Ehkä ei ole sattuma,
että ajallisesti tarkastellen väkivalta on lisääntynyt saman aikaisesti kaupungissa järjestettyjen
festivaalien kanssa. Aikuisten päihteiden ja piristeiden käytön vastuuttomuus näyttää
kelpaavan hyväksyttäväksi tekosyyksi alaikäisten juopottelulle.
Koulupsykologi rauhoittelee vanhempia ja väistää olennaisen uskottelemalla että
elämä nykyajan yhteiskunnassa nyt vain on sellaista. Hän yleistää, että "aina on olemassa
joukkio teini-ikäisiä jotka eivät selviä koulusta kelvollisesti".
Minulla oli tilaisuus ammattikoulussa opettaa samoja nuoria, joita olin opettanut suomenkielisellä
yläasteella. Havaitsin hämmästyen, että monet niistä, joita yläasteen opettajainhuoneessa oli
pidetty vähemmän tietävinä häirikköinä, kuuluivat toisessa oppilaitoksessa opetusryhmänsä
parhaimpiin. Tällä kokemuksella perustelen johtopäätöksen, että vika on tiettyjen opettajien
asenteissa, mistä johtuen koulu ei kykene toteuttamaan yhteiskunnallista tehtäväänsä jokaisen lapsen
oppilaitoksena.
Jo yksi ilkeä opettaja
voi lannistaa oppilaan ja riistää tältä terveen itsetunnon kehitykselle tarpeelliset
onnistumisen elämykset. Opettajan asennevamma voi jarruttaa menestyksellistä opiskelua ja huonontaa oppilaan mahdollisuuksia
henkilökohtaisten edellytystensä mukaiseen elämään.
Nuori ihminen, jota opettaja vuodesta
vuoteen kiusaa ja nöyryyttää, on altis käyttämään päihteitä ja väkivaltaa
inhimillisen tuskansa lievittämiseksi. Lisänsä ahdinkoon tuo se jos myös kotona joutuu sietämään
jatkuvaa nalkutusta.
Kehityspsykologian tutkija
professori Kaj Björkqvist on väkivaltatapausten lukumäärästä laatimassaan käyrässä
osoittanut hyppäyksen 60- ja 70-lukujen vaihteessa, jolloin televisio ilmaantui yhteiskuntaamme. Samaan aikaan tuli yhä
yleisemmäksi, että äidit hakeutuivat työhön kodin ulkopuolelle, mistä seurasi se että
lapset usein joutuivat olemaan yksin kotona televisiota katsellen.
Äitien
työssäkäynnistä ja sen vaikutuksista lapsiin on
vaiettu. Se on yhteiskunnassamme tabu, jonka mainitsemisestakaan jotkut eivät pidä. Mutta vaikka jotkut pillastuisivatkin
niin totuus ei häviä vaikenemalla eikä läpinäkyviä rauhoittavia selityksiä itselleen ja
toisilleen keksimällä: Lasten heitteille jättämisen seuraukset ovat kaikkien nähtävissä.
Julkistettu raportti ei ole rohkaisevaa luettavaa. Haastatellut asiantuntijat vaikuttavat neuvottomilta ja turhautuneilta
siitä että todellisuus ei alistu kenenkään akateemiseen tahtoon. Kokemus osoittaa, että vanhempainilloissa
juuri koskaan ei käy niiden oppilaitten vanhempia joita varten tapaamisia on järjestetty. Sama koskee aikuisten
suunnittelemia kerhoja: koulupsykologin mainitsemassa kahtena talvena pidetyssä "isä-poika-kerhossa" kävi
venettä rakentamassa vain yksi poika...
Seppo
Mononen, filosofian maisteri entinen yläasteen aineopettaja
