit: huomenna tehdään matkaa tosissaan. Luulen.

Yksityiseltä lentopalvelutoimistolta on vieraanvaraisuusauto juuri lähtenyt hotelliin, joten joudun joko odottamaan tai ottamaan taksin. En odota. Taksinkuljettajan opastuksella löytyy vaatimaton yösija, ja ravitsemusliikkeitä on lähellä. Myöhäinen soitto sääasemalle viittaa siihen, että aamulla ei tule olemaan kiirettä lähtöön. Sade jatkuu ja yöllä myrskyää tosissaan. Tyytyväisenä vakuutan itselleni että sidoin koneen huolellisesti. Antaa tuulla.

Säämies on oikeassa. Aamulla tulee vettä taivaalta tulvimalla ja tuuli on voimakas, puuskainen. Itse asiassa yöllinen myrsky jatkuu. Illalla kun olin käynyt syömässä, olin useaan kertaan vähällä lentää jaloiltani. Sadekin tuli vastaan vaakasuorassa.

Puolelta päivin taivas alkaa rakoilla sen verran, että hakeudun lentokentälle. Lentopalvelutoimiston seinällä oleva iso ennustettua säätä kellonaikoineen esittävä kartta sekä auliisti toimitetut senhetkiset säätiedot saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että tie Kaliforniaan oli edelleen tukossa. Eikä muutosta parempaan sillä suunnalla ollut tiedossa. Sen sijaan idässä päin oli parempaa säätä. Niinpä kirjaan lentosuunnitelman Portlandista itään Cascaden sulkujen läpi ylös Colombiajokea, sitten siitä poiketen etelään kohti Boisea Idahon valtiossa.

Kova puuskittainen tuuli ravistelee konettani kun nousen jykevältä sementtitasangolta ilmaan. Pilven riekaleita on taivas täynnä, mutta pilvikorkeus on hyvä niin että voin varmastikin lentää jokilaaksossa Cascadevuorten poikki.

Tunnin kuluttua ilma näyttää paremmalta yhä ja päätän oikaista lentoreittiäni hieman. Alunperin olin suunnitellut seuraavani moottoritietä, jolloin matalinkin pilvi olisi ollut tarpeeksi korkealla alitse lennettäväksi. Yhdysvalloissa tosin sallitaan näkövarainen lento pilvien yläpuolellakin, mutta Kanadassa täytyy aina olla maa tai vesi näkyvissä. Kanadalainen käytäntö on paitsi tervejärkinen sääntö ja laki siellä, myöskin minulle nyt sopiva vaihtoehto. Näin voi havaita paremmin miltä Amerikan manner näyttää.

Huristelen siis nyt taas etelää kohti seitsemässä ja puolessatuhannessa jalassa kun pilviä alkaa tulla vastaan nopeassa tempossa. Melkein syöksyssä lopulta päädyn tulemaan alas ja sukellan vastassa olevan sumurintaman alle viime hetkessä. Pilvikorkeus on noin tuhat jalkaa ja laskee nopeasti. Kahdeksansataa. Seitsemänsataa. Kun korkeusmittarini lukee kuusisataa jalkaa, maasto allani on vain ehkä kolmesataa jalkaa alempana. Itse olen juuri pilvien alapuolella.

Käy ilmeiseksi, että lennon jatkaminen ei ole mahdollista. Ohitin juuri erään kentän, ja parin, kolmen minuutin kuluttua olisi vastassa toinen, jolle nyt suunnittelen laskeutuvani. Jos vain löydän sen... Seuraan silmä tarkkana moottoritietä sillä kiitorata pitäisi ilmestyä aivan viereen, sen itäpuolelle.

Tihkusade tihenee ja joudun vielä hiukan tinkimään lentokorkeudestani. Takanani on ehkä hieman kohoava pilvikorkeus, mutta takaisin pitäisi kääntyä nyt, koska rintama liikkuu nopeasti. Ponnistan silmäni äärimäiselle teholle ja siellä taitaa turva jo ollakin? Se häipyy osittain pilveen tai tihkusateeseen, mutta ilmestyy uudestaan näkyviin, nyt kohtalaisen teräväpiirteisenä. Lähistöllä on kartan mukaan korkeita antennimastoja, yksi... kaksi. Kolmatta en näe, mutta nyt olen jo lähellä kenttää. Radiosta saan tuulitiedot ja olen selvä laskuun.

Kun pyörät koskettavat märkää asfalttia, tihkusade muuttuu resuiseksi rännäksi. Eipä ollut paljon ylimääräistä aikaa. Tulin juuri niin pitkälle kuin sää salli. Vai tulinkohan jo vähän pitemmällekin? Tämä on Nampa Boisen esikaupungissa Idahon valtiossa, Käärmejoen laaksossa.

Rullaan polttoainepumpulle joka on ikääntyneen terminaalirakennuksen edessä. Lentokerhon asemapaikkaa operoi liikkeenhoitaja, jonka toimistosta tulvahtaa joulumusiikkia kun bensapoika avaa oven ja tulee asiakasta palvelemaan. Mihin matka? Huono ilma jne.

Täytän vain päätankit, sillä en halua ylimääräistä painoa nyt kun edessä on korkeita vuoria. Haluan olla myöskin varma siitä, että pääsen yleensä ilmaan tältä korkealla sijaitsevalta kentältä. Kokemuksesta tiedän kuinka dramaattisesti moottorin teho laskee korkeuden lisääntyessä, vaikka sitä jossain määrin kumoaa kylmä ilma, joka näyttää olevan tulossa. Tämä on asia jossa en nyt halua ottaa tarpeettomia riskejä.

Rullaan koneeni osoitettuun pysäköintiruutuun ja sidon sen huolellisesti asfaltissa kiinni oleviin renkaisiin. Räntäsade on tihentynyt ja näkyvyys on miltei olematon kun kävelen kohti toimistoa maksamaan polttoaineen. Puhelu lennonvalvontatoimistoon sulkee lentosuunnitelmani, ja konttorissa oleva tyttö ottaa rahani iloisella joulumielellä. Kun kyselen majoitusta, hän neuvoo ja piirtää vielä kartankin hyvään motelliin, ottaa avainlaudasta auton avaimet, ojentaa ne minulle ja toivoo että vierailuni olisi viihtyisä.

Pihassa on kolme viisikymmenluvulta olevaa autoa. Avaimeni sopivat 58-mallin Buickiin. Se hörähtää käyntiin heti, vaikka näyttääkin seisoneen jonkin aikaa käyttämättä. Turistilentäjät ovat kotonaan näihin aikoihin. Bensamittari näyttää tyhjää. Onkohan se rikki vai onko kyseessä tosi tilanne? Ilmoituslappu auton kojelaudassa kertoo, että auton käyttö ei maksa mitään, mutta polttoaine on itse kunkin ostettava.

Otan tämän vihjeenä kun ohitan ensimmäisen huoltoaseman. Toiselle en sitten pääsekään kun auto yskäisee ja moottori sammuu. Mutta eipä puutu paljoa. Sadan metrin kävelystä saan gallonan kannun polttoainetta ja noudan ajokkini juottopaikalle.

Täytän tankin suuripiirteisesti puoleen. Voihan olla, että huomenna pääsen jatkamaan matkaa. Jos taas joudun viettämään joulunkin täällä, voisin käydä läheisellä vuorella laskettelemassa. Ja katselemassa perunapääkaupunkia Boisea. Kaupan kassatyttö toivottaa iloisesti hyvää joulua ja epäilee että se tulee olemaan valkea. Hyvä mieli on tarttuvaa. Melkein unohdan äskeisen äkeyteni polttoaineen loppumisen johdosta.

Mukavan näköinen, melko uusi motelli löytyy täsmälleen sieltä mistä sitä etsin. Pihalla ei ole muita autoja, kun ajan toimiston viereen. Läheisen ravintolan pysäköintipaikka sen sijaan on tupaten täynnä. Illalla sinne syömään mennessä totean, että räntäsade on muuttunut suojalumeksi. Aamulla olisi pakkasta ja lunta ehkä enemmänkin.

Katselen perheitä ja ihmisryhmiä työpaikoista, toimistoista ja naapuristosta mistä lie, nauttivan iloisesti yhteistä ateriaa joulumielen pursuillessa joka puolelle. Itse syön yksin. Tilaan ruokalistan halvimman aterian, maksapihvit, ilman keittoa tai salaattia. Tarjoilija ilmoittaa vilpittömänä, että jompi kumpi sisältyy annoksen hintaan. Olen kuitenkin niin latautunut säästämiseen, että siitä huolimatta vastaan kieltävästi. Tai näin ainakin sanoo suuni. Tai olisiko se ollut jonkinlaista ylpeyttä että minun täytyi sanoa etten halua, ettei tarjoilija olisi luullut minun olleen huolissani siitä että keitto olisi maksanut minulle jotakin ylimääräistä.

Kahvilla päätän ateriani kuitenkin. Sitä kaataa ohikulkeva tarjoilija niin paljon ja niin monta kertaa kuin haluan. Se on tapa tässä maassa. Hinta on silti sama. Kysymys on aina yhtä ystävällinen, vaikka viidennen kupillisen jälkeen: haluatteko lisää kahvia, sir? Riittääkö kermanne, saako olla lisää sokeria? Hyvä käytös on elämäntapa. Toisen henkilön, asiakkaankin, kunnioitus on sisäsyntyinen. Kotona lapsuudessa omaksuttu.

Illalla olin pohdiskellut samaa asiaa kuin jo Portlandissa: joko huomenna kävisin pankissa vaihtamassa matkashekkini käteiseksi? Epäröin jostakin syystä ja kun aamulla sitten katselen ulos, niin siellähän se tekosyy on valmiina. Kolmekymmentä senttimetriä lunta maassa, kinoksissa enemmänkin. Kylmä tuuli vonkuu nurkissa ja juoksuttaa lunta. Ihmiset tarttuilevat kiinni autoineen ja myöhästelevät töistään. Aurauskalusto on ollut liikkeellä koko yön, silti auraamattomia teitä riittää.

Vasta iltapäivällä näyttää siltä, että suurimmat kinokset on teiltä saatu kuriin, ne eivät kasva enää, ja lähden nyt ainakin lentokentällä käymään. Kauemmaksi en juuri mieli sileähköillä kesärenkailla.

Lainaan harjaa ja lakaisen kymmenensenttisen kuivan lumikerroksen lentokoneeni päältä. Uskon tietäväni mitä tulee tapahtumaan: iltapäivällä suojaa, yöllä jäätää ja aamulla on sitten iso työ rapsutella käsityönä jää siivistä.

Näin käykin.

Kiitotietä ei sinä iltapäivänä avattu, mutta kun seuraavana aamuna marssin matkavalmiina kentälle, niin minun koneeni on puhdas ja uhoaa valmiina lähtemään lentoon. Toisista roikkuu jääpuikkoja. Tyytyväisenä itseeni auringon ilmestyessä pilven takaa uudistan vasta-auratun vaikkakin jäisen kiitotien. Taakse jää Kellogg, riisimurojen synnyinmaa. Jouluaatto alkaa hymyillen.

Säätietojen mukaan Kalliovuorten itärinteillä satoi tuiskuttavaa lunta, joten sinne ei olisi asiaa. Olinkin tehnyt lento-suunnitelman Salt Lake Cityyn, Suolajärven kaupunkiin Utahissa.

Kymmeniä kilometrejä etukäteen saatoin nähdä mitä tulossa on. Kaunista ilmaa, aurinkoa, Suolajärven laakeata paljasta pohjaa, ja sen perällä itse kaupunki.

Salt City sijaitsee ylätasangolla vuorten kainalossa Suolajärven kaakkoiskulmassa. Vuoret vasemmalla, järvi oikealla laskeudun Teollisuuspuiston kentälle kun iltapäivän aurinko sulattelee maasta viimeisiä lumenrippeitä. Tämä oli ensimmäinen matkaosuus jonka pystyin tekemään suunnitelman mukaan. Minuutin sisällä arvioimastani tuloajasta kolmen tunnin lennolla on kaunis sattuma. Sää tulisi sekoittamaan kuitenkin vielä monta lentosuunnitelmaa.

Koska ilma näyttää selkeältä, tarkistan lentosään Las Vegasiin. Itään päin ei edelleenkään ole asiaa. Pyry on vain yltynyt, jos mahdollista. Lentotiedotuskeskuksen virkailija vakuuttaa, että Las Vegasin suuntaan ei ole mitään vaikeuksia, ja kirjaan puhelimella suunnitelmani. Kello on jo kuusi illalla, joten yölentoa olisi edessä. Siitä viis, matkaan nyt vain. Näkisinköhän Kalifornian yhtäkaikki? Huikaus vain sitten enää niin olisin Meksikossa.

Olen tuskin kaksikymmentä kilometriä Salt Lake Citystä etelään, kun törmään johonkin jonka ei pitänyt olla olemassakaan, mutta josta en pääse ali enkä ympäri. Massiivinen rintama tukkii tieni. Uusi lumisade tulossa. Palaan Salt Lakeen, mutta tällä kertaa laskeudun SLC:hen, kansainväliselle lentokentälle, joka on lähempänä tulosuunnastani. Ja lähempänä keskustaa myöskin ajatellen edessä olevaa yöpymistä.

Air Westin keltaiseksi banaaniksi maalattu DC-9 ajaa finaalin kanssani rinnakkain, minä oikealle hän vasemmalle kahdesta samansuuntaisesta kiitotiestä. Hän ajaa ohi juuri ennen kiitotien alkua, jossa pyörät koskettavat sementtiä. Hän ei voi hiljentää vauhtiaan niin kuin minä. Itse asiassa hänen lähestymisvauhtinsa on sama kuin minun huippunopeuteni. Mutta minä poistun kiitotieltäni nopeammin, koska jarrutusmatkani on pienemmän nopeuden ja kevyemmän massan ansiosta lyhyempi.

Rullaan pysäköintipaikalle jossa yksityisen palveluyhtiön kenttäpäällikkö viittoo minut sopivaan kohtaan. Kun sammutan moottorin ja valot sekä avaan oven, on jostakin ilmestynyt punainen maton suikale koneeni oven alle. Kun olen kaikessa rauhassa saanut kengät jalkaan, astun pienen pienestä koneestani. Ilmekään ei värähdä kenttäpäällikön kasvoilla. Kai hän on tosissaan. Hyvä palvelu on hyvää palvelua. Katsomatta asiakkaan koneen kokoon...

Tämä kaikki sisältyy, kuten autokyyti hotelliinkin, siihen kahdenkymmenen markan suuruiseen pysäköintimaksuun, jonka koneesta joudun maksamaan. Kyllähän polttoainettakin olisi myyty, mutta ostopakkoa ei ole, ja mihinkäs minä sen olisin pannutkaan. Matkalla hotellin mietin, olisiko säämies antanut minulle tahallaan virheellistä tietoa lentosäästä. Niin suuri oli systeemi, joka matkantekoni keskeytti, että ei se olisi voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

Hotellissa ei näytä olevaa ketään muita kuin puhelinpäivystäjä ja minä. Silloin vasta muistan, että on jouluaatto. Siksi ehkä hyvä palvelu lentokentälläkin? Siksi ainakin autio hotelli.

Ravintolakin on suljettu, ja aukeaisi vasta aamiaiseksi. Siistiydyttyäni katselen hiukan televisiota. Mietin, miten olisi jos käväisisin Las Vegasissa vaihtamassa rahaksi matkashekkini? Sehän on aina auki ja olisi ehkä mukavakin sivuhyppy nyt kun ei muutakaan tekemistä ollut. Soitan lentokentälle. Seuraava kone lähtisi viittä vaille kymmenen. Kello on nyt puoli kahdeksan. Varaan paikan nimellä Schmidt, d:llä, kuten lipunmyyjä varmisti. Kaikkihan luulivat, että olin saksalainen syntyjäni, ja antaisin heidän nyt kerrankin olla oikeassa. Sitä paitsi olinhan germaanisen jäykkä katsannoltanikin.

Ruoka-aika. Hiivin hotellistani ulos kenenkään näkemättä. Päivystäjä kuuluu juttelevan toimistossaan puhelimella jonkun kanssa. Luultavasti kotiväkeä on toisessa päässä koska aiheena on se mitä tehtäisiin huomenna, jouluna. Kenen luokse mentäisiin ensin. Livahdan ulos pikku pakkaseen ja suuntaan katua alaspäin. Ei se oikeastaan katu olekaan vaan tuollainen läpiajotie jollaisia on teollisuusalueilla. Olen aiemmin saanut selville, että Holiday Inn, tuo kansakunnan majatalonpitäjä tarjoaa ravitsemuspalveluksia tänä iltana. Siis sinne.

Vaikka olenkin matkassa kiinteällä rahamäärällä jonka piti riittää vielä moneen asiaan, päätän juhlan kunniaksi tehdä poikkeuksen ja syödä hyvin. Minulle ei nyt kelpaa mikään viljalla äkkilihotettu pihvi, vaan valitsen ruoholla luonnollisesti kasvatettua. Painikkeeksi ajattelen lasia punaviiniä, mutta viinilistaa ei näy pöydässä. Tiedustelen tarjoilijalta. Hän neuvoo häkeltymättä, että tuolla käytävässä, hotellin toimiston vieressä on kioski, josta voin sitä käydä ostamassa.

Hyvä on. Kävelen kioskille. Se on pieni. Hyllyillä näkyy vain viinipulloja, ei mitään väkeviä. Kysyn tästä. Kyllä, kyllä löytyy mitä vaan, mutta alkoholia ei tarpeettomasti mainosteta.

- Hyvä ajatus, myönnän. Maksan hankintani ja tuskin olen istahtanut tuolilleni, kun samainen tarjoilija tuo lasin ja ostamani punaviinipullon pöytääni. Tällä tavoin tämän valtion isät ovat harkinneet parhaaksi rohkaista raittiutta. Hienovaraisesti. Ajattelen itsekseni ilkeästi, mahtaako kioskilla käydä muita kuin muukalaisia matkustajia, onko joukossa joku paikkakuntalainenkin? Pihvi on hyvää, samoin aina niin muodikkaan salaattibaarin antimet. Ruokahaluni on kohtalainen. Röyhtäisen kiitokseksi mielissäni.

Kello on yli yhdeksän. Hallin puhelimesta aion soittaa taksin, mutta säästäväisyys voittaa ja pyydän hotellin vastaanoton virkailijaa tekemään hälytyksen puolestani. Rahaa se on kymmenen senttiäkin, jonka puhelu maksaisi. Taksi kiidättää minut lentokentän matkustajaterminaaliin. Mikä linja? Sanon lentoyhtiön nimen.

- Kiitos, sir.

Ostan menolipun käteisellä.

Koneesta ulos Las Vegasissa kävellessäni käännän puseroni ylösalaisin niin että silkkinen punainen puoli on ulospäin. Silmälasit pistän taskuuni myöskin niin että lentoterminaalin käytävään astuessani olen kuin toinen mies.

Tuskin olen saavuttanut terminaalirakennusta noustakseni johonkin keskustan pelikasinoihin vievistä limousineista, kun koko olemukseni valtaa kammottava olo. Tunne on tuhkanharmaa kuin Tuonelan tai Helvetin alamaailman unissa. Minua puistattaa. Tunnen, että olen tullut Synnin syntymäsijoille ja Pahan asuinpaikoille. Koko pelikaupungin olemassaolon perusta on Paha. Raha.

Kaupunki seisoo satojen kilometrien päässä inhimilliselle elämiselle sopivasta ympäristöstä, hiekka-aavikkojen keskellä. Kukaan, paitsi Paha itse jonka tyyssija se oli, ei halua sen lähelle kotiaan, perhettään, itseään. Tavoite: lisää rahaa.

Kymmenistä käskyistä soveltuu täällä käsky: ‘Älä varasta’. Se ei ole kuitenkaan tarkoitettu moraaliseksi ohjeeksi, omaantuntoon painettavaksi ja iskostettavaksi, vaan käytäntö. Jokaista kortinjakajaa, croupieriä, ruletinpyörittäjää jopa onnenpyörän kääntäjää valvova silmä tarkkailee suoraan tai lukemattomien televisiomonitoreiden välityksellä. Tarkkailijoita tarkkailevat toiset tarkkailijat. Tarkkailijoiden tarkkailijoita tarkkailevat edelleen ylemmät tarkkailijat, ja niin edelleen. Kaikkea toimintaa tarkkailee viimekädessä kasinon Johtaja, joka hänkin on tarkkailun alaisena.

Tavallista vierailijaa, pelaajaa, tarkkailevat kaikki nämä, mutta myöskin ovimiehet, kantajat, tarjoilijat, siivoojat, jopa muusikot, jotka syrjäisissä huoneissa heitä viihdyttävät. Mitään järjestysmiehiä ei ole näköpiirissä, mutta jos jotain häiriötä tai epäselvyyttä syntyy, tusina henkilökuntaa saattaa olla välittömästi paikalla.

Sata metriä korkea neonvalojen sykkivä kavalkadi houkuttelee vierailijoita kadulta sisälle kasinoihin. Tämä saattaa olla liioiteltua ja tarpeetonta sillä kadut ovat enimmäkseen autiot, ainakin nyt tänä jouluyönä. Kun sisälle on tultu siellä saattoi viipyä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Päivän kulusta ei vapaaehtoisesti vierailijalle tiedoteta: Kelloja ei näy missään, myöskään ikkunoita ei kasinossa ole. Se hoidettuna, ainoat jakkarat ovat löydettävissä raha-automaattien edestä. Pelisaleissa istuimia on turhaa etsiä jalkojen lepuuttamiseksi.

Tarjoilijat kantavat pelaajille ilmaisia juomia. Baarien ja kahvila-ravintoloitten seutuvilla on tyttöjä, jotka hienovaraisesti ja huomiota herättämättä katselevat asiakasta merkitsevän mielenkiintoisina. Ei kuitenkaan rypäleissä vaan yksitellen, aivan kuin mahdollinen asiakas olisi ollut kullekin ennalta osoitettu. En kysele hintoja. Kiinteä budjettini ei sellaista voi päästää edes mieleeni. Ja tiedänhän minä mitä se olisi. Maksa huone. ‘Pikainen’ viisitoista minuuttia ja sata dollaria. Etukäteen. Jos haluat jotakin erikoisempaa, se maksaisi enemmän. Joka erikoinen on tarkkaan hinnoiteltu. Täysin rakkaudeton on näiden tyttöjen toimi, joskin ‘tunnettakin’ voi ostaa, isommalla rahalla.

Mutta missä tekisin sen? Kuljeskelen kasinolta toiselle, katselen ihmisten pelejä joista minulla ei ole tuon taivaallista tietoa. Ei aavistustakaan siitä mistä on kysymys. Paitsi tietysti huomaan sen yhteisen piirteen kaikissa peleissä, että asiakas panee peliin jatkuvasti lisää rahaa. Huvikseen, kuten yleisesti kuulee. Aika erikoinen huvi täytyy sanoa, kun antaa pois kovalla työlläkin ansaittua rahaa. Ehkä joidenkin elanto on siinä määrin turvattu että peliin pannaan vain niitä ylimääräisiä rahoja? Poisannettavaksi. Kenelle? Kenen hyväksi ne menevät?

Toisilla on silmissään hypnoottisen tuijottava katse niin kuin erään pohjoismaan joillakin edustajilla kun keskustelu koskettelee elintasoa. Todellisuus ja kuvitteellisuus sekoittuvat.

Kuljeskelen ympäriinsä. Panen merkille missä päin kasinojen kassat sijaitsevat. Mutta aina päätän siirtää operaationi seuraavalle. Keksin aina jonkun tekosyyn miksi en voi sitä tehdä juuri nyt. Kello alkaa käydä jo aamuyön tunteja. Alkaa tulla nälkä koko yön hampsimisesta. Päätän käydä haukkaamassa voileipää tai jotakin, ja sen jälkeen ryhtyisin välittömästi toimeen.

Täytyy olla varovainen. Televisiokamerat seuraavat ihmisten liikkeitä näkymättömistä asemapaikoistaan. Eikä ainoastaan pelisaleissa vaan käytävillä, ulkona, ravintolassa, jopa vessan intiimissä pyhyydessä.

Tällaisen kameran monitorista kuvaani katselee valvoja kun kassanhoitaja hänet puhelimella hälyttää. Ilmeisesti vastaus on myönteinen hänen tiedusteluunsa, koskapa enempää kyselemättä hän alkaa laskea rahoja. Laskiessaan hän mutisee jotakin siihen suuntaan, että paljon rahaa, pitäisi vaihtaa tuhat kerrallaan.

Olin vihdoin rohkaissut itseni, sillä aika alkoi olla vähissä. Seitsemältä jo täytyisi lähteä takaisin lentokentälle, aamulennolle Salt Lake Cityyn. Posket punottaen ja kädet hikoillen olin ympärilleni vilkuillen marssinut lähimmälle kassalle ja vetänyt patterin matkashekkejä taskustani. Haluaisin vaihtaa vähän matkashekkejä, olin sanonut. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisituhatta dollaria. Pinosin ne kassaluukulle ja heitin ajokorttini pinon päälle.

Kassanhoitaja otti ensimmäiset shekit ja tarkisti niitten sarjanumerot tietokoneella. Ne olivat kunnossa. Tietysti. Olivathan nämä omia, itse pankista ostamiani. Tiskille palatessaan hän näki koko pinon, jossa vaiheessa hän oli tarttunut puhelimeen.

Hiki pisaroi otsallani viileäksi ilmastoidussa salissa kun vihdoin olen allekirjoittanut kaikki viisikymmentä shekkiä. Sullon rahat valtavaa syyllisyyttä tuntien taskuuni. Lujille otti.

Helpottuneena lähden etsimään vessaa, jossa jakelen rahat sopivasti eri taskuihin ja sukanvarsiin. Näin olisi todennäköistä että ryöstön sattuessa en hukkaisi kaikkea. Sitten hyvin ansaitulle aamiaiselle.

Kello on viisi. Ruokahaluni on hyvä.

Paria aamiaista myöhemmin olen sitten jo lentokoneessa ja paluumatkalla. Lyhyestä matkasta ja ennustetusta kovasta turbulenssista johtuen koneessa ei tarjoilla muuta kuin hätäinen kahvikuppi. Se riittää minulle mainiosti. Kone sinkoilee ylös ja alas kuin vuoristoradalla, millä se tietysti eräässä mielessä olikin. Lentoreitti V-21 Las Vegasista Salt Lake Cityyn on koko matkan vuoristoseutua.

Las Vegasin taakse jäämisen aistin suurena helpotuksena. Ahdistava tunne häviää niin kuin aikanaan synnyinmaastani Kanadaan siirtolaiseksi lähtiessä. Saatan taas hengittää vapaasti. Veri virtaa suonissani normaalilla paineella. Ahdistus täällä oli kestänyt vain kymmenen tuntia, Suomessa liki kolmekymmentä vuotta.

Salt Lake Cityyn olen ostanut paluulipun käteisellä ja taas tekaistulla nimellä. Koneen laskeuduttua ajan taksilla korttelin päähän hotellistani, ja kävelen suoraan sen kafeteriaan. Siellä on paljon väkeä, ja hyvää joulua toivotellaan joka puolella.

Kevyen aamiaisen jälkeen kävelen huoneeseeni, kuin olisin vain käväissyt ravintolassa. Ketään ei ole näkyvissä.

Kymmeneltä olen jo takaisin lentokentällä tarkastamassa lentosäätä. Nevadan suuntaan keli on vielä aamuisesta vuoristorata-ajelusta huonontunut, joten sanon hyvästi Kalifornialle ja alan katsella Floridaan päin. Kalliovuorten itäreunan lumimyrsky on lakannut mutta lunta on tullut runsaasti. Denver on suljettu saatuaan yli kaksi metriä lunta. Cheyenne, Wyomingin valtiossa näyttää sen sijaan hyvältä ja ilman ennustetaan säilyvän selkeänä ja tyynenä. Täydelliset olosuhteet Kalliovuorten ylitykseen.

Katselen karttaa ja totean että suora ilmareitti vaatisi kaksitoistatuhatta jalkaa eli neljä kilometriä korkeutta. Se sopii. Vaikka minulla ei ole happisäiliötä, puoli tuntia riittäisi huippujen ylitykseen ja kaikki kävisi lakien ja asetusten mukaisesti. Huiput ylitettyäni reittini veisi minut Laramie-nimisen kaupungin yli, joka kuten Cheyennekin, on tuttu nimi lännenelokuvista. Mitenkähän John Wayne oli aikanaan kestänyt ohutta ilmaa yli kolmen kilometrin korkeutta kuvauspaikoilla, kuten karttani osoittaa.

Salt Lake Citystä oikealla nousukaarrolla eratessani ja ennen hyvän matkan toivotusta lennonjohto huomauttaa, että SLC on terminaalialue, enkö sitä tiennyt? Vastaan rehellisesti, että ei minun kartassani. En sano että karttani on pari vuotta vanha. Terminaalialueella lentäessä pitäisi koneessa olla transponder-niminen radiolaite tutkatunnistamisen helpottamiseksi.

Joulupäivän aurinko alkaa laskeutua läntiseen horisonttiin kun saan laskuluvan Cheyenneen. Matkani oli ollut nautittava. Aurinko oli paistanut koko ajan lämpimästi, ja lumisateen jälkeinen vuoristo esittäytyi matkamiehen silmään kirkkaassa sinertävässä valkeudessaan. Kalliovuorten jylhä kauneus ilmasta nähtynä tekee suuruudellaan hyvää ihmisen suhteellisuudentajulle. Se antaa ajattelemisen aihetta minälle, jonka tärkeyttä usein perusteettomasti korostetaan.

Pitkä kiitotie, josta en tietenkään tarvitse kuin vajaat sata metriä. Pitkä rullaus pysäköintipaikoille jossa totean huoltopaikkojen olevan kiinni, suljettu. Ihmiset ovat lähteneet joulun viettoon, alkaa olla käsillä joulupäivällisen aika. Hotellin vierasauto saapuu noutamaan pitkän odotuksen jälkeen. Kuljettaja selittää anteeksipyydellen, että juhlapäivän takia hänelle oli kasaantunut niin monta virkaa, että ei ehtinyt aikaisemmin. Hyväksyn hänen anteeksipyyntönsä, en valita.

En ryhdy muistelemaan joitakin aikaisempia, onnellisempia aikoja. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun vietän joulua yksin. Päätän pitää ajatukseni matkasuunnitelmissa eteenpäin. Silti en pysty pitämään pois mielestäni perhettäni joka minua oli odottanut luokseen jouluksi. Kuinka onnellisia olimmekaan olleet yhdessä edellisenä jouluna. Onnellisia ja kiitollisia toisistamme, kaikki kolme.

Syön nopeasti ja palaan huoneeseeni karttojen pariin. Ravintolassa on paljon onnellisia perheitä jouluateriallaan. Parempi olla yksin. Tehdä jotakin, tai ainakin olla tekevinään Ajatukset tahtovat karkailla menneisiin aikoihin.

Ei mene joulu suunnitelmien mukaan niilläkään yli tuhannella matkustajalla jotka joutuvat lumimyrskyn saartamiksi ja viettävät joulunsa Denverin lentoaseman terminaalirakennuksessa. Kun Denverissä tuiskuttaa kaksi vuorokautta, niin lumityöt kestävät. Ainakin saman verran aikaa kuluu vielä, ennen kuin tiet on aurattu, ja kiitoradat puhdistettu.

Tapanina eteläkaakkoiseen suuntaan Cheyennestä lennellessäni viivähdän vähän aikaa Denverin radiojaksolla jolla käydään useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kaikkien aihe on sama, lentäjät kyselevät Denverin tilaa. Kaikille vastaus on sama: ehkä huomenna.

Cheyennestä olin ottanut täyden polttoainelastin koska edessäni olisi tasaista alamäkeä. Varoituksen ahneudesta sain kuitenkin lähtiessäni lentoon Cheyennen kaksi kilometriä korkealta kentältä. Pitkältä kiitotieltä pääsin kyllä mukavasti ilmaan, mutta yllätys oli valmis kun puitten latvojen yläpuolelle selvittyäni vedin laskulaipat sisään. Kone tuntui vajoavan altani! Onneksi tämä oli ollut vain aistimus, kun kylmän ilman jouduttama reipas nousuvauhti loppui. Ehdin kuitenkin jo hätääntyä ja ajattelin pudottaa laipat alas uudestaan. Lento kuitenkin jatkui asianmukaisesti, vaikka nousu oli hidasta.

Etääntyessäni Kalliovuorista lumipeite alkaa ohentua. Talvi ei ole vielä tullut alavalle maalle. Suuntaan kohti Kansasia. Maisema allani on yksitoikkoista ruskeanharmaata tasaista preeriaa. Navigoin ADF:llä, mikä vaatii suurta huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta. Minä olen joulumuistojen vallassa ja olen vähällä ajaa ohi tankkauspaikastani kun olen kuusi kilometriä poissa kurssistani. Itse asiassa teen lähestymiseni kentälle lännestä, vaikka reittini piti tulla luoteesta.

Olen saapumassa Lännen viljaville tasangoille, jota aluetta kutsutaan sikäläisten ihmisten luonteen ja elintapojen mukaisesti raamattuvyöhykkeeksi. Täällä asuu suoraa ja vilpitöntä väkeä joka ei hienostele elämäntapojensa monimutkaisuudella. Wichita, Kansas, mantereen keskipisteen Midcontinent lentokentän kaksi yhdensuuntaista kiitorataa jäävät vasemmalle puolelle. Tämä on lentokoneeni syntymäseutua. Täällä valmistetaan myös Beechcraftit ja Learjetit. Kuusi lentokenttää on kaupungin ympärillä.

Radio tiedottaa kaakosta lähestyvästä sade ja sumurintamasta. Päätän jatkaa matkaa niin pitkälle kuin mahdollista. Pidän kuitenkin tarkkaa lukua ohittamistani lentokentistä näin tehdessäni.

En pääse kovin pitkälle. Sata kilometriä Wichitasta etelään törmään rintamaan jossa pilvikorkeus on vain kolmesataa jalkaa maanpinnan yläpuolella. Ilta hämärtyy ja muuttuu mustaksi yöksi hämmästyttävän nopeasti. Alkaa sataa tihuttaa ja ulkolämpötila lähestyy nollaa. Vielä ei jäädy? Järjestelmällisesti sytyttelen valot, kaivan esiin taskulampun ja alan tutkia karttaa. Näkyvyys on jo niin huono että maastomerkkejä on mahdoton tunnistaa näin alhaalta. Olen kääntänyt koneeni tulosuuntaan, mutta olosuhteet eivät siitä juuri parane. En tiedä missä olen.

Silloin keksin kartalta Wichita-Oklahoma City moottoritien varresta lentokentän jossa on VOR-radiomajakka. Valitsen jakson ja kuuntelen jännittyneenä onko se toiminnassa. Korviini kirkkaana kuuluva morsekoodi on sama kuin karttaan merkitty aseman tunnus. Sitten käännän navigointilaitteen ilmaisinta niin että osoitin tulee keskelle ja luen siitä suunnan majakalle. Vielä käännän konetta niin että tämä suunta tulee gyrokompassin neulan kohdalle ja lennän tätä suuntaa.

Silmämääräinen suunnistus on mahdotonta huonossa säässä ja pimeydessä joka nyt on täydellinen. Kartasta koetan huolellisesti tarkistaa, että mitään alhaiseen lentokorkeuteeni ulottuvia torneja tai muita esteitä ei minun ja lentokentän välissä ole. Kartan mukaan kentällä on myös valot jotka ovat sytytettynä koko yön. Minkähän tehoiset ne mahtavat olla? Pystyisinkö näkemään ne VOR-majakalta johon radio minut ohjaisi? Kartan mukaan majakka onkin aivan kentällä, niin että tässä ei ole vaikeuksia.

Yhtäkkiä, noin kilometrin päässä edessäni ilmestyy sateesta kaksi nauhaa valoja, jotka eivät voi olla muuta kuin Strotherin kiitotie. En vielä innostu. Tuuli on kova ja lennonjohtoa ei kentällä ole, joten täytyy tarkkaan katsoa mihin suuntaan laskeutuisin. Tämäkin selviää ilman enempiä yrityksiä kun kentän radiotaajuudella joku lentäjä kuuluttaa aikovansa lähteä lentoon kiitotieltä kaksikymmentäneljä. Nyt siis vain suunnittelen laskukierroksen tälle kiitotielle ja pudottaudun alas. Vielä ilmoitan radiolla Wichitan lentopalveluun aikomuksistani ja pyydän sulkemaan lentosuunnitelmani.

Rullattuani valitsemaani pysäköintipaikkaan pimeillä rullausteillä, sidon koneeni huolellisesti. Tuuli on yltymään päin. Terminaalirakennus on lukossa, mutta sisällä on eräs lentävä nuori perhe joka oli törmännyt samaan rintamaan. Perheenpään pitäisi olla aamulla töissä ties missä asti, mutta nyt he odottavat isoisää autoineen noutamaan heidät takaisin mummolaan jossa joulua oli hauskasti vietetty.

Puhelinkin on lukitussa toimistossa, mutta ulkoa löytyy aparaatti jonka viereen on isolla käsialalla kirjoitettu taksin puhelinnumero. Pikku odottelun jälkeen selviän pikkukaupungin motelliin, ilmeisesti sen ainoaksi vieraaksi. Iltaruokailusta palatessani vesisade muuttuu rännäksi ja edelleen kosteaksi lumeksi.

Myrsky jatkuu kaksi päivää. Kolmantena aamuna maa on valkoisena ja aurinko paistaa pikku pakkassäässä. Reipas tuuli puhaltaa preerialta. Talvi on tullut Kansasiin.

Lentokentällä vihamielinen kylmä viima nipistää kasvoja. Otan koneesta haahkanuntuvatäytteisen kenttätakkini eikä kylmä enää haittaa. Alan raaputtaa jäätä koneesta. Sitä on noin viisi senttimetriä paksu kerros joka puolella. Tehtävä osoittautuu pian toivottomaksi.

Palvelupaikan omistaja valittaa, että hänen oma hallinsa on aivan täynnä ja tarttuu puhelimeen. Hetken kuluttua hän hinaakin paleltuneen Cessnani naapurissa olevan General Electricin isoon halliin, jossa useita liikesuihkukoneita on moottoreiden huollossa. Ovet suljetaan ja valtavat lämpölamput syttyvät katossa. Kuluu ehkä viisitoista minuuttia kun jää alkaa irrota ja luiskahtelee lattialle isoina laattoina.

Mainitsen anteeksipyydellen hallipäällikölle aiheuttamastani sotkusta. Hän ei ole millänsäkään. Hänestä näyttää aivan luonnolliselta asialta että jäästä ja lumesta syntyy sulaessa vettä. Kiittelen kovasti kun koneeni on puhdas ja avulias ystäväni hinaa sen ulos. Rahasta ei kukaan puhu mitään. Lännen perinne elää yhä: tarpeessa olevaa matkamiestä autetaan maksua kyselemättä. Heidän ystävällisyydestään saamansa hyvä olo vakuuttaa minutkin, enkä edes kaiva kukkaroani esille.

Kun tankit on täytetty ja kaikki on valmista lähtöön, riisun paksun takkini ja kömmin ohjaimiin. Kiinnitän istuinvyön ja käännän avainta. Vaimeaa murinaa kuuluu edestäpäin. Koetan uudestaan, sama tulos. Käynnistysmoottorin kytkin on jäässä eikä toimi. Jäätävä sade oli mennyt suoraan sisään moottorin ilmanottoaukosta joka oli ollut asianmukaisesti tuuleen päin pysäköitynä. Uudestaan halliin. Vihdoin kaikki on kunnossa. Omistaja vielä toivottaa hyvää matkaa, ja olen taipaleella.

Sääennustetta hyväksi käyttäen lennän ensin suoraan etelään Oklahoman valtioon ja käännyn sitten kaakkoiseen ilmansuuntaan. Luminen maa jää taakseni. Korkealle kumpuileva maasto Fort Smithin eteläpuolella hyvin hitaasti kohoavan pilvikorkeuden kanssa aiheuttavat sen että aikaa ei ole ajatukselliseen ajanviihteeseen. Koko huomio on keskitettävä lentämiseen ja reitin valintaan pilviä ja kukkuloita väistellen. Silloin tällöin iskee kova turbulenssi joka yrittää

kääntää konetta ylösalaisin. Pidemmällä Arkansasin valtiossa ilma paranee, ja Hot Springsissä ajelen jo korkealla, melkein pilvettömällä taivaalla.

Muutama kumuluspilvi pitää seuraa ja elävöittää maisemaa ilmojen tiellä. Alhaalla on katsottavaa nyt runsaasti myöskin. Järviä, mäntymetsäisiä harjanteita. Arkansas on varmaan yksi kauneimmista osavaltioista koko Yhdysvalloissa. Toiminnan paljous lomamaan järvillä ja Hot Springsin lennonjohdon tiuha liikennevirta saavat minut ihmettelemään alueen suosiota. En muista, että on suosittu lomakausi joulun ja uudenvuoden välissä.

Fort Smithin kaakkoispuolisesta kukkuloitten jonosta selvittyäni olen saapunut Meksikonlahden ilmastolliseen vaikutuspiiriin. Ulkolämpötila kohoaa jatkuvasti ja maa allani muuttuu vihreämmäksi joka kuluva tunti.

Laskeudun vielä kerran tankkaamaan ennen mahtavan Mississippijoen ylitystä. Torni ystävällisesti ilmoittaa että sataviisikymmentä metriä Griderin kiitotien alkupäästä on tulvaveden alla, selvä laskuun! Suuret tulvat ovat katastrofiasteella Louisianan alavilla mailla jo toista viikkoa. Ja tämä oli vasta esimakua siitä mitä heille olisi tulossa.

Koneesta ulos kavutessani vastaani tulvahtaa kesäisen lämmin pehmeänkostea ilma. Välittömästi ohennan pari vaatekertaa paitahihaisilleni asti. Tankkaan koneen ja lähden tauolle terminaalin kafeteriaan.

Lentopalvelun tiedot vakuuttivat, että itään päin oli tulossa selkeää. Lentosää näytti hyvältä, joten tein suunnitelman yölennosta seuraavaan etappiin. Tunnin verran vielä oli aikaa pimeän tuloon, ja voisin ihmetellä tulvan peittämää maisemaa allani.

Selvä lähtöön. Oikea nousukaarto reitilleni ja olin matkassa. Suuresta ilman kosteuspitoisuudesta todistuksena kevyttä stratus usvahattaraa leijaili alapuolellani lähellä maanpintaa. Yöllä olisi sumua kun ilma jäähtyisi. Siihen aikaan minä kuitenkin olisin jo muilla mailla, kuivemmilla seuduilla.

Olin tuntevinani, että kosteus vaikutti moottorin suorituskykyyn, se ei ollut aivan niin ärhäkkä kuin olisin odottanut muuten näissä olosuhteissa. Mutta olihan lämpötilaerokin melkoinen. Aamulla kaksitoista pakkasastetta mutta nyt kahdeksantoista astetta lämmintä maanpinnassa. Mäntämoottorin teho laskee lämpötilan noustessa koska ilma on harvempaa. Sama tapahtuu korkeuden lisääntyessä.

Navigoin alusta asti mittareilla, kuten aina yölennolla. Kun katselen alas, siellä ei olekaan mitään maastomerkkejä joita voisin kartasta tunnistaa. On vain rannaton piirteetön suisto, alankomaa, jota vesi peittää. Vedenpinnan yläpuolella näkyy suoniston tavoin verkosto patoja, silmän kantamattomiin samanlaisia. Mihinkä lienevät ihmiset paenneet täältä, kun ei kuivaa maata ilmastakaan käsin ole näköpiirissä? Näen sentään matkakorkeudestani liki sata kilometriä joka suuntaan.

Lietteiset Mississippijoen töyräät kohoavat ympäristöään korkeammalle ja ovat kuivilla. Täten nykyinen joen uoma ja sen entiset vaiheet, makkaranmuotoiset vanhat meanderit, ovat selvästi nähtävissä. Katselen karttaa tunnistaakseni ylityspaikkani joen mutkia ja meandereita siihen vertaamalla. Tästä ei ole mitään hyötyä, niin monta niitä on ja niin samanlaisilta ne kaikki näyttävät.

Rentoudun. Kengät olen tavan mukaan potkaissut pois jo ennen lentoonlähtöä. Sukkasillani käytän polkimia yhtä hyvin mutta verenkierto on vapautuneempi, jalat pysyvät mukavan lämpöisinä. Kramppi nyt tietysti olisi viimeinen asia, mitä tarvitsisin pikku koneessani. Sitä paitsi olen ainoa lentäjä tässä aluksessa. Tasaisessa ilmassa ei polkimia juurikaan tarvitse käyttää, vaikka sivutuulta onkin. Itse asiassa tuulikorjaukseni muuttuu viidestä asteesta oikealta kahteen vasemmalle lentoni kestäessä.

Asetan gyrokompassin 15 minuutin välein ja katseeni kiertää kojetaulua järjestelmällisesti mittarista mittariin. Kummankin puolen horisontista kajastavat suurten ja pienten kaupunkien valot. Mississipin valtio soljuu allani. Minun on hyvä olla. Olen vapaa. Hyväksyn maailman allani hymyillen, juuri sellaisena kuin se on. Sellaisena kuin se minut ja koneeni ilmatilaansa vastaan väittämättä hyväksyy. Jokaisella oikeus olla. Juuri se mikä on. Tehdä oma tiensä.

Lentäjä näkee kaukaiseen horisonttiin laajasti. Matkanteossa yksityiskohdat sulautuvat kokonaisuuteen. Mutta yksityiskohdat, lentokentät löytyvät tarvittaessa.

Maailma on suuri, suurempi kuin minä. Mutta minä olen oman maailmani keskipisteessä. Joka hetki.

Huomaamatta ylitän Alabaman valtion rajan. Sillä ei ole merkitystä. Edessä ovat jo Montgomeryn kaupungin valot Sen hiljaiselle kentälle laskeudun, rankkasateen ja lämmön pehmittämälle kiitotie 28:n betonille. Ilmakin on untuvaisen pehmeä, se suorastaan hyväilee sitä leikkaavaa nenääni ja kasvojani.

Lentäjiä lojuu ystävällisessä oleskeluhuoneessa kyytejään odotellen. Huomiseksi on taas luvassa huonoa säätä. Läheisen hotellin vierasauto noutaa minut majoitukseen.

Puolenpäivän jälkeen pilvipeite alkaa rakoilla, ja kovasta puuskaisesta tuulesta huolimatta päätän lähteä taipaleelle. Häijy rintama väijyi Floridan niemimaan tyviosassa, mutta tein siitä huolimatta lentosuunnitelman puoliväliin Floridaa; menisin taas niin pitkälle kuin pääsisin. Tavanomaisen lähtöepäröinnin vuoksi iltapäivä oli jo vierähtänyt pitkälle, kun vihdoin olen ilmassa.

Arvioin horisontissa lähestyvää rintamaa. Etsin valoisia kohtia, joista voisi yrittää läpi. Luulen sellaisen jo löytäneenikin. Olen syvällä rintaman sisällä, tosin matalalla pilvien alla lentäen, kun yritykseni palkitaan epäonnistumisella. Pilvikorkeus laskee huolestuttavasti ja samanaikaisesti sekä kova sade että yön pimeys putoavat minua saartaen.

Minulla on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa silmissäni kiintopiste, lentopaikan vilkkuva majakkavalo. Sitä kohti nyt suunnistan, ja laskeudun rankkasateen pudotessa. Onneksi valot palavat kentällä korkealla teholla. Rullaan pysäköintialueelle, jonne koneesta poistuessani saapuu avulias nuorimies.

Pimeässä en paljon hänestä näe muuta kuin haalarit, mutta puheen rytmi ja ääntäminen saavat minut hetkeksi ihmettelemään, että itse presidenttikö se siinä. On tietysti pelkkä yhteensattuma että uuden ystäväni nimi on Jim. Jimin itse pysäköintialueelle asentamat kiinnitysköydet osoittautuvat ylätasolle liian lyhkäisiksi, ja joudumme kiinnittämään koneen omilla tarvikkeillani. Vihdoin sisällä. Soitan puhelimen vieressä olevaan maksuttomaan numeroon sulkeakseni lentosuunnitelmani. Ystävällinen ääni lupaa täyttää toivomukseni, mutta ihmettelee kun sanon olevani maassa Tallahassee Industrialissa Floridassa. Hänen maksuttomien puheluitten alue näet kattaa vain Georgian valtion. Sormeni oli kartalla edennyt vähän nopeammin kuin matkanteko.

Jim vaatii, että jään heille syömään. Hän asuu nuorikkonsa kanssa huoltohallin toimiston takana olevassa uudessa kodissa. Hän vain käy ensin katsomassa, että vaimo on esiintymiskunnossa, vaatteet päällä, kuten Jim sanoo. Ruoka on lihakeittoa. Siinä on monenlaista vihannesta ja maustetta perunan ja lihan höysteenä. Se on hienosäädetty mielestäni täydellisesti, eli niin että vesi on juuri tulemaisillaan silmäkulmaan. He pyytävät, että jäisin heille odottamaan sään paranemista. Heillä käy aika pitkäksi. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyn ilmaisesta yösijasta. En ole seuramies, ja näyttää siltä, että huono sää voi jatkua pitkään. Hotellista haetaan, kun Jim vihdoin löytää oikean puhelinnumeron, joka oli tilapäisesti kadoksissa.

Monta päivää kuluu etelägeorgialaisessa moottoritienvarren motellissa, vaikkakin paikkakunnan parhaassa. Paikallaan pysyvä säärintama on juuttunut sijoilleen pystymättä päättämään voittaako kylmä vai lämmin ilmamassa. Ratkaisua joudun odottelemaan uudenvuoden yli. Sataa jatkuvasti ja pilvet ovat sumuna puitten latvoissa. Mitään liikettä ei ilmassa tapahdu.

Uudenvuodenaattona naispuolinen baarimestari hiukan kiinnostuu, mutta mielessäni keksin hänessä nopeasti jonkin vian, josta saan tekosyyn olla innostumatta asiaan. Palaan huoneeseen television, kirjojen ja karttojen pariin. Ajankulustahan ei minulla ole puutetta!

Viiden päivän odotuksen jälkeen pilvipeite alkaa rakoilla ja sumu nousta, hälventyä. Taitaa tulla matkapäivä, ehdottaa säämies, kun hänelle soitan. Kentälle sitten vaan, ja matkaan. Mikään ihanne lentosää ei tämä kuitenkaan ole. Rintama ei ole itse asiassa siirtynyt minnekään, siinä on vain alkanut tapahtua pientä liikehdintää. Matalalla lentäen ja matalia pilviä väistellen pääsen sentään Floridan puolelle. Perryssä päätän laskeutua odottelemaan, kun edessä ei ole valoisaa kohtaa josta voisi yrittää läpi. Vesisadekin yltyy.

Odotellessa saan vihdoinkin aikaan sen mitä olen jo kauan tuumaillut: Otan pois lentokoneeni oikeanpuoleisen ohjaustangon. Istuimenhan olin heti alussa ottanut pois ja heittänyt koneen perälle. Paikalla on nyt painava varustepussini, työkalupakki ja videovarustus.

Vaikka kaikki nämä ovat remmeillä ja köysillä ehdottoman varmasti paikalleen ankkuroitu, on tässä kuitenkin aina olemassa vaara, että ne liikkuvat lennon aikana ja rajoittavat ohjaustangon liikettä. Sehän on kiinteässä yhteydessä siihen miten liikuttelen vasemmanpuoleista tankoa.

Varsin ikävä olisi tilanne, jos ohjaustanko takertuisi äkkinäisessä liikkeessä pussin kantokahvaan tai muuhun lenkkiin. Sitä ei voisi vapauttaa muuten kuin suorittamalla sama lentoliike uudestaan! Oikeanpuoleinen ohjaustanko nyt siis poistettuna on kahden hengen koneestani tullut todellinen rahtiversio. Tämä vapauttaa myöskin jonkin verran mielenjännitystäni. Onhan yksi riskitekijä poistettu lennosta. Ohjaustanko lentää koneen perälle istuimen seuraksi.

Melkein kaksituntinen odottelu tuo toivotun tuloksen. Ilma alkaa keventyä. Siinä odotellessani ja kahvia maistellessa kaksi matkamiestä poikkesivat tankkaamassa koneensa. Toinen, lentäjä, kuului mainitsevan toverilleen että kaveri taitaa pelätä lentämistä. Tiesin, että hän puhui minusta.

Se näkyi jo päällepäin! Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta itseluottamukseni oli vähenemistään vähentynyt. Nyt aloin olla jo siinä vaiheessa, että pelkäsin kaikkea, ja kaikkia. Varovaisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Mutta varovaisuuteni oli vaihtunut jossakin vaiheessa peloksi. Tämä sai erilaisia muotoja, alkaen yleisenä vastenmielisyytenä lähteä liikkeelle.

Olin turvassa siellä missä aamulla heräsin. Siirsin lähtöä myöhemmälle ja myöhemmälle päivään. Todellinen pitkän matkan menijä, jollainen olosuhteiden pakosta tiesin välttämättä olevani, lähtee liikkeelle ennen auringon nousua viiden, kuuden aikaan aamulla. Lentokentälle on mentävä aikaisin väijymään ensimmäistä mahdollisuutta, päivänvalon tuloa tai sään lyhytaikaistakin paranemista, ettei aikaa hukattaisi. Tällainen into näytti minulta puuttuvan tyystin.

Toinen seikka, joka huolestutti enemmänkin, oli se, että puhelimessa tai radiossa en tahtonut ymmärtää mitä minulle sanottiin. En vastaanottanut mitä ihmiset sanoivat. Mitä huolellisemmin keskityin kuuntelemaan, sitä huonommin ymmärsin. En kerta kaikkiaan pystynyt muistamaan mitään. En vastaanottanut. En osannut oppia ulkoa.

Ensimmäinen aste tästä oli ehkä se, että lukiessani jotakin aloin tehdä jollakin tavoin henkisiä muistiinpanoja siitä, että tämä on tärkeää, tämä täytyisi sitten joskus lukea uudestaan ja oppia tai painaa mieleen. Sen sijaan, että painaisin lukemani mieleen sen saman tien. En voi tehdä sitä silloin. En pysty.

Kun minun olisi ehdottomasti opeteltava ulkoa tai painettava mieleen jotakin niin luettuani vähän matkaa, koetan muistella mitä luin. En muista, ja alan alusta. Jos sitten lyhyen pätkän muistan ulkoa, niin lukiessani eteenpäin tämä sama edellinen pätkä on mielessäni koko ajan. Se huolestuttaa minua häiriten keskittymistä siihen mitä on jatkossa. Muistankohan vielä sen ensimmäisen pätkän? Tämä häiriö on niin voimakas, että en itse asiassa pysty painamaan mieleen kuin sen ensimmäisen lauseen.

Oppimisen vaikeudesta ja huonosta itseluottamuksesta johtuu sekin että mielellään väistää ja jättää käyttämättä tilaisuuksia keskustella toisten kanssa tai tuoda julki mielipiteensä. Kun mielessäni on jokin asia tai vaikkapa vain juttu, jonka voisi kertoa, niin en pääse eteenpäin ensimmäisestä lauseesta, kun suunnittelen mitä sanon. Suunnittelen koko ajan mitä pitäisi sanoa siinä ja siinä tilanteessa, kullekin henkilölle, jopa kaupan kassalle mennessä täytyy suunnitella.

On helppo kuvitella, kuinka omituisia, töksähtäviä ja odottamattomia tilanteita saattaa syntyä kun kaksi ihmistä kohtaa, ja toisella on vain lauseen, yleensä ei kahdenkaan, sanoma valmiiksi mielessä harjoiteltuna sanottavaksi, eikä pysty kuulemaan todella, reagoimisesta puhumattakaan, siihen mitä toisella on sanottavaa.

En elä nykyhetkeä. Joko murehdin kuinka olisi pitänyt tehdä ja sanoa ennen, tai suunnittelen mitä tulee tehdä ja sanoa tulevaisuudessa.

Sisulataus on jännitystila, ristiriita, jossa erisuunta voimat vaikuttavat samanaikaisesti ja koko ajan. En voi nykyhetkessä rentoutuneena. En voi reagoida niille ärsykkeille, joita ympäristö tarjoaa kunakin hetkenä. En voi sanoa niitä asioita, jotka tulevat kulloinkin tarpeelliseksi sanoa.

Vihdoin teen lentosuunnitelman Fort Pierceen, Floridan Atlantin rannikolla. Ensimmäisen osuuden lentäisin radiolla navigoiden Kissimme'en majakalle ja siitä sitten moottori tietä seuraten loppumatkan.

Orlandon kaupungin eteläpuolella sijaitsevalle majakalle pilviä ja korkeita antennitorneja väistellen saavuttuani ihmettelin vasemmalle puolelleni jäävää jotakin, niin kuin iso huvipuisto tai sellainen. Pikkukatuja oli ristiin rastiin ja pikkukokoiset raitiovaunut ja junat risteilivät niitä. Valtavat hotellit sekä erikoisen laajat pysäköintipaikat.

Pari päivää myöhemmin asiasta viattomasti eräälle henkilölle kerrottuani menin noloksi. Niin noloksi en ollut tuntenut itseäni pitkään aikaan, olihan se tilanne, josta erikoisella huolella itseäni varjelin: Harvoin osoitan tietämättömyyttäni kysymällä toisilta, nyt sen tein. Luulin hetken, että maa katoaisi jalkojeni alta, kun ystäväni asiantuntevasti kertoi. että olin lentänyt Disneylandin yli! Kylläpä minua nolotti! Enkö sittenkään tiennyt vielä kaikkea? Kaikkihan Disneylandin tietävät! Minä en. Vaikka teeskentelinkin välinpitämätöntä, olen varma että väri poskipäilläni vaihtui silminnähden. Olin vain ohimennen todennut majakan nimen erikoislaatuisuuden -suomeksi suutele minua! Sekö oli Disneylandin kohtauspaalu!

Fort Pierce täytyisi löytyä moottoritien vasemmalta puolelta valtameren rannalta. Ilma alkoi selvitä nopeasti, aurinko paistoi. Oltiinhan lähellä Kennedyn Avaruusasemaa, jonka yksi tärkeimmistä sijoitukseen vaikuttavista tekijöistä oli hyvä sää.

Kaukaa aloin nähdä lähtevää ja saapuvaa pienkoneliikennettä meren tasaista taustaa vasten, ja vihdoin itse lentokentän kaksine kiitoratoineen. Fort Pierce. Täältä alkoi eräs Bahama-saarten suosituimmista sisäänlentoreiteistä. Tullirakennuksen edessä oli jatkuvasti pari kolme konetta tuloselvityksissä, menoselvitystähän ei sinänsä olekaan.

Koneen kiinnitykseen tarpeellisia renkaita en asfaltilta löytänyt, joten pysäköin huolellisesti nokka tuuleen, jarru päälle sikäli kuin seisontajarru toimi, ja palikat nokkapyörän etu- ja takapuolelle. Huoltopaikassa, joka oli samalla monitoimipalvelupiste, kävin sopimassa öljynvaihdosta aamuksi. Täältä sain myöskin varaosat, jotka halusin ottaa mukaani, olihan tämä tavallaan viimeinen sivilisaation piirissä oleva ostospaikka.

Soitin Taunolta ja Bertalta saamaani heidän tuttaviensa puhelinnumeroon. Mies vastaa ja kertoo, että he ovat Lake Worthissa Palm Beachistä etelään olevassa kaupungissa, ja että siellä oli Lantanan lentokenttä aivan lähellä. Sanoin ehkä lentäväni sinne huomenna öljyt vaihdettuani, ja soittavani sitten sieltä uudestaan. Sen koommin heidän puhelimensa ei vastannut. En tiedä oliko se Taunon ja Bertan terveiset, vai minun tuntemattomuuteni, mutta yhteys katkesi alkukontaktiin. Tulkaa sitten käymään. Joskus! sanoo suomalainen. No minulle tämä oli yhdentekevää.

Lennän kuitenkin Lantanaan. Suolaista huurretta ilmestyy tuulilasiin rantaviivaa pitkin lentäessäni. Sää merellä ei ole mielestäni tarpeeksi hyvä, sitä paitsi en ole vielä henkisesti valmis lähtemään eteenpäin. Täytyy aikailla.

Ennen päätöksen tekoa odottelen sään selkenemistä lentokentällä, sitten päätän jäädä yöksi. Palvelupisteestä saan puhelinnumeron motelliin josta tullaan hakemaan. Italialaissyntyinen on nuorehko mies joka sanoo hiljattain vaimonsa kanssa ostaneensa maantievarsimotellin. Hänen autonsa on täynnä erilaista rojua, todellinen luonnekuva vai hämäystä, en pysty siinä paikassa päättämään. Arvelen hämäykseksi. Uskon puheitten paljastavan hänet mielessäni salakuljettajaksi, joka on rahansa tehnyt, ja nyt sijoittanut ne rauhallisempaan ja turvallisempaan tulevaisuuteen. Häneltä kuulen että Lake Worth, koko kaupunki, on käytännöllisesti katsoen suomalaisten rakentama.

Suomalaisia on kuulema niin paljon, että suomenkielelläkin pärjää. Tästä ensimmäisenä osoituksena on taksiyhtiö, valtatien varressa. Samoin vähän aikaisemmin erään suomalaisen pitämä ravintola. Jo samana iltana soitan eräälle suomalaiselle motellinomistajalle, joka lupaa tulla hakemaan aamupäivällä, ellei lentosää sitä ennen parane. Hän tulee.

Vasta kolmantena päivänä sade hellittää niin paljon, että motellinisäntäni ajaa minut lentokentälle suorittamaan lähtövalmisteluja. Sadekuuroja on silti sääennustuksessa, sonnustaudun taivaalle kaikki tankit täynnä polttoainetta pieni höyhenkutina vatsanpohjassa. Alkaahan nyt elämäni ensimmäinen varsinainen uusi seikkailu, suuren veden yli lentäminen pienellä yksimoottorisella lentokoneella.

Kansainvälisen lentosuunnitelman teen nyt Bahamasaarten Biminille, jossa laskelmoin, että saan ainakin tehtyä tuloselvityksen valmiiksi tänään.

Kirkkaalla säällä, jolloin näkyvyyttä ja lentokorkeutta on kohtuullisesti, maa ei tällä lyhyellä matkalla välttämättä häviä näkyvistä lainkaan. Minulle ei tästä tiedosta ole paljoa iloa: Pilvet roikkuvat enimmäkseen matalalla, ja tihkusade on melkein taukoamaton. Niinpä seuraan lähinnä ajan kulumista,

josta tiedän milloin olen missäkin kohtaa, matkani puolivälissä esimerkiksi.

Mittarinavigointini osuu olosuhteiden pakosta oikeaan, Bimini ilmestyy näköpiiriini viitisen minuuttia ennen laskemaani tuloaikaa. Mikä helpotus. Sen verran kuitenkin on vieläkin adrenaliinia veressä että kun teen vasemman laskukierroksen kiitotielle 24 niin kuulutan radioon - torniahan ei ole - että olen laskuaikeissa kiitotielle 6, siis vastakkaiseen päähän. Tästä ei tietenkään kukaan valita.

Ihmettelen kiitotietä reunustavien lentokoneenhylkyjen paljoutta ja laskeudun asianmukaisesti sekä rullaan ilmasta havaitsemani hallintorakennuksen eteen, johon tullimies saapuu sateensuojasta samanaikaisesti. Hän vilkaisee konettani sisäpuolelta ja menemme sisälle toimistoon. Asianmukaiset paperit täytettynä, yksi ilma-alukselle ja toinen miehistölle ja matkustajille, tässä tapauksessa siis yksi ja sama, olen virallisesti ja laillisesti Bahama-saarilla. Ja vesisade yltyy.

Odottelen koko iltapäivän sateen taukoamista ja ilman selkiämistä lentokuntoon. Kun näin ei tapahdu, lähden iltapäivän viimeisellä kuljetuksella yhdessä kahvilarakennuksen henkilökunnan kanssa yöksi kylään.

Matkan alkuosa tapahtuu pikkubussilla, sitten veneellä kylän laituriin. Hotelliin on vielä kävelymatkaa parisataa metriä. Kapea katu kulkee yhdensuuntaisena hiekkasärkän kanssa, jonka leveys ei ole kuin sataviisikymmentä metriä. Palmupuut huojuvat suhisten reippaassa tuulessa kun astelen sorapäällysteistä tietäni. Panen merkille kalaravintolan johon tulisin illemmalla syömään. Matkalla poikkean pariin muuhunkin pikkukauppaan ja tarkistan postitoimistosta kirjepostin lähtöajat.

Sitten tuleekin vastaan jo hotellini. Se on ainoa kolmikerroksinen kivirakennus nähtävästi koko saarella, jonka koko profiili on matalaa pientä puutaloa kapeaa pääkujaa reunustamassa. Sama kuja jatkuu hotellistani eteenpäin, nähtävästi taverna- ja kapakkasektoriin, jossa myöhemmin ensimmäinen pummi alkaa minulta inttää olutta.

Joka paikassa on syvä hiljaisuus. Ihmisiä ei ole. Talouslama heijastuu ja vaikuttaa. Turistit ovat kotonaan odottamassa aikojen parantumista, ja paluuta normaaliin elämänrytmiin ja tyylin. Olen miltei ainoa vieras hotellissa. Sananmukaisesti ainoa vieras kalaravintolassa, johon astelen illan päätteeksi. Silti palvelu on hyvä - tavanomainen amerikkalaisten normien mukaan. Ruoka on hyvää. Erittäin hyvää ja kohtuuhintaista. Syön liekitettyä merianturaa voisulassa pyöräytettyjen vihannesten ja uuniperunan kanssa.

Jokaisella pöydällä on saarten tavan mukaan hibiskuskukka. Talon nuori, kaunis tarjoilija huolehtii vieraasta. Hän varmaan huolehtisi vielä jälkiruoan jälkeenkin, mutta jo vakiintuneen käytäntöni mukaan keksin hänessä jonkun vian, josta saan mielessäni tekosyyn olla ryhtymättä minkäänlaiseen keskusteluun hänen kanssaan. Niinpä vain kiittelen herkullisesta ateriasta, jätän juomarahan pöytään ja poistun. Pääkatu on yhtä hiljainen kuin tullessani. Menen pimeään huoneeseeni. Kokeiltuani menestyksettä useita katkaisijoita, päätän mennä sänkyyn pimeässä, vain taskulampullani tarkistaen, että vuode on vapaa.

Yöllä herään kovaan meteliin. Vilkaisen kelloa. Se on kaksi. Menen ikkunaan. Suuret palmupuut ovat lähtemäisillään juuriltaan irti maasta. Hirmumyrsky on puhjennut yhtäkkiä. Menen huoneeni takapuolella olevalle parvekkeelle. Meri on yhtä vaahtopäätä sielläkin. Tuuli vinkuu ikkunoissa ja ovissa. Oksia, ovia, rakennustarvikkeita, kukkapurkkeja mitä tahansa irrallista hyödykettä lentää kolisten ilmojen halki tai pyörii rullaten maata pitkin. Sataa vaakasuorassa.

Koneeni!

Rauhattomuuteni kasvaa lähes paniikiksi. Lentokentällä ei ollut kunnollisia kiinnitysrenkaita, ja koneeni on vain yhdellä köydellä kiinni.

Rauhoitan itseäni menestyksettä sillä, että vaikka täällä on kova tuuli, se vaikuttaa vielä kovemmalta, koska saari jolla olen on hyvin pieni. Olen käytännöllisesti katsoen keskellä aavaa merta, kun taas lentokenttä ja erityisesti sen pysäköintialue hallintoparakin vieressä on suojaisen metsikön keskellä.

Silti en saa nukutuksi. Eikä tähän aikaan ole mitään keino päästä saaria erottavan veden poikki. Aallokko on kova, jo tyhmänrohkea venemies jostakin löytyisikin. Rohkea ei lähtisi mihinkään. Neljän aikaan, kaksi tuntia kestettyään, puhuri näyttää menettävän voimaansa. Myrskyn melutaso ainakin vähenee siinä määrin, että vihdoin rauhoitun nukkumaa muutamaksi tunniksi. Herään leppoisaan aamutuuleen ja aaltojen pehmeään kehräyksenomaiseen murtumiseen korallirantoja vastaan.

Helpotukseni on suunnaton, kun aamupäivällä sitten tapaan koneeni juuri niiltä samoilta sijoilta mille sen olin edellisenä päivänä jättänyt. Kyllä tosiaankin pysäköintialue oli suojainen pikku aukea palmupuumetsikön keskellä, niin kuin olin yöllä itselleni vakuutellut. Toisinaan vain helposti uskottelee itselleen oloaan rauhoittaakseen kaikenlaista, mikä ei aina ole ollenkaan lähellä totuudenmukaisia olosuhteita.

Lupaan itselleni, että tästä lähin en jätä konetta yksin koskaan ilman että se on tukevasti maahan ankkuroitu. Onhan se ainoa kulkuneuvoni ja poispääsyn mahdollisuuteni tästä eteenpäin varmaan monessakin laskupaikassa. Ainoat vaihtoehdot saattaisivat olla uiminen saarilta ja jalkapatikka viidakosta. Kumpikaan ei suuremmin innosta huolettomuuteen.

Biminillä ei ole polttoainetta, joten säämiehen kanssa kaukopuhelun välityksellä hätäisesti neuvoteltuani käyn kentällä vain toivottamassa hyvää huomenta tullimiehelle, ja nousen taivaalle. Sää on edelleen pilvinen, sadekuurojakin on taas luvassa, joskin Nassau on selkeä. Nassauhin en tosin ole menossa, mutta se on hyvä tietää siltä varalta, että tie on tukossa reitilläni. Androssaaren itäreunaa aion seurata etelään, sitten ylittää toisen selän suoraan itään pikkusaarten ketjun toivottavasti tavoittaen, sitten näitä seuraten etelään Georgetowniin. Ukkosta esiintyy sääennusteen mukaan suurella todennäköisyydellä iltapäivällä Georgetownin seutuvilla.

Heti kiitoradan loputtua alkaa vaaleansininen hiukan vihertävä meri, pelkkää vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Takakurssilla Biminin majakalta ajelen ulospäin enemmän tai vähemmän luottavaisin mielin ja siinä uskossa, että kun tätä kurssia pidän puolisen tuntia, niin maata pitää ilmestyä potkurin toiselle puolelle minusta nähden.

Pari minuuttia jälkeeni lähtenyt kaksimoottorinen Aztec ohittaa minut vasemmalta noin kilometrin etäisyydellä. Rukkastuntumalta suuntani näyttää oikealta; hän on todennäköisesti menossa Nassauhin. Rauhoittava toteamus sekin. Pilvet roikkuvat jatkuvasti matalalla, enkä näe kauaksi eteenpäin.

Vihdoin olen tunnistavinani pari atollia, matalavetistä karikkoa kartastani, jotka sijoittuvat oikeisiin paikkoihin reittiviivani suhteen. Nyt maa täytyisi näkyä pian etuoikealla. Siinähän se onkin. Ensin usvanomainen tummentuma taivaanrannalla sitten sinertävä ja viimein lehtivihreä.

Maata näkyvissä. Elämyksen arvoa ei pienennä se, että maa itse asiassa on alavaa, soista ja huonokasvuista koralliriuttaa. Ei mitään laskupaikkaa ainakaan. Nyt näen koko suuren saaren koillisnurkan, ja päätän lähteä oikaisemaan silmävaraisesti lentäen. Pilvikorkeus putoaa välillä kolmeensataan metriin, mutta en ole huolissani, täällä ei ole mitään mihinkä voisin törmätä. Olen taas rantaviivalla.

Uusia turistikohteita näyttää olevan rakenteilla runsaasti. Yksi niin uusi kiitotiekin löytyy, jota ei ole vielä kartassani.

Jatkan etelään. Ilma alkaa kirkastua. Ensin pilvien alla ollut usva häviää, ikään kuin kuivaa pois. Sitten pilvet alkavat kohota, hajoavat ja häviävät. Aurinko polttaa ne pois. Lennän kauniissa auringonpaisteessa.

Harva kumulushattara korkealla ja etäällä. Ulkolämpömittarin lukema kohoaa viitisen astetta. Ohjaamossa alkaa tuntua siltä, että voisi vähentää paitaa. Teenkin sen samanaikaisesti jaloilla konetta ohjaten.

Polttelen ja nautin elämästä. Keskeytän tupakanpolton siksi aikaa kun siirrän polttoainetta sisätankista siipeen. Painopiste muuttuu tuskin huomattavasti. Säädän trimmin uuteen vaakalentoasentoon. Ja rentoudun.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin nytkin. Edessäni etuvasemmalla Georgetownin suunnalla johon pikapuolin joutuisin lähtemään ison selän ylitykseen, alkoivat kumuluspilvet käydä tummemmaksi ja korkeammaksi. Niiden lukumäärä lisääntyi melkein silminnähden ja juuri siellä missä arvioin määrän pääni olevan, taivaanranta oli täysin musta. Kova ukkosmyrsky Jonkin aikaa koetin seurata sen liikettä mutta se joko oli paikallaan tai sitten ajelehti itään hyvin hitaasti. Suoraan vasemmalla, ylitykseen kaavailemallani kohdalla tilanne oli jonkin verran valoisampi.

Joko vaisto tai helpotuksen tarve sai minut tekemään lopullisesti päätöksen laskeutua Congotowniin. Samalla kuin käyttäisin terminaaliparakin saniteetti- ja mukavuuslaitosta, antaisin myrskylle aikaa siirtyä kauemmaksi tai ehkä puhaltaa itsensä loppuun. Nyt ei olisi Georgetowniin menemistä.

Terminaalin suuntaan kävellessäni vastaani tulee lentäjä, joka kertoo tulleensa myrskyn suunnasta. Hänen kuvauksensa siitä vakuuttaa minulle että tosi on kysymyksessä.

Kulutan aikaa juttelemalla kentällä olevien tullimiesten kanssa jääkylmiä virvoitusjuomia automaatista verottaen. Juttelen ulkona paikallisen nuorison edustajien kanssa, jotka ovat liikehommissa pesten matkustavaisten lentokoneita. Minullekin tulee tarjous: kaksikymmentä dollaria. Siinä ei vikaa, mutta koneeni ei ole vielä pölyttynyt kunnolla, ja matkaakin on aikomus jatkaa tuota pikaa.

En ollut oivaltava ja se myöhemmin tulisi maksamaan. Tällainen pesusopimus on täälläpäin maailmaa eräänlainen omaisuusvakuutus samalla. Pojat pesevät koneen ja pitävät sitä silmällä kuin omaansa. He tutustuvat koneeseen sitä pestessään ja sitten pitävät sitä yhtenä omistaan, yhtenä heistä. He asuvat yhdessä lentokentällä, joka on heidän kotinsa. Lentokoneet - näin omitut - ovat heidän perheenjäseniään ehkä.

Muut ovat ulkopuolisia. Luomikaan ei liikahda eikä karva värähdä, vaikka tällainen ulkopuolinen kone varastettaisiin vierestä. Sitä voi myös vahingoittaa ja rikkoa ilman omantunnon soimausta taikka tovereiden paheksuntaa.

Vihdoin lähden lentoon. Lähtökiito on pitkä ja ilmaan nousu on verkkainen. Vaikka ollaan merenpinnan tasolla, niin lämpötila tumman betonin yläpuolella on melkoinen, ehkä viisikymmentä astetta. Nousuun tulee yhtäkkiä riuskuutta kun kiitotie loppuu ja viileä kasvusto ja sitten vesi ovat alla.

Ilmassa totean, että myrsky ei ole nähtävästi liikkunut määräkenttäni päältä joskin ehkä hiukan vaalentunut. Suoraan sadan viidenkymmenen kilometrin levyisen selän yli katsoen tilanne on valoisampi. Siellä täällä näkyy heikkoja sadekuuroja, mutta välillä on jopa auringonpaistettakin. Tyypillinen ukkosmyrskyjen sää. Kumulus poutapilvet kehittyvät korkeiksi kumulonimbuksiksi mahtavine alas ja ylöspäin vetävine ilmavirtoineen. Tällainen ukkosmyrsky saattaa olla kymmenen kilometriä korkea. Rankka vesi ja raesade purkautuu siitä sen kypsimmässä vaiheessa. Tätä seuraa usein nopea laantuminen, lopulta hajoaminen. Tilanne ohi. Nyt oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun olin ensin havainnut Georgetownin myrskyn. Laskelmoin, että sen runsaan tunnin aikana mikä minulta menisi sinne lentoon, sen täytyisi olla laantunut ja rauhoittunut siinä määrin, että voisin laskeutua. Selän ylitys onnistuu nyt jo tavanomaisesti. Keskellä merta on pieni, ehkä hehtaarin suuruinen saari, muutenkin vesi on suhteellisen matalaa. Pohjan saattaa nähdä miltei koko matkan. Mahtaisivatkohan jalat yltää pohjaan, arvelen?

Olen erikoisen valppaana koko ajan. Saaret etelä-pohjoissuuntaisessa ketjussa ovat vain jonkun sadan metrin levyisiä. Ponnistelen näkökykyni äärimmilleen jo pitkän aikaa ennen kuin suuntima Nassaun majakalta ilmoittaa, että olen kahdenkymmenen kilometrin päässä niistä.

Jos ajaisin ohi näistä saarista, seuraava vastaantuleva kuiva maa saattaisi olla Afrikka yli kolmentuhannen kilometrin päässä! Asetan uuden suuntiman, joka olisi näyttölaitteessa silloin kun olen itse asiassa saariketjun päällä. Kun sitten katsahdan ylös mittareista, huomaan kapean nauhan meressä tuulilasin alaosassa. Siinä se on. En ala oikaista etelään kuitenkaan aivan vielä, sillä haluan ensin varmistua siitä missä kohtaa tarkalleen olen. Nimenomaan haluan paikantaa ne kaksi kiitotietä, jotka karttani näyttää olevaksi näillä pikkusaarilla ennen Georgetownia. Sillä määränpääni on yhä hämärän myrskyn peitossa.

Ensimmäinen kenttä paikannettu. Vaatimaton korallisaareen kaiverrettu savella ja korallilla päällystetty kiitotie. Jatkan etelään. Alkaa sataa mutta samalla lähestyy Georgetownkin. Sitä en tosin näe sillä joudun lentämään matalalla pilvien takia. Sade kiihtyy.

Toinen kenttä. Kymmenen kilometriä enää. Sade saa lisää voimaa. Nyt alkaa olla jo vaikeata nähdä eteenpäin tarpeeksi pitkälle niin että voisin seurata allani kiemurtelevaa kapeaa saariketjua vaikka se onkin melkein jatkuva. Yhtenään joudun silmäilemään karttaa polvellani tietääkseni mihin päin olisi katsottava että mahdollisesti näkisin seuraavan saaren.

Olen jo Suuren Exumasaaren yläpuolella. Sen eteläpäässä on matkani määrä. Tässä vaiheessa sade kerta kaikkiaan sulkee tieni. Ilma on niin täynnä vettä, ettei siinä tunnu oleva enää sijaa koneelleni. Vettä alkaa tippua tuulilasin yläsaumasta ohjaamoon. Moottori tuntuu menettävän tehoaa. Työnnän kaasun täysille ja aloitan vaakakaarron vasemmalle. Hetkeksikään en päästä silmistäni kaarron edistyessä vasemmalta lähestyvää saarta, jonka päälle päästyäni lähtisin palaamaan samaa tietä kuin olin tähän kadotuksen paikkaan tullutkin.

Kone alkaa vajota! Ilmassa on niin paljon vettä ettei kantovoimaa siiville riitä! Vaikka vilkaisu mittareihin todistaa, että vaakalento jatkuu, olen lähellä pakokauhun rajaa. Tämän tilanteen kuitenkin tunnistan ja tietoisesti keskityn vain lentämiseen.

Vihdoin edessäni on odotettu näky. Aikaa on kulunut vain minuutteja, mutta odotus on ollut piinaava. Laskeudun Lee Stoking saarelle ilman yksityiskentän vaatimaa omistajan ennakkolupaa, jos ei sellaisena pidetä hätäisesti radioon huutelemiani tietoja laskukierroksesta.

Kaatosateessa ja vihreänharmaan kuran roiskuessa pyöristä rullaan kentän keskivaiheilla olevalle pysäköintia1ueella. Kaivan esille eväsvoileivät ja annan sateen pudota.

Odotan melkein tunnin ennen kuin sade taukoaa. Odotan vielä puoli tuntia lisää, ennen kuin päätän lähteä katsomaan. Koekäytössä huomaan liki kahdensadan kierroksen pudotuksen. Vasen magneetto on saanut vettä. Käynti on kuitenkin tasainen, ja nousen ilmaan pehmeältä saviliejuiselta kiitotieltä. Varttitunnin kuluttua laskeudun Georgetownin pitkälle ja leveälle asfaltille. Vettä on maassa paikoin kymmenen senttiä. Tervetuloa Exumalle. Taksi kylään ja hotelliin lähtee tarvittaessa. Kymmenen dollaria. Aurinko alkaa paistaa.

Vanhassa kolonialismia henkivässä hotellissa vastaanotto on sydämellinen. Joulun ja uudenvuoden lomasesongin vierastungos on ohitse ja elämä on palannut jokapäiväiseen hiljaiseloon. Huoneissa ei ole televisiota, ei edes radiota, parvekkeen säleovien raosta vain vaimea mainingin kumu kantautuu sisään. Ihmisetkin puhuvat ympäristöystävällisesti, vaimeasti ääntään korottamatta.

Hyvä ja häiriötön elämä on ilmeinen tavoite. Hotellirakennukset ovat u-kirjaimen muodossa ja sisälle jäävällä patiolla on uima-allas merelle päin. Lahdella on ankkurissa viitisenkymmentä purjevenettä sananmukaisesti maailman eri puolilta. Hotellin baari on purjehtijoiden kiinnepaikka, toimisto, jos niin voisi sanoa. Täältä he noutavat postinsa jota on kertynyt edellisestä ankkuripaikasta lähdön jälkeen. Toimistonhoitajana on aina iloinen ja avulias baarimestari Doc, Tohtori.

Doc on saavuttanut kuninkaallistakin mainetta juomillaan. Nimensä hän on ansainnut. Monta vaivaa ja sairautta on hän sekoittamillaan alkoholittomillakin rohdoilla parantanut. Tästä on todistuksena kuninkaallisen Bahamasaarten Turistiministeriön diplomi, jota hän ylpeänä baarissaan esittelee.

Hotelli on vuosisatoja ollut paikkaseudun sosiaalisen elämän keskus, olihan se siihen syntynytkin varmaan alunperin naapurissa olevan Kuvernöörin virkatalon oheistarpeeseen. Arkkitehtuuriltaan sekä hotelli että virastotalo ovat samalta ajalta, samaa siirtomaa-tyylisuuntaa, esteettistä silmää tyydyttäviä.

Kuvernöörin virkatalokin on rannassa missä myös on yleinen laituri. Siellä kuka tahansa voi ankkuroida tullessaan asioimaan naapurisaarilta. Valtameren yli ulottuvalla matkallaan ollut purjealus on saattanut tulla myrskysatamaan tai vain noutamaan postia ja tarvikkeita, kuten nykyinen huvialuslaivasto.

Virastotaloon on keskitetty kaikki tärkeät valtion virastot postikonttorista alkaen. Verotoimistoa ei ole koska Bahamalla ei veroja ole. Koko verotussysteemin poissaolo saattaa olla osasyy siihen mikä yleensä näyttää onnelliselta elämältä; onnellinen ihminen.

Koska sattuu olemaan lauantai, on illalla tavanomainen juhla. Koko lähitienoon asujaimisto, eläkeläisiä ja perheitä, suurin osa kuitenkin veneväkeä, perheineen kellä sellainen on. Monet syövät itse keittämäänsä kotona tai veneessä ja liittyvät mukaan vasta illallisen jälkeen seuraavaan tanssiin sekä yleiseen kanssakäymiseen.

Vieraasta näyttää siltä että jokainen tuntee toisensa, sillä niin luontevasti syntyvät ystävyys ja tuttavuussuhteet täällä. Valtameren purjehtijat ovat opiksi kelpaavaa sukua monessakin mielessä. Ensiksikin he ovat oivaltaneet ja kypsyneet siihen elämänkäsitykseen, että liikkumisen ja yleensä edistymisen jalous ei ole liikkeen nopeudessa. Purjevoimalla liikkuva ei itse voi määrätä tuulen voimakkuutta, ei edes sen suuntaa. Jo tämän asian hyväksyminen on kasvattavaa.

Koetuista myrskyistä ja siitä kuinka niistä on selvitty he keskustelevat innolla mutta kunnioituksella itseään korostamatta. Tämä ominaisuus tekee kanssakäymisen niin kitkattomaksi ja luonnolliseksi toisten ihmisten kanssa. Luonnonvoimien hyväksyminen on heidän sisimmässään, ja samaa hyväksymistä he osoittavat kanssaihmisillensä.

Ei ole aihetta suuriäänisesti kerskailla. Nämä miehet ja naiset ymmärtävät että pelkästään se tosiasia että he ovat hengissä, riittää heidän itsevarmuudelleen. He myös palaavat merelle valmiina kohtaamaan ja selvittämään samanlaiset myrskyt uudelleen ja uudelleen. Siellä ei ole ketään, jolle pitäisi tai voisikaan näyttää kuinka hienosti tai huonosti he sen tekevät. Olennaista on hengissä säilyminen omalla taidolla ja kekseliäisyydellä.

Monet kyläläiset ja veneihmisetkin tulevat syömään illallista hotellin ravintolaan. Erikoisesti kaikenlainen meren ruoka on suurella taidolla ja hartaudella tuoreista antimista valmistettu. Raikkaat salaatit kelpaavat kyytimieheksi. Ateriaa lopetellessani alkaa terassilta kuulua jo soittoinstrumenttien virittelyä. Väkeä istuu myös siellä päivänvarjojen alla olevissa pienissä pyöreissä valkoisiksi maalatuissa pöydissä.

Kullakin on suosikkijuomansa Doc’in erikoisvivahteilla oivaltavan muistinsa perusteella henkilökohtaisten toivomusten mukaan sekoittamana. Kaikilla on hauskaa. Minäkin joudun vähän hellittämään murjotustani ja suunnistaudun baariin. Juomien hinnat täälläpäin eivät päätä pakota ja ne maksetaan dollareilla. Valitsen silti juomani taloudellisuusnäkökohtien perusteella.

Ainoa seikka, mikä oli muistuttanut taloudellisen sivistyksen puutteesta tai sen korkeammasta tasosta, oli vihje lentokentällä konetta tankatessani. Iso musta mies sanoi tylysti että maksu on sitten ainoastaan käteinen, Yhdysvaltain dollareina. Ei poikkeuksia. Lentokenttä onkin jonkinlainen reuna-alue, läpikulkupaikka, jossa käy vilpillistäkin matkustajaa.

Istun baarin nurkkapöytään josta iloinen seurue oli juuri lähdössä. Katselen ympärilleni epätietoisena ja uteliaana. Olisikohan hauskaa jutella iloisesti toisten kanssa niin kuin muutkin näyttivät tekevän? Mutta jokaisella näytti olevan joku ystävä tai sukulainen jonka kanssa piti hauskaa. Minähän olen vain matkamies. Kun olisin asettunut päämäärässäni, olisi minullakin samalla tavalla ystäviä ja sukulaisia. Voisin pitää hauskaa. Olisin onnellinen sitten. Nyt olen vain kuluttamassa aikaa matkanteon levähdyspisteessä. Päätin olla kadehtimatta ketään ja ottaa rauhallisesti.

Joku nuoripari istahtaa pöytääni koska siinä on tilaa. Joku tavanomaisuus täytyy vaihtaa heidän kanssaan. He lähtevätkin pian tiehensä. Vihdoin saapuu tilaisuuteni kieltäytyä kolmannen kerran. Kaksi nuorta tyttöä istuu viereeni. Minusta näyttää että toinen on paikallista väkeä, toinen ehdottomasti turisti. Hän jutteleekin koko ajan isästä ja äidistä ja sisarista. Toinen on jonkinlainen lapsenvahti, ajattelen. Hän kertoo olevansa turistiemäntä ja kysyy haluaisinko lähteä tanssimaan. Suostun empien. Tanssimme ja juttelemme hiukan lisää. En osoita minkäänlaista kiinnostuksen oiretta ja hän lähteekin tarkastamaan jotakin mitä hänen piti tehdä keittiöllä.

Seuraavana aamuna on täydellinen lentosää. Siksi päätän jäädä sunnuntaipäiväksi tänne nauttimaan paikan rauhasta. Käyn aamiaisella. Doc, joka on varmaan ollut töissä kahteen tai kolmeen baarissa, on valvomassa aamiaisen tarjoilua. Hän tervehtii ystävällisesti kun astun sisään ruokasaliin.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta kun käyn rannalle auringonottoon. Pikkuhiljaa voimakas eroottinen tunne herää minussa ja kova tarve seksin tekoon ottaa vallan.

Nyt tulee mieleeni Docin vähän ilkikurinen ilme aamiaisella käydessäni. Aina valpas ja tilanteen tasalla olevan tohtorimme oli pannut eilisillan tapahtumat merkille ja ehkä sekoittanut aamukahviin murusen salaisia rohtojaan. Nämä saivat olo.. suhteitten pakosta levossa pitämäni rauhastoiminnot hetkeksi heräämään. Doc oli tohtori! Hetkisen aikaa jo harkitsen uima-altaalla loikoilevan ‘turistiemännän’ lähestymistä ehdottaakseni varjoisampaan paikkaan siirtymistä.

En kuitenkaan sitä tee. Jokin sisälläni estää minua. Ehkä se on tietoisuus siitä, että Doc oli hänetkin siihen järjestänyt! Eikä tässä kaikki. Iltapäivällä Doc esittelee baarissa minulle kaksi eläkeläistä, toinen änkyttäjä, toinen vanhuuttaan seniili. - Olisin ymmärtänyt kyllä vähemmästäkin!

Maanantaina aamupäivällä siirryn innottomasti lentokentälle. Niin innottomasti että hotellin johtaja, Neiti D:kin ihmettelee, että eikö minun pitäisi jo lähteä kun on pitkä matka edessä. Istuskelen nimittäin pitkän tovin laskun jo maksettuani hotellin porstuassa miettien kuinka saan sää ja lentosuunnitelmiin liittyvän tiedonvälityksen parhaiten hoidettua. En kuitenkaan keskustele asiasta Neiti D’n kanssa vaikka hän lentää omalla koneellaan paljon näillä seuduilla.

Radiolla vihdoin latelen pakolliset lentosuunnitelmatiedot kaakkoisella suuntimalla Georgetownista ilmaan kohotessani.

En ajattele kaipauksella hyviä turistipalveluja takanapäin, mutta tunnen huojennusta kun korkea hintataso jää taakse. Olen tehnyt lentosuunnitelman Puerto Plataan Dominikaanisessa Tasavallassa. Lentoaikani arvioin neljäksi tunniksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Polttoainetta minulla on noin kuudeksi tunniksi. Vaikka lennän melkein koko matkan veden päällä, maata pitäisi olla näkyvissä lähes joka hetki jossakin suunnassa. Poikkeuksen varmasti tekisi kyllä viimeinen etappiväli Kaikossaarilta aavan meren yli Puerto Plataan, noin kaksisataa kilometriä. Tämä hiukan huolestuttaa. Jos määränpääni sää muuttuu kelvottomaksi, joutuisin palaamaan ehkä koko tuon kaksisataa kilometriä, ehkä vastatuulessa? Polttoainetta ei minulla ollut ollenkaan liikaa, mutta ainakin teoriassa juuri riittävästi tähän. Näin laskelmoin.

Tarkkaavaisuuteni oli terävimmillään, kun viimeinen kiinteä maa Suuren Exumasaaren eteläkärjessä jäi taakse. Seuraava saari, Long Island oli tuolloin kuitenkin jo näköpiirissäni. Olihan se vain neljäkymmentä kilometriä etäämpänä. Sitä paitsi ylittäisin tämän pitkän lonkerosaaren vinosti, niin että sitä lähestyessäni maata olisi vasemmalla puolellani, ja sen ylitettyäni saari jatkui oikealla puolellani. Parinkymmenen kilometrin matkan lentäisin yhdensuuntaisesti saaren kanssa kymmenen kilometrin etäisyydellä siitä. Sitten olikin taas avointa vettä kuusikymmentä kilometriä Crooked ja Acklinsaarille.

Ilma näytti toistaiseksi olevan hyvä. Olin suunnitellut lentoa 3500 jalan korkeudessa pilvipeitteen alapuolella. Nyt taivas selkenee siinä määrin, että kiipesin 7500 jalkaan. Täältä näkyvyys oli hyvä. Itse asiassa en pyrkinytkään lentämään saarten päältä, vaan suoraa linjaa Georgetownista Etelä-Kaikokselle, jonka radiomajakkaan minulla oli suuntima koko matkaksi. Sattui vain niin, että tämä viiva leikkasi läheltä saariketjua ja useita saaria.

Seitsemänkymmentäneljä astetta läntistä pituutta leikkaa Acklinsaaren halki kahtia, taikka oikeastaan kolmeen osaan; pohjoinen sekä eteläinen osa ovat sen länsipuolella, keskiosa sen itäpuolella. Täällä vaihdan karttalehteä. Keskiosassa olevan reitilleni sattuvan Pinefieldin kentän yläpuolella teen aikatarkistuksen. Viisitoista kaksikymmentäyhdeksän on arvioimani saapumisaika. Todelliseksi ajaksi totean viisitoista kolmekymmentäyksi Greenwichin keskiaikaa.

Olen kaksi minuuttia laskemastani ajasta jäljessä tehtyäni matkaa yli kaksisataa kilometriä lisää ja jätän Bahamasaaret taakseni. Englannille kuuluvat Kaikossaaret ovat hetken allani. Ne pysyvät pitkänä lonkerona vasemman siiven alla viidentoista kilometrin etäisyydellä vielä kahdeksankymmentä kilometriä, kunnes saavun kääntöpaikkaan. Tähän mennessä lentämäni suoran viivan suuntima on kasvanut kolmella asteella läntisen magneettisen korjauksen kasvun takia. Tuuli on ollut melko suoraan vastainen, vain parin kolmen asteen tuulikorjaus on riittänyt reitillä pysymiseen.

Olen itseeni tyytyväinen sillä säämiestä olin leikkinyt itse tuulen suunnan ja voimakkuuden suhteen. Olin käyttänyt samoja lukuja kuin edellisellä lennolla siinä olettamuksessa että kaakkoispasaatituuli on aina normaalipäivänä sama suuntansa ja voimakkuutensa puolesta. Ja olosuhteitten olin todennut olleen tavanomaiset lennolle lähtiessäni. Aikataulussani pysyminen osoitti että ainakin tällä kertaa olin ollut oikeassa. Tähän asti.

Päättäväisenä joskaan en kovin luottavaisena alan arvioida etuoikeallani aukeavaa aavaa merta, kun Etelä Kaikos oli edessä näköpiirissäni. En tosiaankaan voi nähdä muuta kuin aavaa vettä. Horisonttiviiva oli tosin jokseenkin epäselvä, mutta tämän uskon johtuvan pilvistä ja sateesta, en maasta. Mielialani kohoaa huomattavasti, kun viritän suuntimisradion Puerto Platan VOR-majakkaan. Aseman tunnus tulee selvästi korviini morsemerkkeinä ja osoitusneula liikkui määrätietoisesti. Niinpä asetan neulan keskelle, ja alan lentää osoittimen ilmoittamaa suuntaa välittömästi. Tuuli on nyt etuvasemmalta ja voimakas. Liki kymmenen astetta tuulikorjausta alkaa kuitenkin pitää minut reitillä. Mielestäni hälyttävän hitaasti Salt Cay ja muut pikku luodot jäävät taakseni. Vastatuuli on voimakas.

Paitsi polttoaineen kulumista, jolle en mitään voi, ja määränpään säätilaa, jolle en myöskään mitään voi, minulla on murheenani kansainvälisen lentovalvontarajan ylitys. Tästä on tehtävä asianmukaiset raportit radiolla hyvissä ajoin ennen rajan ylitystä. Miamin ja Santo Domingon alueraja on noin kaksi kolmasosaa matkastani Etelä-Kaikoksesta Puerto Plataan, keskellä aavaa merta. Olen kartalla ennen matkaan lähtöä vetänyt viivat sivusuuntimalle Monte Cristin radiomajakalta, joiden mukaan tietäisin asemani kymmenen minuuttia ennen, sekä itse rajalla. Nämä ovat kuitenkin viivalle Etelä Kaikos-Puerto Plata. Nyt en ole sillä viivalla, silti olin kääntynyt Puerto Plataa kohti jo paljon ennen Etelä-Kaikoksen majakkaa. Suunnistusviivoittimeni on hävinnyt johonkin, enkä sitä hartaista yrityksistä huolimatta löydä että voisin mitata uudet suuntimat. Samanaikaisesti puuskainen sivutuuli työntää minut pois reitiltäni ja joudun tekemään toisella suuntimalla reitille paluun joka kestää useita minuutteja. Paluuohjaussuuntima, leikkaussuuntima, sivusuuntima, sijainti menevät minulta tässä vaiheessa täysin sekaisin.

Hätäännyksissäni lasken jostakin aluerajan ylityksen ajaksi kahdeksantoista nolla yksi, ja tuloaika Puerto Plataan kahdeksantoista kaksikymmentä kahdeksan. Aikaisemmin olin laskenut olevani Providencialesin Pine Cayn lentokentän kohdalla noin puoli tuntia ennen Etelä-Kaikosta: Etelä Kaikos seitsemäntoistayhdeksäntoista, plus viisikymmentäneljä minuuttia ja rajalle siis kahdeksantoista kolmetoista plus kaksikymmentä kahdeksan minuuttia ja tuloaika Puerto Plataan kahdeksantoista neljäkymmentäyksi. Tämä olisi ollut vain neljä minuuttia todellisesta tuloajastani. Nämä neljä minuuttia olivat hyvityksenä siitä että en mennyt Etelä-Kaikoksen majakalle asti vaan oikaisin.

Kuitenkin kuvittelin, että tuuli oli muuttunut huomattavan voimakkaaksi koska olen huolissani ja jännittynyt pitkästä vesilennosta matkani lopussa. Huoltani lisää se, että karttaan merkitty Santo Domingon radiojakso, jolla minun olisi pitänyt ilmoittautua, ei tunnu vastaavan. Useista yrityksistä huolimatta ei mitään kuulu, aikaa vain kuluu. Vihdoin kuulutan asemani Puerto Platan lentopaikan lennonjohtotornin jaksolla. Saankin sanomani ainakin kuulluksi, mutta meneekö se perille lennonvalvontaan, siitä ei ole takeita.

Olennaista mielestäni tässä vaiheessa on kuitenkin se, että synkkä, usvainen pilvenalus, jota olin Kaikokselta katsellut, alkaa vähitellen saada muotoa ja muuttaa väriään kohti tummanvihreää. Ei sada eikä ole edes sumua. Parinkymmenen kilometrin päässä arvioin asemani ja keskustelen tornin kanssa. Ilmoitan tuloajakseni tuon hätäisesti laskemani kaksikymmentäkahdeksan minuuttia yli tunnin.

Maa vain ei näytä lähestyvän. Nyt kyllä aivan selvästi tuuli on voimakkaampi ja pyörteinen. Pasaatituuli painaa vuoria vasten ja joutuu pakkautumaan ja kääntymään. Tätä vastaan lentäessäni kestää ikuisuuden ennen kuin saan lentokentän kiitoradan näkyviini. Lennonjohtajakin jo kyselee edistystäni. Hän on lähinnä kuitenkin huolissaan siitä että olen ajan tasalla muusta liikenteestä, jota kentältä nousee ilmaan verkkaisessa tahdissa.

Lennän rantaviivan suuntaisesti Puerto Platan kaupungin editse. Ensivaikutelmaa en osaa muodostaa sillä vieläkin minua ahdistaa huoli kovasta vastatuulesta ja kentälle pääsystä.

Helpotuksen tunne saapuu vasta kun päälaskutelineen pyörät koskettavat La Union kentän neljäkilometristä tuliterää betonista kiitotietä. Sen toinen pää, tavanomainen nousujen ja laskujen suunta vasten pasaatituulta, on turkoosin värisessä Atlantin valtameressä.

Rampilla kääntyvä Miamiin lähdössä oleva DC-9 matkustajakone joutuu odottamaan viisitoista sekuntia kunnes olen poissa rullaustieltä. Esitän kohteliaan anteeksipyyntöni. Lennonjohtaja toivottaa vielä hyvää päivää ja sammuttelen radiot ja pysäytän moottorin pysäköintialueella.

 


Melankolia 1 - Projekti
                    2 - Pako
                    3 - Rosa
                    4 - Iluminada